Lue keskustelun säännöt.
Tunnetteko koskaan oloa ulkopuoliseksi kavereiden seurassa?
21.05.2015 |
Meillä on muutaman naisen porukka ja nähtiin taas viikonloppuna. Mua ahdistaa nykyään nää tapaamiset, kun tuntuu etten yhtään kuulu joukkoon. Teen nykyään aika vähän heidän kanssaan asioita, kun asun paljon kauempana eikä oo oikein muutenkaan huvittanut. Aina kun nähdään niin nää tietysti jauhaa kaikista reissuista "muistatteko kun tehtiin sitä ja tätä ja oltiin siellä sun täällä", eli tuntuu että oon kaikesta ihan ulkopuolella. Porukassa on pari ihmistä, jotka aina kyselee mun kuulumiset ja vaikuttaa aidosti kiinnostuneilta (kuin myös minä heidän asioista ja kuulumisista), mutta muuta porukkaa ei kiinnosta mun kuulumiset eikä mua oikeastaan niiden. Näiden ihmisten kanssa ei voi todellakaan vaan olla, vaan tuntuu että koko ajan pitäis keksimällä keksiä jotain puhuttavaa tai kuunnella vaan näitä hauskoja muistoja. En vaan osaa enää olla oma itseni tuossa porukassa, kun oon niin pihalla kaikista jutuista. Ei varmaan auta muu kuin lopettaa yhteydenpito ja ottaa ihan täysin etäisyyttä ja keskittyä muihin läheisiin ihmisiin.
Kommentit (6)
Ehkä kannattaa todella lopettaa yhteydenpito heihin, ei vaikuta oikeilta ystäviltä. Ajan hukkaan heittämistä tuollaiset ihmiset, joiden seurassa ei ole ollenkaan hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla myös välillä sama fiilis, onneks on olemassa muitakin ystäviä (oikeita sellaisia).
Ystävät ja kaverit erikseen. Isossa porukassa aina ne päällepäsmärit saa muut innostumaan ja hiljaiset unohdetaan.
Ehkä sulla on eri kiinnostuksen aiheet ja porukka on ihan väärä. Yritä löytää oman henkisiä YSTÄVIÄ!
No tää on ehkä vähän naurettavaa mutta mä harrastin joukkueurheilua 10-vuotiaasta 18-vuotiaaksi samassa joukkueessa, pääosin samojen likkojen kanssa, aina tietysti joku jäi pois ja tuli uusia mutta runko pysyi samana. Nyt siitä on 3 kautta kun lopetin (minusta riippumattomista syistä) ja tuntuu jotenkin kurjalta kun käyn katsomassa heidän pelejään ja en enää kuulu porukkaan. Tottakai sielä on mun kavereita joita tapaan paljon muulloin mutta heilläkin menee aina illat treeneissä, kuten mullakin silloin aikoinaan. Ja eniten jostain syystä ärsyttää niiden uudet pelaajat jotka ovat tuleet mun lähdön jälkeen. Jotenkin mulla on sellainen olo että hei, mä olin ihan ensimmäisiä pelaajia siinä joukkueessa ja minä olin mukana kasvattamassa sitä joukkuetta sieltä saatanan D-junnu ajoista asti tänne naisten huipulle ja te ette edes tunnista minua täältä katsomosta, mä olen ihan kuin kuka tahansa katsoja teile. Okei toi kuulosti itsekkäältä ja ihan kuin haluaisin meriittejä, siitä ei ole kysymys vaan että olen aina ajatellut itseäni yhtenä joukkueen kantavana pilarina. Olin kaikkien hyvä kaveri. Ja nyt en kuulu enää jengiin ollenkaan vaan mut on korvattu uusilla :( Taas kuulosti väärältä :D Toivottavasti saatte kiinni ajatuksesta.
Ja jotenkin tuntuu hassulta kun tapaan niitä vanhoja joukkuekavereita jos he puhuvat jotain joukkueeseen tai peleihin liittyvää tai jostain hauskasta jutusta joka sattui bussimatkalla pelistä kotiin päin. 3 vuotta takaperin olisin nauranut mukana mutta nyt tyydyn vain hymähtelemään ja vaihtamaan puheen aihetta. 8 vuoden ajan uhrasin elämäni jokaisen ajatuksen sille harrastukselle ja joukkueelle. Joka ikinen ilta kului hallilla, samoin muutama aamu viikossa. Aina niitten samojen naamojen kanssa. Kyllähän siitä tuli tavallaan toinen perhe ja nyt olen ihan out siitä koko kuviosta :( Harmittaa ja haluisin todella palata takaisin mutta samaan tahtiin ei vaan ole millään mahdollisuuksia eikä siihen jengiinn oikeen mahdu "kerran/pari viikossa treenaava".
Tiedän tunteen. Olenkin lopettanut yhteydenpidon nuoruuden aikaisiin kavereihin. Ei vain kiinnosta enää samat jutut kuin heitä. Ovat aina kohdelleet mua aika paskasti, joten soronoo.