Tämä Nokian raunioilla elävä kansa ei uskalla kritisoida tietotekniikkaa, päinvastoin sitä ihaillaan

Sandra Hagman:
"Palasin maalta kaupunkiin ja istuin tuntitolkulla leikkivaunussa. Leikkivaunu oli täynnä lapsia taaperosta alakoululaisiin, mutta kukaan ei leikkinyt.
Näen taaperon, joka istutetaan heti junaan tultaessa penkkiin, puhelin käteen ja luurit korville. Lasittunut katse pipsapossussa. Puoli tuntia, tunnin, kaksi tuntia. Niska kyttyrässä. Välipala-aika. Aikuinen työntää taaperon suuhun smoothiepussin. Mekaaninen imu, katse tiukasti kuvaruudussa. Välillä taapero ottaa kuulokkeet pois ja hakee vanhemman huomiota: ”äiti” ja ojentaa kuulokkeita aikuiselle. Aikuinen nostaa katseensa omasta ruudustaan vain vaivoin: ”annas kun autan ne sulle takaisin päähän.” Lasittunut katse palaa ruudulle. Vuorovaikutusyritys unohtuu.
Leikki-ikäiset istuvat niskat kyttyrässä kuulokkeet korvilla pädin edessä kytkettyinä. Jossain vaiheessa yksi nostaa katseen: ”voisin mennä leikkimään”. Korkeintaan minuutti haahuilua leikkipaikalla. Lapsi palaa paikalleen ja sanoo kännykkää katsovalle aikuiselle: ”voisin sittenkin vielä katsoa sitä ohjelmaa”. Kuulokkeet korville, katse painuu takaisin ruutuun.
Vuorotellen lapset käyvät leikkipaikalla. Päämäärätöntä pyörimistä, hetki roikutaan hattuhyllyssä, ehkä yksi iloton mäenlasku. Lapset eivät ota kontaktia toisiinsa. Mistään ei kuulu: ”kuka sä oot?” ei mielikuvituksen tuomaa leikkikieltä: ”tää tekis näin ja se tekis näin ja sit nää vois mennä tonne.”
Ainoaa kontaktinottoa näkee sisarusten välillä. Sekin on vihamielistä, kilpailullista ja pettymyksiä täynnä. Joku esti näkymän ruudulle, joku painoi ohjelman pois, joku pelasi liian monta minuuttia. Ruudulta irrottautuneena sisarta tönitään, kuristetaan, kampataan. Juostaan päämärättä. Ihan kuin paikalleen turrutettu keho vaatisi liikettä, mutta mieli ei keksisi mitä sillä tekisi. Vanhemmat heräävät ruuduiltaan vasta kun joku itkee, tulkinta tilanteesta on siksi usein väärä.
Jollain penkkirivillä koulutetaan isompia sisaruksia: ”tee niin, älä tee näin, kun teet noin saat kolme minuuttia peliaikaa. Sitten saat viisi ja sinä kymmenen ja sitten jos näin ja noin niin ei yhtään.” Aivan kuin koko elämä olisi peli, jossa palkintona on peli ja häviönä ei peliä.
Minun tekisi mieli nousta leikkijunan päälle ja huutaa: ”Mitä helvettiä täällä tapahtuu! Miksi te teette tämän lapsillenne?!” En huuda, eikä syy ole yksittäistapauksissa. Syy on kulttuurissamme ja rakenteissamme. Tämä Nokian raunioilla elävä kansa ei uskalla kritisoida tietotekniikkaa, päinvastoin sitä ihaillaan. Päiväkoteihin jo kärrätään isoja näyttöjä ja pädejä, alaluokilla opiskellaan tietokonepelien avulla.
Olen tosi pettynyt, ettei yhteiskunnassamme käydä kriittistä keskustelua lasten laitteiden käytöstä. Miksi psykiatrian alan tutkimuksia ei oteta vakavasti, vaikka ne osoittavat ruutuajalla olevan yhteyttä uniongelmiin, keskittymisvaikeuksiin, käytösongelmiin, kielenkehitykseen ja mielenterveysongelmiin. Samaan aikaan meillä lasten ja nuorten pahoinvointi kasvaa huolestuttavasti.
Leikkivaunu jossa ei leikitä, on surullinen näky. Leikkivaunu jossa ei leikitä kulkee pahasti sivuraiteilla. Minne menee leikkivaunu, sinne menee myös Suomen tulevaisuus. Miksi me aikuiset annamme tällaista tapahtua?"