Parisuhteessa eläjät, tuletteko samankaltaisista lapsuuden perheistä?

Meillä toisin päin

Vierailija kirjoitti:

No mitä se sulle kuuluu

Ei tarvi vastata :D

Vierailija kirjoitti:

Meillä toisin päin

Aiheuttaako se erilaisuuden kokemusta tjn. muuta parisuhteessa?

Itselläni on todellä läheiset välit vanhempiini ja veljeeni ja näemme noin kerran kuukaudessa. Poikaystäväni ei ole ollenkaan väleissä vanhempiensa tai siskojensa kanssa eikä ole edes jutellut heidän kanssaan moneen vuoteen saati sitten nähnyt. En usko että tulen koskaan tapaamaan poikaystäväni lapsuudenperhettä poikaystäväni on tavannut minun lapsuudenperheen, tulee heidän kanssaan hyvin juttuun ja tullaan varmasti jatkossakin viettämään joulut ja muut pyhät vanhempieni luona. Poikaystävääni meidän erilaiset perhetaustat ei tunnu haittaavan ollenkaan, minua vähän surettaa se että mulla ei ole appi-/anoppi-/kälyehdokasta ja tuntuu myös pahalta poikaystävän puolesta että hänellä ei ole tiivistä perhetaustaa tukiverkostona. 

Mä tulen tosi epäfunktionaalisesta perheestä, puolison lapsuus oli onnellinen. Toki kaikilla on omat vaikeutensa.

Välillä ahdistun kun huomaan heidän säälivän mua, vaikka se on tosi pientä ja oikeasti hyväntahtoista. Enimmäkseen kuitenkin olen onnellinen ja kiitollinen siitä että puolisolla on se turvallisuuden kokemus, näen selkeästi sen hyvät vaikutukset hänessä. Meille on tulossa lapsi ja on hienoa, että edes toisella meistä on ensi käden kokemusta hyvästä vanhemmuudesta, vaikka en sinällään epäile omaa pärjäämistäni erityisesti.

Miten avoimesti oot puolison kanssa puhunut tästä? Kannattaa keskustella siitä, jos suinkin pystytte.

Kiitos kokemustenne jakamisesta. Olen jutellut ja kyllä hän sanoo ymmärtävänsä.

Ap

Emme tule. Itse olen köyhästä stadilaisesta duunariperheestä ja mieheni Espoolaisesta suomenruotsalaisesta yrittäjäperheestä. Molemmilla kuitenkin onnellinen lapsuus.

Tosin he menettivät kaiken 90 -luvun lamassa kun me sinnittelimme juuri ja juuri pinnalla entiseen tapaan. Siinä mielessä vaatimattomat lähtökohdat molemmilla.

Samaa on perhekeskeisyys, työn ja rakkaitten arvostus, yhteisöllisyys (äiti oli itä-Suomesta) ja kunnianhimo.

Nyt eletään hyvin keskiluokkaista, jopa mukavaa itseansaittua elämää kehyskunnassa. Ystäväpiiri pääosin suomenruotsalaisia

Olisi kamalaa, jos puoliso olisi kateellinen siksi, että minulla on ollut hyvä lapsuus ja nuoruus ja edelleen hyvät välit vanhempiini. En pystyisi tuollaisen ihmisen kanssa parisuhteeseen, koska se ei ole mikään kisa siitä, kummalla on kamalampaa ja kumpaa pitää ymmärtää ja sääliä taustansa vuoksi.

Mulla on rikkonaiset lähtökohdat. Join niin paljon huonommuutta, että jotenkin sabotoin sen suhteen, ja aloin yksiin tutumman oloisen tyypin kanssa. Koska tuntui, että ollaan enemmän samoista lähtökohdista, eikä mun tarvinnut nähdä omia ongelmiani, kun niistä tuli ikään kuin normaaleja.

Huono idea. Hänellä oli yhtä huono itsetunto ja yhtä isot ongelmat toimimisessa, ja suhteesta tuli raastava ja repivä, eikä pystytty puhumaan. Tai mitä siihen esim hänen pahenevaan alkoholiongelmaan se olisi auttanutkaan.

Eli ole tyytyväinen, että noita ongelmia ei ole teillä molemmilla, vaan sulla on tasapainoinen kumppani tukena, kun selvität omat solmusi terapiassa.

Meillä törmäillään lähinnä siksi että miehen perhe oli hyvin vanhanaikainen. Äiti hoiti lapset, kodin ja työnsä ja mies vain työt. Edelleen anoppi kattaa pöydän ja tarjoilee ruuat, muut vaan istuu. Anoppi myös siistii pöydän. Minä olen eroperheestä joten sekä isä että äiti hoisivat kotonaan asiat sujuvasti itse. Ei ollut sukupuolesta kiinni.

Minä en anoppilassa tällaista katsele ja passuutan mieheni avuksi. Esim. keittämään kahvit, kattamaan pöydän ja viemään edes omat astiat koneeseen ja laittamaan maidon jääkaappiin. Autan myös itse. Koen todella epämiellyttäväksi että yksi orjailee ja muut nauttii.

Onneksi kotona miehen tavat oli helppo muuttaa. Ei muutettu suoraan yhteen niin joutui omassa kodissa siivoamaan, pyykkäämään jne. Eli meillä kotihommat menee pitkässä juoksussa tasan ja molemmista on mukava tehdä asioita yhteisen hyvän eteen.

Joo ja ei... Tulemme molemmat ns. ylemmän keskiluokan perheistä, jotka olivat onnekkaita pyyhältäessään laman läpi "koskemattomina", ja taloudellisesti molemmilla on ollut hyvin vakaa lapsuus, mistään ei ole ollut puutetta. Olemme viettäneet samankaltaisilla asuinalueilla lapsuutemme jne.

Mutta... Miehen perhe oli myös hyvin perhekeskeinen, vanhempansa olivat iäkkäämpiä ja kaikki oli ns valmiina. Heille lapsi oli usean vuosikymmenen haave joka vihdoin toteuduttuaan oli maailman tärkein asia.

Minun vanhempani taas olivat nuoria ja viettivät lapsuuteni uranousussa, jonka eteen tehtiin paljon töitä. Olivat melkp etäisiä, tunnelma oli usein stressistä kireä ja aika paljon huutoa ja retuutusta sain osakseni, nämä haavat eivät ole parantuneet emmekä ole kovin hyvissä väleissä. Ja kyllähän se perhetausta suhteessa näkyy, mutta kun molemmat sen tiedostaa ja ymmärtää niin se on enemmänkin voimavara. Nyt lasten kanssa eroavaisuudet korostuu, mutta keskustelemalla olemme edelleen onnistuneet kääntämään sen voimavaraksi. MInä olisin varmaan ihan paniikissa koko ajan, että teenkö vahingossa omien lastenikin lapsuudesta onnettoman, jos siinä ei olisi sitä toista onnellisen lapsuuden elänyttä tasapainottamassa tilannetta.

Tasaisesta perheestä olevan kanssa luulisi olevan turvallisempi perustaa perhettä, kun hänellä ei ole viallisia vanhemmuuden malleja. Eikä stressaa koko ajan, että miten tämä tehdään oikein.

Vierailija kirjoitti:

Meillä törmäillään lähinnä siksi että miehen perhe oli hyvin vanhanaikainen. Äiti hoiti lapset, kodin ja työnsä ja mies vain työt. Edelleen anoppi kattaa pöydän ja tarjoilee ruuat, muut vaan istuu. Anoppi myös siistii pöydän. Minä olen eroperheestä joten sekä isä että äiti hoisivat kotonaan asiat sujuvasti itse. Ei ollut sukupuolesta kiinni.

Minä en anoppilassa tällaista katsele ja passuutan mieheni avuksi. Esim. keittämään kahvit, kattamaan pöydän ja viemään edes omat astiat koneeseen ja laittamaan maidon jääkaappiin. Autan myös itse. Koen todella epämiellyttäväksi että yksi orjailee ja muut nauttii.

Onneksi kotona miehen tavat oli helppo muuttaa. Ei muutettu suoraan yhteen niin joutui omassa kodissa siivoamaan, pyykkäämään jne. Eli meillä kotihommat menee pitkässä juoksussa tasan ja molemmista on mukava tehdä asioita yhteisen hyvän eteen.

Tämän kirjoittajalta haluaisin kysyä onko teillä lapsia? Itse olen ollut huomaavinani että usein tällaisella taustalla menee hyvin kun mies näkee naisensa tyttöystävänä/vaimona. Mutta kun syntyy vauva niin mies näkeekin vaimonsa ensisijaisesti äitinä. Ja silloin kaikki lapsuuden ja nuoruuden opitut toimintatavat iskevät päälle. Äitihän tekee kaikki kotityöt tottakai. Ja tämä on miehestä tosi luonnollista koska äiti on vauvan kanssa kotona. Ja sitten jatkossa vaikka vaimo menisi töihin niin ollaan jo jumiuduttu siihen lapsuuden perheestä opittuun toimintatapaan jossa nainen hoitaa lapset ja kodin vaikka kävisi töissäkin.

Eli jos miehellä tuollainen tausta niin kannattaa pitää huolta ettei vauvan synnyttyä ollakin yhtäkkiä lapsuuden perheen toimintamalleissa. Niistä on todella vaikea enää palata siihen entiseen kotityöt tehdään yhdessä malliin.

Minä ja mieheni olemme molemmat hyvissä ja lämpimissä väleissä omien lapsuuden perheidemme kanssa, mutta silloin tällöin koen itseni "juntiksi" sillä minulla oli vapaakasvatus, minulta ei koskaan vaadittu mitään, sain mennä ja tulla miten halusin, isä antoi rahaa, kun pyysin, mitään minun ei tarvinnut koskaan minkään eteen tehdä, sukuni on aina elänyt vähän siat pellossa-meiningillä. Mieheni perhe taas on todella sivistynyt ja mieheni on lapsesta asti kasvatettu korkeaan opiskelu-ja työmoraaliin. Minulle esimerkiksi oli vieras ajatus se, kun mieheni kertoi, että heillä oli lapsuudessaan aina päivittäin tapana kokoontua päivän päätteeksi syömään perheenä yhteisen pöydän ääreen ja jutustelemaan päivästään. Itse söin milloin nälkä oli ja yleensä kuskasin lautaseni omaan huoneeseeni tietokoneeni ääreen. Mutta, vaikka välillä koen itseni juntiksi niin silti miehellä ja hänen perheellään on ollut minuun hyvä vaikutus ja olen kokenut oppineeni heiltä hyviä ominaisuuksia :D

Osittain samanlaisista, osittain erilaisista. Kumppanini on väkivaltaisesta avioeroperheestä niin kuin minäkin, mutta heillä oli kotonaan kuitenkin taloudellisesti vakaata ja kaapeissa oli ruokaa. Tämä on ehkä suurin eroavaisuus, kumppani ei pelkää taloudellista turvattomuutta tai suhtaudu työntekoon yhtä vakavasti kuin minä. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä törmäillään lähinnä siksi että miehen perhe oli hyvin vanhanaikainen. Äiti hoiti lapset, kodin ja työnsä ja mies vain työt. Edelleen anoppi kattaa pöydän ja tarjoilee ruuat, muut vaan istuu. Anoppi myös siistii pöydän. Minä olen eroperheestä joten sekä isä että äiti hoisivat kotonaan asiat sujuvasti itse. Ei ollut sukupuolesta kiinni.

Minä en anoppilassa tällaista katsele ja passuutan mieheni avuksi. Esim. keittämään kahvit, kattamaan pöydän ja viemään edes omat astiat koneeseen ja laittamaan maidon jääkaappiin. Autan myös itse. Koen todella epämiellyttäväksi että yksi orjailee ja muut nauttii.

Onneksi kotona miehen tavat oli helppo muuttaa. Ei muutettu suoraan yhteen niin joutui omassa kodissa siivoamaan, pyykkäämään jne. Eli meillä kotihommat menee pitkässä juoksussa tasan ja molemmista on mukava tehdä asioita yhteisen hyvän eteen.

Muuten hyvä, mutta sulla ei ole kyllä mitään oikeutta mennä anopin kotiin sanelemaan, miten siellä toimitaan, ellet ole kysynyt onko se ok.

Ei kaikki tykkää siitä, että muut hääräävät heidän keittiössään. Jotkut tykkäävät tehdä itse ja vaan inhottaa, kun joku tulee jalkoihin pyörimään.

Mut sekään ei ole nyt se pointti. Vaikka kuinka haluat kouluttaa miestäsi, tee se jossain muualla. Jokainen saa päättää oman kotinsa toimintatavat. Myös anoppisi. Vaikka se ärsyttäis sua.

Minulle tulee mieleen, että koko elämä on tuollaista. Aina joku on paremmista lähtökohdista kuin minä, aina jollain on enemmän kuin minulla. On hyvä, että huomaat tunteesi, etkä käännä sitä kateudeksi. Ei kai siitä koskaan pääse eroon.

Tulemme todella erilaisista perheistä. Puolisoni lapsuudenkoti on sellainen perustyöväenluokkainen, jossa on aina ponnisteltu ylöspäin ja lapset on saatu koulutettua pykälää ylemmäksi. Mukavia, tasaisia ihmisiä ja fiksujakin. Puolisoni lapsuus oli kuulemma hyvä.

Itselläni on päihdeperhe, jossa oli kaikenlaista ikävää. Vanhemmat oli välillä työttöminä, erosivat, mutta molemmat jatkoivat dokaamista. Oli turvattomuutta ja väkivaltaakin, mikä jätti jäljet. Toinen on jo kuollut, toiseen en ole juuri lainkaan yhteydessä ja hän onkin dementoitunut.

Onhan se ollut hieman haastavaa joskus, kun reagointitapamme asioihin on erilainen. Puolisoni on tasaisempi, mutta myös hieman naiivimpi joissakin asioissa. Itse taas maalaan pirut seinälle, mutta puolisoni rauhoittelee. Toisaalta pystymme puhumaan avoimesti ja selvitämme erimielisyydet aina keskustelemalla ja anteeksipyyntökin onnistuu molemmilta. Kumpikaan ei halua, että asiat jää vaivaamaan tai katkeroittamaan. Näin on menty 15 vuotta ja vähitellen ne enimmät särmätkin on jo hioutuneet. Olen myös tarkastellut omia asenteitani, käynyt terapian ja tehnyt töitä itseni kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä törmäillään lähinnä siksi että miehen perhe oli hyvin vanhanaikainen. Äiti hoiti lapset, kodin ja työnsä ja mies vain työt. Edelleen anoppi kattaa pöydän ja tarjoilee ruuat, muut vaan istuu. Anoppi myös siistii pöydän. Minä olen eroperheestä joten sekä isä että äiti hoisivat kotonaan asiat sujuvasti itse. Ei ollut sukupuolesta kiinni.

Minä en anoppilassa tällaista katsele ja passuutan mieheni avuksi. Esim. keittämään kahvit, kattamaan pöydän ja viemään edes omat astiat koneeseen ja laittamaan maidon jääkaappiin. Autan myös itse. Koen todella epämiellyttäväksi että yksi orjailee ja muut nauttii.

Onneksi kotona miehen tavat oli helppo muuttaa. Ei muutettu suoraan yhteen niin joutui omassa kodissa siivoamaan, pyykkäämään jne. Eli meillä kotihommat menee pitkässä juoksussa tasan ja molemmista on mukava tehdä asioita yhteisen hyvän eteen.

Muuten hyvä, mutta sulla ei ole kyllä mitään oikeutta mennä anopin kotiin sanelemaan, miten siellä toimitaan, ellet ole kysynyt onko se ok.

Ei kaikki tykkää siitä, että muut hääräävät heidän keittiössään. Jotkut tykkäävät tehdä itse ja vaan inhottaa, kun joku tulee jalkoihin pyörimään.

Mut sekään ei ole nyt se pointti. Vaikka kuinka haluat kouluttaa miestäsi, tee se jossain muualla. Jokainen saa päättää oman kotinsa toimintatavat. Myös anoppisi. Vaikka se ärsyttäis sua.

Ymmärrän tämän pointin mutta anoppi on myös näitä ihmisiä jotka huokailee kun on niiiin raskasta ja nyt pitää ihan istahtaa hetki kun on tehnyt niin paljon. Eli joko kaipaa sitä apua tai sitten koittaa korottaa itseään tuolla. Joskus kyllä toteaa että on mukava istua valmiiseen pöytään, jos on katettu ja laitettu vaikka salaatti. Toisaalta uskon että ei edes osaa ajatella että mieskin voi tehdä noita asioita. Hämmästelee esimerkiksi kun selvisi että mieheni imuroi 😅

Tulemme kumpikin rutiköyhistä perheoloista, muuten täysin erilaisista. Minulla oli pääosin onnellinen lapsuus, minulla on läheiset välit sisaruksiinija vanhempiini kun taas mieheni päihdevanhemmat ovat jo kuolleet kun hän oli lapsi.

Meillä taisi tulla miehelle yllätyksenä kuinka paljon olen tekemisissä lapsuudenperheeni kanssa, mutta en usko että kokee mitään huonommuutta tai alemmuutta.