Traumaattisimmat muistonne tarhan/kerhontädeistä

Se, että minun ei koskaan sallittu olevan sellalinen kuin olen. Minä olin jo lapsena introvertti, ja viihdyin pohdiskelemassa asioita omissa oloissani. Mutta aina ne tädit rääpöttivät minut toisten lasten seuraan väkisin, vaikken kokenut että olen kiinnostunut niiden touhuista, eikä ollut mitään yhteistä niiden kanssa. Sitten vanhemmillenikin vielä valitettiin kuinka on ongelmia sosiaalisissa suhteissa. Eikä ollut mitään ongelmia, olin vaan vähän erilainen kuin muut! Sitten vanhemmatkin alkoivat painostaa minua muuttumaan erilaiseksi, mikä oli helvettiä. Vaan eivät ikinä onnnistuneet kyllä, erakko olin ja sellaisena pysyin ;)

Up

Toivottavasti itse en aiheuta kenellekään lapselle traumoja. Tosin aika väistätöntähän se on, vaikka minkä tekisin. On lapsia, joita on ojennettava kovemmin kuin toisia. On lapsia, joille tulee sanoneeksi, että maistahan ruokaa ja lapsi kokee jo sen vääryydeksi (tai pakottamiseksi). Ja varmasti on lapsia, joita kohtelen jollain ltapaa väärin ihan silkkaa tietämättömyyttäni ennen kuin opin heidät tuntemana. Lisäksi on lapsia, joiden mielestä on ihan äärimmäsien väärin, jos he eivät saa tehdä just niin kuin itse haluavat, vaan vaadin heitä noudattamaan yhteisiä sääntöjä (kuten sitä, ettei toisilta oteta tavaroita käsistä tai ettei toisia saa töniä tai että ruoka-aikaan on tultava sisälle, kun ei voi jättää yhtä pihalle muiden mennessä syömään). 

Pakkoruokailua, pakkonukkumista tai pakko-osallistumista tuokioihin meillä ei ole. Nukkumisen sijaan riittää että lapsi pötköttää hetken (sen aikaa että muut tilat siivotaan, puolisen tuntia ja sinä aikana kuuluu äänisatu tai luetaan kirjaa), jokainen lapsi syö sen mitä syö, musiikkituokiolla voi ihan vapaasti istua mukana tekemättä mitään, leikkimään en voi päästää, sillä toiset lapset nauttivat tuokioista ja heille se on suotava. Lisäksi elämässä ei asiat mene aina niin kuin itse haluaa, joskus on myös annettava toisille estraadi. :)

Minua vituttaa vieläkin suunnattomasti se miten tarhantädit ohjasivat "tyttöjen juttuihin". Olen aina ollut kohtuu maskuliininen kiinnostuksenkohteitteni suhteen, ja leikkiessä ohjasivat aina "tyttölelujen" pariin, kutsuessani itseäni "meikäksi" korjasivat aina topakasti ettei tytöt sano noin, remutessa sain kovemmat nuhteet kuin kanssani leikkivät pojat yms. Lisäksi minulla oli nuorempana todella herkkä makuaisti, ja kouluruoka ei usein maistunut. Istuin moneen otteeseen tarjotin edessäni hirveän painostuksen ja nuhtelun alla, ja sain yleensä luvan poistua vasta oksennettuani lautaselle. En tähänkään päivään mennessä voi sietää laitosruokaa vaikka käytännössä siis muuten söisin sitä varmaan mielelläni, "nirsous" kun kasvoi pois iän myötä (eli en maista enää yksittäisiä makuja/ruuan tekstuuria niin voimakkaasti).

Up!

Meillä oli Suht iso päiväkoti ja siellä oli yksi kuuro poikalapsi aika samaa ikäluokkaa.Tällä pojalla oli ikäänkuin oma avustaja,yksi tarhan tädeistä huolehti hänestä enemmän yms.Harmi vaan että tuo tantta oli kauhein kaikista ja aina kielsi ja valitti teki hänen lähellään mitä tahansa.Yritimme usein leikkiä kuuron pojan kanssa,mutta tädistä johtuen Se oli aika mahdotonta kun kieltoja ja motkotusta sateli.Poika leikki siksi suurimman osan ajasta yksin tai tuon tädin kanssa.Surullista.

Lisäksi eräs päiväkodin täti on jäänyt mieleen että hän taisi kans olla noita ilkeilijöitä ja siirtyi jossain vaiheessa samalle ala-asteellekin missä minä olin.En sielläkään pitänyt hänestä ja useat lapset karttelivat häntä vaikka taisi yrittää olla fiksumpi siellä.Kyllä lapsi muistaa ja tunnistaa ilkeät ajat.