Te, jotka ystävä on hylännyt!

Mistä tiedät ap, että syy oli kateus? Kertoiko ystäväsi niin?

Up

Yleensä leuhkaksi ja ylimieliseksi muuttuneeseen henkilöön katkaisen välit. Käytän aikani mieluummin mukaviin ihmisiin.

Olen hylännyt yhden ystävän koska hän on erittäin hankala ihminen. Muille hän kertoo minun olevan kateellinen. Asioilla on aina kaksi puolta..

Olen pari ystävyyssuhdetta katkaissut. Toinen oli liian itsekäs ihminen, teki pahaa muille vedoten siihen että itsellään on paha olla. Toinen taas hyppii poikaystävien pillin mukaan niin paljon, että häneen on oikeasti mahdotonta pitää yhteyttä. Yksi ystävyyssuhde on pikkuhiljaa jäämässä taka-alalle, koska olemme vain niin erilaisia ihmisiä. En usko että kummassakaan on suurempaa vikaa, vaan ei vaan ole mitään yhteistä enää...

Ai? Minun ystäväni hylkäsi minut kun erosin ja sairastuin. Siksi tuntuikin niin kipeältä koska juuri silloin olisin ystävää kaivannut. Mutta no, olen pärjännyt ilman häntä ja saanut uusia ystäviä tilalle. Olen enää surullinen ystäväni vuoksi.

Mulla jäi kaikki kun perustin perheen. On diagnisoitu jossain vaiheessa masennustakin mut enpä oikein tiedä, en edes syönyt niitä lääkkeitä. Töissä oli ystäviä jälleen, mutta kotiäitinä en taaskaan jaksa pitää kenenkään yhteyttä.
Työelämää/ koulupaikkaa odotellessa...

Itse on lopettanut ystävän terapeuttina toimimisen. En jaksa. Uuvuin itsekin täysin, ihmiset voivat mennä terapeutin luo, ei minulla ole voimavaroja sellaiseen. Harvalla ihmisellä kai on voimia tukea toista pitkiä aikoja niin kokonaisvaltaisesti. Masentuneen on kai vaikea nähdä sitä.

Minä olen hylännyt ystävän.

Tapasimme muinoin ja elämäntilanteemme oli sama. Molemmat yksinhuoltajia ja lapsemme olivat samanikäisiä ja samassa tarhassa.  Vietimme aikaa yhdessä. Puihuimme maat ja mannut. Molemmilla oli omat haaveensa tulevaisuudesta.  Yllättäin tapasin puolisoni. Tai tulevan puolisoni.  Tuo ystäväni ei ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, että halusin viettää aikaa myös miehen kanssa.  Ja se aika ei juurikaan ollut häneltä pois. Tapasimme hänen kanssaan usieta kertoja viikossa. En ole varma oliko mustasukkainen siitä, ettei saanut aikaani yhtä lailla, kuin ennen. Vai oliko mustasukkainen, kun olin löytänyt miehen tai peräti mustasukkainen juuri tuosta miehestä.

Tuo ystäväni, jolla oli myös muita ystäviä niin kaikki vähitellen katosivat hänen viereltään. Muut löysimme miehen tai naisen kumppaniksi.  Tuosta ystävästä tuli ilkeä ja piikittelevä. En ollut siis ainoa, joka sai samaa ilkeää kohtelua.

Sitten tuli aika, kun kihlauduin tuon miehen kanssa ja hänen tapansa onnitella (jos sen voi sellaiseksi edes sanoa) oli se viimeinen piste. Silloin päätin, että en voi olla hänen ystävänsä jos hän ei  näe muilla muutakin elämää ja, että hän ei ole se keskipiste.

Olen nähnyt tuota entistä ystävääni joskus ohimennen. Edelleen hän on yksin. Omalla käytöksellään hän valitsi tiensä kulkea.

Ystävät unohtuu kun vitunreikä on löytynyt. Sitten otetaan kerran vuodessa yhteyttä ja pitäisi pystyä näkemään kun se HEILLE sopii tai loukkaantuvat. Mieluummin elän yksin. Kyllä se vittukin alkaa haisemaan ja löystymään ajan kuluessa.

Joskus vaan yhteydenpito hiipuu, kun yhteisiä asioita ei enää oikein ole. 

Pitkäaikainen ystävä laittoi välit poikki, koska oli rakastunut minuun.

Masennuin. Ystäväni ei jaksanut itsetuhoisuuttani ja muuttunutta luonnettani. En toisaalta voi häntä siitä syyttää.

Minä hylkäsin ystäväni kun hän oli sairauskierteessä, masentunut tarkalleen ottaen. Hän kertoi asiasta monelle ihmiselle tästä, siis että en pidä enään juurikaan yhteyttä. Olemme olleet hyviä ystäviä teini-iästä asti, jolloin tyttö aloitti itsetuhoisen käytöksen. Valvoin hänen vierellään useita öitä, olin kokoajan olemassa häntä varten ja aina ymmärtäväinen. Muutaman kerran hän uhkasi tappaa itsensä jos en olisi hänen tukenaan. Itsemurha yrityksiä on enemmän kuin sormia käsissä. Nyt olemme molemmat yli kolmenkymmenen ja samaa käytöstä ja tukipilarina olemista se on ollut tähän päivään saakka. Tiedän ettei ystävää pitäisi jättää, mutta kun ystävyytemme perustui lähes terapeuttiseen suhteeseen en enää itse vain jaksanut. Viime syksynä sanoin ystävälleni etten pysty enää, olen viettänyt 17 vuotta päivittäin häntä auttaen, talloudellisesti ja henkisesti. Minulle oikeastaan viimeinen naula ystävyytemme arkkuun oli se kun aloin loppu kesästä voida työpaikallani todella huonosti, sain paniikkikohtauksia pomon ollessa läsnä ja koin työpaikka kiusaamista, ja poikaystävästä ero tuli samoihin aikoihin. Eksäni alkoi vainota minua melko sekopäisesti enkä uskaltanut olla kotonani yksin, kun se hullu tuli päivstämään oveni taakse, kerran otti ihan makuupussin mukaan, hakkasi ovea tunti tolkulla ja raivosi ja huusi, aneli ja itki. Soitin tälle ystävälleni että haluan tulla hänen luokseen pariksi päiväksi, etten jaksa, uskalla tai pysty nyt olemaan yksin. Vastaus ystävältäni oli seuraavanlainen; "Nyt on vähän huono. Mulla menee nyt vähän paremmin ja tuntuu että nää uudet lääkkeet alkaa vaikuttamaan. Mene johonki muualle, vaikka vanhemmillesi. Mulla ei ole ollut näin hyvä olo kuukausiin, joten en nyt viitsi pilata fiilistäni kuuntelemalla kenenkään muun murheita kun tuntuu että homma vois alkaa ahdistamaan". 

Ymmärrän ystäväni viestin sanojen takana, ja tietenkään en halunnut häntä vetää pahalle mielelle takiani. Mutta vuosien terapeutin rooli sai jäädä. Olen itse itkenyt tämän ystävän takia tuhansia kertoja, istunut satoja tunteja sairaalassa kun hänen ranteitaan on tikattu, ja kun oikeasti olisin apua tarvinnut hän ei sitä antanut. En koskaan aikaisemmin ollut pyytänyt mitään, valittanut toki aikaisesta heräämisestä, pahasta ruuasta ja selkäkivusta, niinkuin me kaikki joskus, mutta isoja murheitani en koskaan hänelle kertonut, koska en halunnut häntä niillä rasittaa. Niin loppui ystävyys ja minä hänet hylkäsin. Välillä se kaduttaa, mutta hän tietää mistä minut löytää jos on valmis terveeseen ja kypsään ja tasavertaiseen ystävyyssuhteeseen.

En tiedä miksi välit katkesivat. :(

Minä taas olen laittanut välit poikki koska minua etoi erään ystäväni elämäntapa, miehet menivät aina omien lasten edelle, seurusteli ja otti kotiinsa miehen, joka oli tuomittu seksuaalirikoksista, kotona teini-ikäisiä tyttöjä. Näitä kriminaaleja ilmeisesti pyörinyt nurkissa enemmänkin.

Up.

En jaksanut ystäväni masennusta ja negatiivisuutta. Aina kun puhuttiin, puhuttiin hänestä ja hänen paha olonsa tarttui minuun. Tajusin, että en voi olla oksennuspussi pahalle ololle. 

Nykyään ystävällä menee hyvin, mutta ei olla sen koomin puhuttu. En voi katua päätöstäni, yksipuolinen ystävyys ei ole ystävyyttä. 

Paras ystäväni irtisanoi ystävyytemme, kun masennuin. Kauan aikaa ihmettelin, mikä on vialla ja sain selityksiä, jotka eivät liittyneet minuun. Sitten hän laittoi viestin, ettei ystävyyttä enää ole. Olisin toivonut, että asioista, jotka vaivasivat välillämme, olisi puhuttu minulle suoraan. Vaikka ystävän menetys tuntui kamalalta, ymmärrän hänen päätöksensä.

Samaistun näistä pariin.. jotenkin lohdullista tietää, että muillekin on käynyt samoin.