Mitä tehdä kun masennukseen ei saanut hoitoa?

[quote author="Vierailija" time="08.06.2015 klo 15:42"]Vitonen,onko kelakorvaus millainen ja millaisia kustannuksia itselle jäi? Ap
[/quote]

Minulla jää n. 10 e/kerta itse maksettavaksi, käyn kerran viikossa. Mieheni hankki minulle ajan ensin terapeutille (olin itse ihan avuton ja normaali elämä hankalaa) ja kävin omalla kustannuksella siellä kuukauden, jonka jälkeen terapeutti ohjasi lääkärille ja sain sieltä diagnoosin. Sitten lääkärin ja terapeutin lausontojen kanssa Kela hakemusta menemään.

Miten sinua ap tarkkaan ottaen kohdeltiin kun hait apua? Ja mistä hait sitä, terveyskeskuslääkäriltäkö? 

3, onneksi olet nyt paremmassa kunnossa.Tiedän ehkä mitä tarkoitat tuolla että tullut hetki jolloin ei ole tuskaa.Niillä minäkin olen aina ponnistanut takaisin huonoista kausista.Nyt niitä ei enää oikein tule..ne ovat ihan parin sekunnin piristymisiä,mutta en saa enää hyvää mieltä pysymään päällä.Hieman pelottaa että olenko stressannut aivot pilalle ja niissä on tapahtunut jotain pysyvää muutosta..Viimeisin vuosi on ollut vaikea.Mutta jos sinä nro3 olet tuosta noussut niin ehkä minullakin on vielä toivoa..ihan itkettää meinaa kun en ole ihan yksin vaan on muitakin jotka kokeneet vähän samaa.

Mulla niin sama fiilis kun aloittajalla.. Ensin hain apua ythsltä, mutta en kuulema ollut masentunut koska olin pystynyt suorittamaan sinä lukuvuonna opintoja (2opintopisteen verran). Seuraavaksi hain apua kaupungin terveyskeskuksesta, mutta sieltä eivät suostuneet varaamaan aikaa koska olisin saanut ajan vasta 2kk päähän. Tämän jälkeen viimeisenä oljenkortena hakeuduin yksityiselle (diacoriin), jossa kehottivat hakemaan apua ythsltä ja kirjoittivat unilääkereseptin.

Nro 15,en ihan tarkalleen muista minkä niminen Se virallisesti oli Se paikka mutta Se oli ihan kaupungin oma joku paikka jossa oli yhteydessä esim suljetut osastot ja jotenkin päivystävä mielenterveystyö.Lääkäri antoi paikan nimen opiskelijaterveydenhuollosta koska heillä ei ole vastaavaa hoitoa ja minua ei kotiin uskallettu päästää vaan yksin.Ehkä jotku kävivät siellä myös osittain säännöllisesti juttelemassa.Siellä oli kaksi tai kolme naista vastassa,en ole varma oliko yksikään lääkäri.Kyselivät ja yritin selittää,mutta koska en ollut osastolle otettava niin apua ei oikein ollut antaa..jäi mielikuva että heidän mielestään olin jotain ihan muuta kuin apua tarvitseva..en muista ihan tarkalleen,olin ollut heikolla ravinnolla jo viikkoja ja taksilla olin sinne päässyt.Sieltä ehkä nimettiin joku toinen paikka josta olisi voinut joskus tulevaisuudessa mennä kysymään apua,mutta ymmärrätte varmaan että siinä vaiheessa kun toivon vain kuolemaa ja käännytetään kotiin niin en ikinä enää menisi noin huonosti kohdeltavaksi..tekee todella pahaa nytkin miettiä tuota ja toivon etten olisi ikinä mennyt sinne:(

[quote author="Vierailija" time="08.06.2015 klo 16:11"]

Nro 15,en ihan tarkalleen muista minkä niminen Se virallisesti oli Se paikka mutta Se oli ihan kaupungin oma joku paikka jossa oli yhteydessä esim suljetut osastot ja jotenkin päivystävä mielenterveystyö.Lääkäri antoi paikan nimen opiskelijaterveydenhuollosta koska heillä ei ole vastaavaa hoitoa ja minua ei kotiin uskallettu päästää vaan yksin.Ehkä jotku kävivät siellä myös osittain säännöllisesti juttelemassa.Siellä oli kaksi tai kolme naista vastassa,en ole varma oliko yksikään lääkäri.Kyselivät ja yritin selittää,mutta koska en ollut osastolle otettava niin apua ei oikein ollut antaa..jäi mielikuva että heidän mielestään olin jotain ihan muuta kuin apua tarvitseva..en muista ihan tarkalleen,olin ollut heikolla ravinnolla jo viikkoja ja taksilla olin sinne päässyt.Sieltä ehkä nimettiin joku toinen paikka josta olisi voinut joskus tulevaisuudessa mennä kysymään apua,mutta ymmärrätte varmaan että siinä vaiheessa kun toivon vain kuolemaa ja käännytetään kotiin niin en ikinä enää menisi noin huonosti kohdeltavaksi..tekee todella pahaa nytkin miettiä tuota ja toivon etten olisi ikinä mennyt sinne:(

[/quote]

Olet ilmeisesti epäonneksesi päätynyt kaupungin psykiatriselle polille. Sieltä olen itsekin saanut äärimmäisen tylyä kohtelua. Ensimmäinen loukkaus oli, että huoneessa jossa minut otettiin vastaan oli 2 isoa miespuolista hoitajaa, ilmeisesti turvaamassa jos olisin väkivaltainen, vaikka en ole ikinä ollut ja olen lisäksi 50-kiloinen 160-senttinen nainen eli aika harmiton. Kohtelu oli myös erittäin tylyä ja tosiaan tähtäsi lähinnä vain sen selvittämiseen täytyykö minut ottaa osastolle vai ei. Kun ei tarvinnut, heitä ei kiinnostanut. Minua kohdeltiin kuin olisin vaivannut heitä turhaan, vaikka menin sinne työterveyslääkärin lähetteellä, koska hän oli sitä mieltä että kun masennuslääkkeet ei oikein minulle auta, voi olla että jopa eläkepäätöstä pitäisi harkita. 

Ei noihin paskapaikkoihin kannata mennä, vaan ap mene ihan omalääkärille terveyskeskukseen! Sieltä saat paljon asiallisempaa palvelua melko varmasti! Masennus on kuitenkin nykyisin aika rutiininomainen sairaus jota sairastaa tosi moni.

17,toivottavasti saisit sieltä ythsltä apua:( eihän luovuteta,eihän?Vaikka välillä on niin vaikeaa..ap

[quote author="Vierailija" time="08.06.2015 klo 16:01"]

3, onneksi olet nyt paremmassa kunnossa.Tiedän ehkä mitä tarkoitat tuolla että tullut hetki jolloin ei ole tuskaa.Niillä minäkin olen aina ponnistanut takaisin huonoista kausista.Nyt niitä ei enää oikein tule..ne ovat ihan parin sekunnin piristymisiä,mutta en saa enää hyvää mieltä pysymään päällä.Hieman pelottaa että olenko stressannut aivot pilalle ja niissä on tapahtunut jotain pysyvää muutosta..Viimeisin vuosi on ollut vaikea.Mutta jos sinä nro3 olet tuosta noussut niin ehkä minullakin on vielä toivoa..ihan itkettää meinaa kun en ole ihan yksin vaan on muitakin jotka kokeneet vähän samaa.

[/quote]

Itse tosiaan näin jälkeenpäin koen että masennus oli minulle tarpeellinen joskin rankka henkisen kasvun prosessi. Vuoden olin siinä kaikkein huonoimmassa tilassa jossa en kokenut lainkaan tavallista tai hyvää oloa vaan pelkkää apatian ja surun ja toisaalta paniikinomaisen kauhun ja sekoamisen pelon vuorottelua. Hallitseva oli se kauhu ja paniikki, vain aamuisin hetken heräämisen jälkeen saattoi olla "vain" sellainen perinteisen masentunut olo. 

Nyt on jo 10 vuotta siitä kun tuosta selvisin eikä masennus ole koskaan uusinut. Vaikka näin jälkeenpäin ajatellen sitä ennen olin ollut masentunut jo ainakin jostain 7-vuotiaasta asti useita kertoja, mutta ei siihen aikaan mukuloilla mitään masennusta voinut olla, vaan olivat pahatapaisia ja kuriin pistettäviä vaan. Mutta tosiaan siitä pahimmasta, pohjalle vieneestä masennuksesta toipumisen jälkeen sellainen rauha ja levollisuus on ollut vakioseuralaisiani jo pitkään. Toivon sinulle samanlaista kohtaloa :)

t. 3

19,olisiko näin?Kuulostaa todella samalta..se oli niin kauhea paikka,jäi tunne että vaikka viiltäisin ranteet siinä huoneessa niin siellä vaan katsottaisiin vierestä:'( eli Se kohtelu ei ehkä olisi kaikkialla samaa..tuo helpottaa kyllä tietää vähän..en tiedä jos ensin uskaltaisin käydä vaikka yksityisellä sitten..ainakin jos kovin kovin pahaksi menee niin ehkä terveyskeskuksesta voisi sittenkin saada jotain..onko Se sitten psykiatri jolle pääsisi juttelemaan jos menee julkiselle puolelle?Pelottaa kyllä niin paljon että joutuu samaantilanteeseen,jää niin yksin tämän kanssa kun tuntuu ettei ikinä enää pystyisi asiasta minnekään puhumaan.Olen nuori vielä,olisi työikää vuosi kymmeniä edessä mutta pitäisi jotenkin saada pää kuntoon että olisi taas elämän kannassa kiinni.

Kiitos vielä kaikille jotka vastasivat..pitää miettiä näitä asioita lisää ja etsiä rohkaisua jatkoon.Arvostan todella paljon kaikkia viestejä,tuntui hyvältä saada vähän ulos tätä tilannetta.

Hei, sekin luo jo toivoa, että suurin osa paranee masennuksesta ihan itsekseen, ilman mitään apua. Se on sairaus, ja elimistö voi parantaa senkin sairauden, kuten somaattisetkin sairaudet.

Mutta, sulle vois olla hyötyö depressiokoulusta, eli itse tehtävästä työkirjasta, jossa tavallaan opiskellaan itseä ja omaa masennusta. Se on mielenkiintoinen matka itseen ja opettaa omia toimintamalleja, niitä haitallisia jotka lisäävät masennusta ja niitä, jotka tuovat lisää voimaa ja mielihyvää. Maksaa 12 euroa, eli ei kohtuuttoman kallis:

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/kirjat/depressiokoulu

Mun mielestä oleellista on tunnistaa omia ajatuksia, jos joku alkaa vaivaamaan. Se helpottaa aina. Sitten kun tarpeeksi kauan vaivaa, enkä vaivaudu ottamaan yhtään selvää ajatuksistani, niin minulla kääntyy masennukseksi. Itse aika usein harmittelen asioita, jotain omaan pärjäämiseeeni liittyviä. Joskus on pelottavia tulevaisuuden kuvia, jos on jo hieman masennusta.

Kävin kolme vuotta Kelan osittain korvaamassa terapiassakin, mutta siitä ei oikein ollut hyötyä, koska olin niin laiska. Kun sain jotain harjoituksia sieltä kirjallisesti, niin en juuri koskaan lukenut niitä kotona, eikä se psykiatrikaan kysellyt sen perään, että olenko harjoitellut niitä. Olo helpotti sen terapian ajaksi (3vuotta) ilmeisesti siitä syystä, että oma vastuu ajatuksista oli ikäänkuin ulkoistettu, eikä siis tarvinnut murehtia. Sitten kun se terapia loppui 2012, niin sen jälkeen alkoivat pahemmat masennukset, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin itse ottaa asioista selvää, ja alkaa opettelemaan niitä asioita, joita en laiskuttani opetellut jo sen terapian aikana. Ostin tosin saman terapian alueeseen liittyviä kirjoja kolme kappaletta, ja niistä opettelin. Tietoinen läsnäolo se oleellinen alue jokaisessa.

Täällä myös yksi, joka on joutunut paranemaan vaikeasta masennuksesta yksin. Minulla myös samanlaisia kokemuksia kunnallisen puolen mielenterveyspalveluista. Minut miltei naurettiin pihalle kriisikeskuksesta, naureskeltiin "mitä sinä täällä oikein teet". Onneksi sain jostain supervoimia, enkä tappanut itseäni.

Tällä hetkellä on menossa kuudes vuosi enemmän tai vähemmän mielenterveysongelmista kärsivänä. Nyt alkaa kuitenkin tuntua olevan pieni kontrollinpoikanen jossain. Pystyn jotenkuten hallitsemaan itseäni, paljon paremmin kuitenkin kuin 5-6 vuotta sitten. En enää vajoa niin synkkään paikkaan kuin silloin *koputan puuta*.

En tiedä mitä sanoisin sinulle. Olen pahoillani, että olet joutunut käymään näitä asioita läpi. Voin melkein vannoa, että sinä selviät, mutta sun pitää löytää sisältä sellainen järetön voima jaksaa. Minuutti, tunti, päivä kerrallaan? 

Kesää kohti mennään, onneksi. Pidä itsestäsi huolta.

[quote author="Vierailija" time="08.06.2015 klo 15:29"]Tarinani on pitkä, mutta ajattelin nyt tänne kysyä kun on niin väsymys ja en meinaa jaksaa elää päivästä toiseen enää..Hain kerran pahassa burnoutissa/romahduksessa apua kunnalliselta puolelta,mutta siellä oli ihan kauheita ihmisiä vastassa.Tuomitsivat ja minut vaan ajettiin pois..en tiedä miten ihmiset voivat saada apua masennukseen ja hermoromahdukseen,mutta minä en saanut.Mitähän voisin enää tehdä?Olen miettinyt yksityistä puolta,mutta Se taitaa olla aika kallis..Oletteko ikinä kuulleet että joku olisi kokonaan parantunut masennuksesta itsenäisesti?En haluaisi olla tämmöinen,olen kateellinen elämäniloisille ihmisille.Itse olen vain väsynyt tähän kaikkeen.
[/quote]
Millainen burnout sinulla oli? Kun minä paloin fyysisesti loppuun menin työterveyteen ja aloin vaan itkeä. Sitten sain lääkärille soperrettua että olen niin poikki että olen ajatellut ajaa auton puuhun työmatkalla että voisin saada sairaslomaa ja parannella itseäni rauhassa. Olin kuukauden sairauslomalla, nukuin kolme viikkoa. Olin niin poikki. Kävin pari kertaa psykologilla, mutta en oikeastaan kokenut sitä tarpeelliseksi, koska vain pomoni pystyvät muuttamaan työtahdin. Lääkärit kehuivat minua siitä että hain apua, vaikka olinkin myöhässä hoitoon hakeutumisessa, minulla todettiin keskivaikea masennus ja vakava työuupumus joka oli laittanut koko elimistön sekaisin. Paranin täysin lepäämällä. Masennus hävisi kun sain nukuttua ja syötyä hyvin. Töistäni tiedän että jos tahti ei muutu olen vuodesta kuukauden kesälomalla ja kuukauden sairauslomalla, mutta olen sinut asian kanssa koska en voi tehdä muuta kuin irtisanoutua (ja sitä en todellakaan tässä lamassa tee.)

Kiitos uusille viesteille!Olen tuota omassa mielessä asioiden pohtimista ja järkeistämistä paljon kokeillut ja välillä Se auttaa.Välillä huomaan että saatan koko päivän vain pohtia kaikkea mikä on mennyt vikaan,kaikkea mikä kaduttaa,kaikkea menetettyä..eli vajoan vaan syvemmälle epätoivoon ja tuosta on todella hankala sitten nousta.Tuo kierre on hankala,välillä onnistun siitä pois pääsemään.Tämä kirjoittaminen tänne on vähän auttanut tänään.Tiedostan että tämmöinen itseään masentava käyttäytyminen on haitallista ja normaalit ihmiset eivät varmaan näin tee,siihen vaan ajautuu välillä ja pää on kuin sumussa.

nro 27,Se oli aika laaja kaiketi,minulla romahti kaikki alta lopullisesti ja olin ajanut itseni umpikujaan töiden,opiskelun,sosiaalisen kanssakäymisen ja pari suhteen kanssa.Ulkoisia tekijöitäkin oli ja paljon vanhaa kuormaa ihan ala-asteelta lähtien.Siinä oli vaan Se lopullinen niitti joka sai romahtamaan.Olin ulkoistanut itseni maailmasta.Pääsin ylös vaikka varsinkin ensimmäinen puoli vuotta oli todella vaikeaa,kai siinä oli vielä nuoruuden tuomaa elämän paloa enemmän jäljellä.Jokin alkukantainen "en luovuta,en kuole vielä".

nro 26,hyvää kesää sinulle ja pidähän sinäkin huolta.Hyvä jos sinulla menee nyt paremmin.Kyllä tässä välillä mennään Se minuutti kerrallaan mutta jos edes välillä jaksaa taistella eteenpäin niin pitää vaan jaksaa uskoa että Se riittää.Tämä kirjoittaminen auttaa,olen ollut niin yksin ajatuksieni kanssa.