Pidempi työmatka edessä. onko kellään kokemuksia?
Minulla olisi syksymmällä pidempi työmatka, jolloin tulisin olemaan poissa kotoa 5-6 yötä. Lapsi olisi tuolloin noin 1v9kk ikäinen. Olen alkanut empimään matkan suhteen, enkä nyt oikein tiedä mitä tekisin. Olen ollut lyhyemmillä työmatkoilla ennenkin, pisimmillään 4 yötä. Lapsi on siis isänsä kanssa eikä hänelllä ole ollut mitään hätää. ei ole matkan aikana ikävöinyt niin, että sen olisi voinut tulkita ikäväksi, kun ei vielä puhunut, eikä toisaalta itkeskellyt matkani aikana. nyt tuntuu kuitenkin, että mitä vanhemmaksi lapsi tulee sitä paremmin hän ymmärtää että olen poissa, ja mietin, että mitä lapsi siitä ajattelee. matkaltahan voi soittaa, voimme luultavasti olla jopa kamerayhteydessä, eli näkisi ja kuulisi minut. silti tuntuu, että matka olisi itsellekin haastava, kun työasioiden lisäksi joutuisi huolehtimaan lapsen voinnista. Kaipaisin nyt muiden kokemuksia ja mietteitä pidemmistä työmatkoista kun lapset olleet tämän ikäisiä. MIten mennyt, miten itse selvinnyt työjutuista matkalla, miten lapsi käyttäytynyt kotiin paluun jälkeen, tuntuiko, että lapsi ymmärsi, että äiti oli vian käymässä jossain? Pyytäisin, että haukkujat, syyllistäjät ja tuomitsijat eivät vaivautuisi kuluttamaan näppiksiään ja aikaansa. Jotkut äidit nyt sattuvat käymään töissä ja työelämään kuuluu joskus sellaisia asioita kuin työmatka. a.
Minä en ainakaan syyllistä. Tuohan on maailman normaaleinta, ainakin meillä ja monen ystäväni perheessä.
Oma suhde poissaoloon kotoa on jokaisella tietysti erilainen ja erityisesti alle 2-vuotiaan kanssa tilanne voi olla aika herkkä. Puhelimessa puhumisesta lasten kanssa minulla on hyvin huonoja kokemuksia. En missään tapauksessa anna enää nykyisin mieheni antaa puhelinta lapsille kun soitan työmatkalta. Yleensä puhummekin vasta illalla, kun lapset ovat jo nukkumassa, tai sitten soitan hänelle töihin. Meidän lapsille erossaolo ei ole muuten ollut vaikeaa. Kaikista kovin paikka on ollut se, että kuulevat äidin äänen puhelimessa mutta eivät kuitenkaan saa äitiä siihen lähelle. Ja itsellenikin se on tosi rankkaa. Ikävä tulvahtaa paljon kovempana puhelun jälkeen. Siksi olemme kokonaan lopettaneet lapsille soittelun matkoilta nyt kun ovat vielä pieniä. Eskari- ja kouluikäisen kanssa on sitten eri juttu.
Itse olen aina voinut keskittyä töihin hyvin koko päivän, kun yleensä on ollut niin paljon tekemistä. Yksinäiset nukkumaanmenot ovat niitä pahimpia, mutta senhän jo tiedätkin.
On parempi jos voit valita lähtöajan niin, että lapsi menee normaalisti hoitoon ja lähdet vasta sitten. Aamuöidet katoamiset ovat sekä itselle että lapselle kurjia. Puhu matkasta reippaasti ja iloisesti monta kertaa etukäteen viimeisen viikon aikana, ei sitä ennen. Älä näytä haikeuttasi vaan suhtaudu asiaan maailman luonnollisimpana.
Toisten työhön nyt yksinkertaisesti kuuluu poissaoloja ja se on hyväksyttävä. Vaikka ikävä on aina läsnä, senkin kanssa oppii elämään. Itselle helpottavaa on myös koettaa yhdistää matkaan jotakin sellaista, josta todella nauttii ja jota ei tule lasten kanssa tehtyä (minulla on aina kuntoiluvarusteet mukana, samoin käyn aina parhaissa mahdollisissa paikoissa syömässä jos vain voin).
Itse otan aina matkan jälkeen ylityövapaata ja lojun lasten kanssa pitkin ja poikin kotona tekemättä oikeastaan mitään. Lapset kiipeilevät päälläni ja tankkaamme kaikki läheisyyttä eron jälkeen.
Hyvin se menee!