Lue keskustelun säännöt.
Minulta ei ole koskaan vaadittu mitään
26.05.2015 |
Olen lähemmäs kolmekymppinen ja alkanut urakalla käymään läpi lapsuuden traumoja.
Olen elämässäni "epäonnistunut". Lukion sain käytyä mutta sen jälkeen elämä putosi raiteiltaan. Ammattia minulla ei ole, hain kyllä yliopistoon mutta en päässyt. Hanttihommia olen tehnyt aina välillä kunnes tuli burnout. Masentunut olen ollut varmaan aina. Nyt olen ollut työttömänä nyt pidemmän aikaa.
Kasvoin yh-äidin kanssa, isäni lähti kuvioista ollessani hyvin pieni. Tajusin jossain vaiheessa ettei minulta ole kotona koskaan vaadittu yhtään mitään. Koulunkäyntiä ei valvottu mitenkään, läksyt tein jos tein. Kukaan ei niistä muistuttanut tai huomauttanut. Kouluun menin jos jaksoin, monesti en jaksanut. Sain kuitenkin kiitettäviä numeroita enkä häiriköinyt tunneilla, joten opettajatkaan eivät tilanteestani olleet huolestuneita.
En muista että minulla olisi ollut nukkumaanmenoaikaa tai mitään iltarutiineja. Yhteisiä ruoka-aikoja ei kodissamme ollut. Välillä tuntuu, että olen ollut täysin oman onneni nojassa. Olen joutunut huolehtimaan asioistani todella nuoresta saakka. Minua ei myöskään vaadittu tekemään kotitöitä. Äiti teki vuorotyötä ja aina välillä väsyneenä rähjäsi kuinka joutuu itse tekemään kaiken ja kuitenkaan minua ei koskaan vaadittu tekemään mitään. Miten olisin osannut tai älynnyt tehdä kotitöitä kun ei kukaan koskaan opastanut tai kehoittanut tekemään alkeellisimpiakaan askareita?
Välillä ajattelen, että äitini jotenkin nauttii marttyyrina olosta, tai ainakin hän sellaisiin tilanteisiin kovin usein joutuu joissa hänelle lankeaa se marttyyrin osa.
Olen todella katkera lapsuudestani. Uskon, että minulla olisi ollut potentiaalia menestyäkin jos minulta olisi vaadittu enemmän tai vaadittu edes jotain. Pärjäsin hyvin koulussa tekemättä töitä sen eteen. Kirjoitin E:n paperit lukiossa vaikka en lukenut yo-kirjoituksiin ja suurimman osan ajasta lintsasin tunneilta. Monet muut "normaalien" perheiden lapset kävivät ryyppäämässä ja bilettivät, minua sellainen ei kiinnostanut vaikka kukaan ei vahtinut menemisiäni tai tulemisiani.
Olen nyt alkanut suremaan näitä asioita ja välillä se syöksee minut epätoivoon. Haluaisin elää sellaista normaalia, tavallista arkielämää ylä- ja alamäkineen, mutta tuntuu että lähtökohdat ovat niin onnettomat etten koskaan pääse täältä nousemaan. En tiedä kykenenkö koskaan elämään parisuhteessa, lapsia en varmaankaan halua sillä pelkäisin vain siirtäväni nämä haavat eteenpäin.
Tajuan täysin sen mitä tarkoitetaan sillä että rajat ovat rakkautta. Tietysti liikaakaan ei lapselta voi vaatia, se toinen ääripää on yhtä vahingollinen, mutta tietynlaiset vaatimukset ja rutiinit luovat turvallisuutta. Tuntuu, että olen jäänyt niin paljosta paitsi enkä tiedä saanko elämääni koskaan raiteilleen...
Kommentit (12)
Sinun täytyy päästä tuosta yli. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Mutta silti. Sinulla on vain yksi elämä, ja elät sen juuri niin kuin haluat. That's it.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän, että minun täytyy tästä jotenkin päästä eteenpäin. En halua elää näin enää.
Välillä suren vain kaikkia niitä menetettyjä vuosia ja mahdollisuuksia niin paljon, että se estää eteenpäin menemisen. Toivoisin pääseväni vielä yliopistoon, mutta tunnen itseni niin vanhaksi. Pitkäjänteisyyttä, jota pääsykokeiden selättämiseen vaaditaan minulla ei myöskään ole. En kuitenkaan halua että tämä elämä valuu hukkaan.
Minulta on vaadittu mutta en koskaan tee sitä mitä vaaditaan.
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:22"]
Tiedän, että minun täytyy tästä jotenkin päästä eteenpäin. En halua elää näin enää.
Välillä suren vain kaikkia niitä menetettyjä vuosia ja mahdollisuuksia niin paljon, että se estää eteenpäin menemisen. Toivoisin pääseväni vielä yliopistoon, mutta tunnen itseni niin vanhaksi. Pitkäjänteisyyttä, jota pääsykokeiden selättämiseen vaaditaan minulla ei myöskään ole. En kuitenkaan halua että tämä elämä valuu hukkaan.
[/quote]
Menetettyjen vuosien sureminen on täysin turhaa. Et saa yhtään niistä suremalla takaisin. Sellaiset ajatukset siis kuriin ja nokka kohti tulevaisuutta.
Yliopistoissa opiskelee nykyisin kaikenikäisiä ihmisiä, ei vain nuoria. Ei ole mitään tarvetta siis tuntea itseään vanhaksi. Kun itse aloitin, olin 25 ja luulin olevani vanha, mutta siellä oli neli-viisikymppisiäkin.
Pitkäjänteisyys on ominaisuus jota voi harjoittaa ja kehittää. Ei ole pakko vaan alistua voivottelemaan että voi voi kun mulla ei ole sitä, pitää opetella! Toisaalta kannattaa myös valita ala jonne realistisesti on mahdollisuuksia päästä eikä hakata päätä kiviseinään jonkun sellaisen kanssa johon on äärettömän vaikea päästä, varsinkaan jos on vähän vanhempi jo. Itsekin valitsin alan josta en ollut yhtään kiinnostunut (sen tietojenkäsittleyopin) mutta oli helppo päästä sisään opiskelemaan, hyvin töitä ja hyvät palkat, ja tosi tyytyväinen olen ollut.
t. 2
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:22"]
Tiedän, että minun täytyy tästä jotenkin päästä eteenpäin. En halua elää näin enää.
Välillä suren vain kaikkia niitä menetettyjä vuosia ja mahdollisuuksia niin paljon, että se estää eteenpäin menemisen. Toivoisin pääseväni vielä yliopistoon, mutta tunnen itseni niin vanhaksi. Pitkäjänteisyyttä, jota pääsykokeiden selättämiseen vaaditaan minulla ei myöskään ole. En kuitenkaan halua että tämä elämä valuu hukkaan.
[/quote]
Ei voi olla totta! Aivan kuin minun kirjoittamani viesti, paitsi että hain tänä keväänä yliopistoon. Omat vanhempani ovat matalastikoulutettuja, joten eivät he omistakaan lapsistaan odottaneet mitään. Minullakin on vuosia (lähes 10 vuotta) elämästäni valunut viemäriin, koska en ole tajunnut aiemmin, että minullakin voisi olla potentiaalia saavuttaa jotain muuta kuin "paskahommia". Olisin nuorempana tarvinnut vain hieman tsemppausta. Sen sijaan minulle muistutettiin jatkuvasti etten voisi tehdä tai sanoa milloin mitäkin "ettei joku vain kuvittele, että olisit jotain". Huono itsetunto kyllä vie ilon elämästä. Tuntuu todella pahalta huomata miten entisistä koulukavereista osa on menestynyt todella hyvin. Olin jo koulussa heille kateellinen, koska heistä huomasi miten kotoa kannustettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuljet samaa marttyyrin tietä kuin äitisi. Etkä edes itse sitä huomaa....
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:38"]
Kuljet samaa marttyyrin tietä kuin äitisi. Etkä edes itse sitä huomaa....
[/quote]
Näinpä. Pelkkiä tekosyitä ja marttyyriutta. Nyyt, kun minulta ei lapsena vaadittu... Nyt olen liian vanha... Pitkäjänteisyyttäkään ei ole minulle suotu... Ei tuolla asenteella ikinä mitään saavuta että valittaa vaan eikä mene ja tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi sua. Lopeta se lapsuuden vatulointi ja keskity nykyhetkeen. Asut globaalisti katsottuna edelleen suurten mahdollisuuksien maassa. Olet vielä nuori ja voit hyvin kouluttautua vaikka lääkäriksi, kun sinulla tuota lukupäätä varmaan on. Älä ajattele, että etsit jotain ihanne-elämää tai jotain samaa kuin muut, pyri vaan olemaan paras itsesi. Jos et muuten osaa ottaa itsestäsi vastuuta, niin mene johonkin vaativaan opinahjoon. Kyllä siellä opit itseltäsi vaatimaan kun opiskelukaveritkin niin tekee.
On oikeasti ihan naurettavaa luovuttaa elämässä noin nuorena. Ja sanon tämän kokemuksesta, sillä uskon että elämäni on ollut vaikeampaa kuin sinulla. Olen ollut köyhä, työtön, sairas ja taatusti vailla kannustusta minäkin. Sitten aloin vaan ottaa askeleita kohti parempaa, enkä antanut periksi. Unohda perheen tai parisuhten perustamiset. Keskity nyt vaan omien elämäsi peruspilarien kuntoon saattamiseen: terveys, työ, henkinen kantti sekä todelliset eikä menneisyyden ihmissuhteet.
Tunnistan tuota samaa, minultakaan ei vaadittu mitään, joskaan ei yritetty estääkään. Mutta miksi antaisit tuon vaikuttaa tulevaisuuteesi, monet ovat paljon huonommistakin lähtökohdista kouluttautuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:06"]
Tunnistan tuota samaa, minultakaan ei vaadittu mitään, joskaan ei yritetty estääkään. Mutta miksi antaisit tuon vaikuttaa tulevaisuuteesi, monet ovat paljon huonommistakin lähtökohdista kouluttautuneet.
[/quote]
Koska ap on ammattivalittaja vol. 2, joka haluaa vain keksiä tekosyitä miksi ei voi oikeasti tehdä mitään muuta kuin valittaa.
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:08"]
[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:06"]
Tunnistan tuota samaa, minultakaan ei vaadittu mitään, joskaan ei yritetty estääkään. Mutta miksi antaisit tuon vaikuttaa tulevaisuuteesi, monet ovat paljon huonommistakin lähtökohdista kouluttautuneet.
[/quote]
Koska ap on ammattivalittaja vol. 2, joka haluaa vain keksiä tekosyitä miksi ei voi oikeasti tehdä mitään muuta kuin valittaa.
[/quote]
Ai ei saisi surra menetettyjä elinvuosia? Koska siitähän tässä on kyse eikä valittamisesta. Jos kaikki ihmiset voisivat sormia napsauttamalla poistaa kaikki menneisyyden haamut ja kivut niin kaikkihan me olisimme onnellisia ja elisimme "täydellistä" elämää. Ap:n tarina on tuttu itselleni, mutta sitä ei korjata vain menemällä opiskelemaan jonnekin vaan käymällä asia läpi tunnetasolla lävitse. Se onkin sitten haasteellisempi työ. Minulle on kehkeytynyt perusturvallisuuden puute ja kompleksinen ptsd vastaavan laiminlyönnin vuoksi joten kyseessä ei ole ihan pikkujuttu. Oikeastaan tärkeintä olisin AP:n saada aivan tunne tasolla tietää että häntä kohtaan on toimittu väärin eikä menetyt vuodet ole hänen vikansa. Se ei ole AP:n häpeä vaan aikuisenakin saa syyttää vanhempiaan.
Tuollaistahan se useimpien elämä oli ainakin siihen aikaan kun itse olin lapsi (koulun aloitin 1980-luvun alussa). Ei silloin aikuiset mukuloiden koulunkäyntiin tavanneet puuttua. Ei minunkaan puututtu. Ja olinkin laiska kuin mikä. Olin onneksi kohtuu lahjakas joten pääsin aina läpi vaikken tehnyt koulun eteen mitään. JOtenkin menin lukioonkin, vaikka yläaste oli mennyt kapinoidessa ja lintsatessa eikä koulu kiinnostanut. Kun ei kiinnostanut amis tai työelämäkään.
Siellä lukiossa aloin kuitenkin tajuta että haluan hyväpalkkaisen työpaikan tulevaisuudessa. Ihan itse, ei vanhempiani kiinnostanut, he itse asiassa vastustivat koko lukiotani koska huonosti menneen yläasteen perusteella pitivät sitä minulle liian vaativana. Kirjoitin ihan hyvät paperit, ei mitään huippuja mutta ok. En päässyt lukemaan kuitenkaan yliopistoon sitä mitä halusin (biologia), ja kaksi kertaa haettuani luovutin ja menin töihin.
Olin sitten töissä useita vuosia, kunnes päätin vielä yrittää alalle johon pääsisi helpommin sisälle. Hain tietojenkäsittelyoppiin ja pääsinkin sisään. valmistuin sieltä ja olen ollut alalla jo pitkään. Hyvin on mulle elämässä käynyt siis, vaikkei ole mitään vaadittu ja vaikka nuorena menikin vähän hulinaksi. Ehtii sitä vanhempanakin kouluttautua ja tehdä mitä haluaa.
Mikään mahdollisuus ei ole sinulta ap ohi. Mikään menneisyydessäsi ei estä sinua NYT alkamasta tavoitella niitä asioita joita elämässäsi haluat. Kaiken voi oppia myös vanhempana, niin kodinhoidon kuin opiskeluasiatkin.