Huomasin, että en enää osaa poistua mukavuusalueeltani.

En jaksa tehdä mitään mikä vaatisi ylimääräistä ponnistelua. Kateellisena seuraan muita ikäisiäni, kohta 4-kymppisiä äitejä, jotka ovat lasten kasvaessa löytäneet uusia harrastuksia, alkaneet opiskella ja panostaa työuraan ja ystävyyssuhteisiin.
Itse arjen uuvuttamana koen, että vaikka lapset ovat kasvaneet, erityislapsi vie kaikki voimat enkä jaksa panostaa itseeni tai parisuhteeseen. Tiedän, että omat harrastukset/ opinnot/ vapaa-aika antaisivat virtaa myös arkeen, mutta kun ei jaksa.
En ole masentunut vaan vuosien uuvuttama. Huomann, että olen jämähtänyt mukavuusalueelle kaiken suhteen, mene sieltä missä aita on matalin koska en jaksa yhtään ylimääräistä ponnistelua.

Kuvittelin joskus, että saan oikean työuran ja haastavan työn sillä rahkeita kyllä riittäisi. Nyt olen jumiutunut tekemään työtä mistä en saa mitään tyydytystä enkä koe sen vastaavan kykyjäni.

Miten ihmeessä tästä pääsisi eteenpäin? Mistä löytää taas se kipinä millä saa haastettua itsensä kohti uusia haasteita? Varsinkin erityislasten vanhemmilta vinkkejä miten huolehtia omasta jaksamisesta.