Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat hirveitä

Ei kuulosta hyvältä.. Sinuna laittaisin kaikki välit poikki tuollaisen äidin kanssa.

Mitä hän sanoo jos alat puimaan tuota hänen kanssaan?

No en nyt tajua miksi pitää kaikki välit pistää poikki. Ole yhteydessä vain harvoin ja ota vastaan vain asiallista kohtelua.

Jotenkin tuo ,että raivoaa ja huutaa on aivan normaaliakin välillä.

Jos ei itse haluaa työstää tuota tunnetta ,eikä ole valmis käyttämään minkäänlaisia keinoja "raivon hallintaan" onkin jo paha.

Loma, liikuntaharrastus, suurpiirteinen arki ja rentous ovat jo sellasia asioita mitkä vaikuttavat omaan jaksamiseen.

Tunteet ovat viisaat ,niitä täytyy osata kuunnella. Hyvä on oppia myös sanomaan; EI.

Oletko lisäksi ainoa lapsi? Otan osaa, muista kuitenkin että et saa antaa lapsuutesi leimata koko loppuelämääsi. Paras olisi jos menisit ammattilaiselle aukaisemaan lukkoja joita lapsuutesi on 100% varmuudella aiheuttanut. Älä anna äitisi pilata koko elämääsi vaikka lapsuutesi veikin sinulta. Itselläni myös tunnekylmä äiti ja olen ainut lapsi. Kyllä se vieläkin vaikuttaa. Olen todella ponnistellut että saan sukupolvia kestäneen tunnekylmyyden tien katkaistua. Sehän nimittäin vaikuttaa siihen millainen vanhempi sinusta tulee. Itse onnistuin tässä mieheni ja muutaman ammattilaisen avulla. Itselläni on ihana olo kun tiedän että olen ollut läsnä lapselleni, vaikka oma äitini olikin torjuva ja henkisesti väkivaltainen.

Ei meillä puhuta mistään, siis nyrkki oli se joka puhui. Enkä kykenisi nykyisin ottamaan asioita puheeksi. Niin hirveät haavat ovat syntyneet. Eihän sekaisin oleva ihminen ymmärrä omaa käytöstään. Muista kerrankin äitini kuristaneen minua, ei niin että olisin tukehtunut mutta siten että hänen kätensä olivat kaulallani ja jäljet jäivät. Tuo on pahimmasta päästä tapahtumia jos sitten henkinen kurimus otetaan laskuista pois. Häpesin niin paljon perhettäni. Monta kertaa äitini nolasi minut ystävien nähden. Tuli huutamaan jotain hullua huoneeseeni, esimerkiksi ajoi yhtäkkiä kaverini pois. Oli muutenkin siis aivan sekopää, saattoi katsoi vaikka televisiota keskellä yötä välittämättä yhtään siitä että minun olisi tullut saada levätä. Kirjoitusten aikaan yritti häiriköidä lukemistani ja vaati että siivoan joka päivä kotiamme. Tässä nyt vain muutamia esimerkkejä.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 12:25"]Ei meillä puhuta mistään, siis nyrkki oli se joka puhui. Enkä kykenisi nykyisin ottamaan asioita puheeksi. Niin hirveät haavat ovat syntyneet. Eihän sekaisin oleva ihminen ymmärrä omaa käytöstään. Muista kerrankin äitini kuristaneen minua, ei niin että olisin tukehtunut mutta siten että hänen kätensä olivat kaulallani ja jäljet jäivät. Tuo on pahimmasta päästä tapahtumia jos sitten henkinen kurimus otetaan laskuista pois. Häpesin niin paljon perhettäni. Monta kertaa äitini nolasi minut ystävien nähden. Tuli huutamaan jotain hullua huoneeseeni, esimerkiksi ajoi yhtäkkiä kaverini pois. Oli muutenkin siis aivan sekopää, saattoi katsoi vaikka televisiota keskellä yötä välittämättä yhtään siitä että minun olisi tullut saada levätä. Kirjoitusten aikaan yritti häiriköidä lukemistani ja vaati että siivoan joka päivä kotiamme. Tässä nyt vain muutamia esimerkkejä.
[/quote]

Miksi edelleen olet hänen kanssa tekemisissä? Moni olisi 18-vuotiaana lähtenyt taakseen katsomatta.

Mullakin oli raivohullu äiti joka jätti pahat vammat joita on vaikea ite korjailla.

Len varmaan siksi hänen kanssaan tekemisissä, että jo nuorena yritin pitää kulisseja yllä parhaani mukaan. En kertonut kavereilleni mitä kotona tapahtuu ja yritin parhaani mukaan näytellä että voin hyvin. Siis vaikkapa lukiossa olin hymyileväinen ja iloinen nuori nainen huolitellulla ulkonäöllä. Lisäksi pidin kulisseja yllä suhteessa poikaystävänieni perheisiin vaikka kyllähän ne välillä rakoilivat. On aika rankkaa nuorena hylätä tuollainenkin perhe, varsinkin kun minkäänlaista omanarvontuntoa ei ole kehittynyt. Minähän olen aina ollut olemassa vain äidin aggressiota varten. En tiennyt kuka olin tai mitä haluan.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 12:35"]Len varmaan siksi hänen kanssaan tekemisissä, että jo nuorena yritin pitää kulisseja yllä parhaani mukaan. En kertonut kavereilleni mitä kotona tapahtuu ja yritin parhaani mukaan näytellä että voin hyvin. Siis vaikkapa lukiossa olin hymyileväinen ja iloinen nuori nainen huolitellulla ulkonäöllä. Lisäksi pidin kulisseja yllä suhteessa poikaystävänieni perheisiin vaikka kyllähän ne välillä rakoilivat. On aika rankkaa nuorena hylätä tuollainenkin perhe, varsinkin kun minkäänlaista omanarvontuntoa ei ole kehittynyt. Minähän olen aina ollut olemassa vain äidin aggressiota varten. En tiennyt kuka olin tai mitä haluan.
[/quote]

Kaikella rakkaudella. Tiedän mistä puhun, hae apua! Ihan oikeesti ammattilainen osaa auttaa juuri sinua! Sinä olet omana itsenäsi tärkeä ja arvokas. Aiotko elää elämäsi varjoissa vai tahdotko "parantua"? Äitisi on ehkä sairas, mutta sinun pitää päästä pois hänen myrkyllisen vaikutuksensa alta. Itse muutin kauas pois. Kaikista tärkeintä on että pääset ammattilaisen kanssa purkamaan näitä traumoja ja solmuja, niitä et itse saa auki.

Minullakin oli . Nyt aikuisena kun katson aikaa lapsuuteen, suorastaan helpotun kun olen päälle kolmekymmentä ja on oma perhe. Lapsena jo tajusin että jotain hänellä on pielessä kun aina haukkui, huusi, kieroili, käytti fyysistä väkivaltaa. Haukkui kavereilleen minun kuullen kuinka tarvitsisin ammattiapua kun en hänen pillin mukaan mennyt. Nyt aikuisena hänen otteestaan päässeenä olen suorastaan helpottunut, kun voin olla tekemisissä vain ja ainoastaan silloin kun minua itseäni huvittaa. Irtaantuminen kesti aikansa, mutta kun hän viimein sai mittani täyteen oli se helpotus. Enään en ole riippuvainen kenestäkään.

En halua tosiaankaan elää näiden asioiden vaikutuksen alaisena. Ongelma on vaan siinä, että äitini on kutsuttava kaikkiin perhejuhliin yms mukaan ja siitä kärsin aivan hirveästi. Siellä hän sitten siirtyy seurueesta toiseen kiroillen, kertoen suoranaisia valheita meidän elämästä ja jättäen kanssaihmisille kiusaantuneen olon. Tämä on se ongelma. Kun hänellä ei ole koskaan mitään diagnoosia tehty vaikka kaikki sen näkee että muumit on karussa. Se vain on niin inhottavaa ertä häntä ei voi hyväksyä joukkoon normaalina kiintiöhulluna vaan hän vain on epämiellyttävä ihminen... Siis olisi helpompaa jos voisin sanoa että äitini on hullu mutta kun virallisesti hän ei sitä ole. Niin ja tietysti kukaan ei tiedä millaista elämäni on ollut koska en ole koskaan kertonut....

[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 12:46"]

Minullakin oli . Nyt aikuisena kun katson aikaa lapsuuteen, suorastaan helpotun kun olen päälle kolmekymmentä ja on oma perhe. Lapsena jo tajusin että jotain hänellä on pielessä kun aina haukkui, huusi, kieroili, käytti fyysistä väkivaltaa. Haukkui kavereilleen minun kuullen kuinka tarvitsisin ammattiapua kun en hänen pillin mukaan mennyt. Nyt aikuisena hänen otteestaan päässeenä olen suorastaan helpottunut, kun voin olla tekemisissä vain ja ainoastaan silloin kun minua itseäni huvittaa. Irtaantuminen kesti aikansa, mutta kun hän viimein sai mittani täyteen oli se helpotus. Enään en ole riippuvainen kenestäkään.

[/quote]

onko meitä muitakin? Oletko pärjännyt elämässä hyvin? Halaus sinulle ja vielä toinen päälle.

Up

Olen pärjännyt. Jouduin pärjäämään jo teini-iässäkin. Äitini ansiosta minua ei huijata, en ole sinisilmäinen enkä päästä helposti vieraita lähelleni enkä luota helpolla tuntemattomiin, miksi luottaisin kun en luottanut omaan äitiinikään. Joskus ystäville olen hänestä puhunut, mutta kukaan ei ymmärrä tai eivät voi uskoa mistä puhun joka on ymmärrettävää sillä eihän normaalissa perheessä sellaista ole koettu. Muistan lapsuudestani sen kun katsoin lastenohjelmia ja uneksin sellaisista perheistä jota näytettiin piirretyissä ... Ja senkin kun äitini aina hoki että kotiasioista ei saa puhua tai tulee selkää. Meidät olisi huostaanotettu jos joku aikuinen olisi tiennyt silloin.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2015 klo 12:50"]En halua tosiaankaan elää näiden asioiden vaikutuksen alaisena. Ongelma on vaan siinä, että äitini on kutsuttava kaikkiin perhejuhliin yms mukaan ja siitä kärsin aivan hirveästi. Siellä hän sitten siirtyy seurueesta toiseen kiroillen, kertoen suoranaisia valheita meidän elämästä ja jättäen kanssaihmisille kiusaantuneen olon. Tämä on se ongelma. Kun hänellä ei ole koskaan mitään diagnoosia tehty vaikka kaikki sen näkee että muumit on karussa. Se vain on niin inhottavaa ertä häntä ei voi hyväksyä joukkoon normaalina kiintiöhulluna vaan hän vain on epämiellyttävä ihminen... Siis olisi helpompaa jos voisin sanoa että äitini on hullu mutta kun virallisesti hän ei sitä ole. Niin ja tietysti kukaan ei tiedä millaista elämäni on ollut koska en ole koskaan kertonut....
[/quote]
tuollainen rajoittaa todella elämää, vaikka juhlia ei olisikaan niin hurjan monia. Inhottavaa!
.
Voisitteko järjestää juhlat kahdessa osassa, omalle väelle ja äiti mukana ja sitten toiset joihin sanoisit äidille jotain ympäristöä kuten että kutsutaan enemmän lapsen kavereita tms ja kutsuisi te sitten ketä kutsutte. Meillä ainakin ylppärit jne juhlat oli kaksipäiväiset, ehti myös paremmin seurustelemaan kaukaa vartavasten saapuneiden sukulaisten kanssa.

Ja piti vielä sanoa , ei ole helppoa katkaista välejä sellaiseen ihmiseen joka on pitänyt otteessaan koko lapsuuden, nuoruuden ja osan aikuisikää. Ne jotka sanoo että , "minä katkaisisin välit" eivät tiedä sellaisesta tilanteesta ja elämästä mitään. Mutta vuosien jälkeen voin sanoa että kiitokset äidilleni kun jatkoit samalla tyylillä. Hän ikäänkuin työnsi luotaan pois .

Mun ei ole tarvinnut katkaista välejä, ne meni siinä kun mut heitettiin kotoa 15 vuotiaana. Kyllä joskus näen niitä kylällä kun olen käymässä kavereitten luona mut en koskaan mene juttelemaan kun kääntyvät katsomaan muualle kun näkevät mut. No en minäkään kaipaa.

Minut heitettiin kun elatusmaksut loppuivat. Oli opiskelut kesken. Olinhan maksanut vuokraa jo ennen sitä äidilleni. Ja siltikin toivoin vielä että hän muuttuu kyllä . Ei muuttunut eikä tule muuttumaankaan , koskaan.

Sinulle joka kerroit kokeeneesi vastaava kuin minä ap. Meillä oli tuo ihan sama juttu, aina vannotettiin että kotiasioista ei saa puhua. Se oli tosi ahdistavaa kun oltiin lähdössä johonkin vieraisiin niin äiti uhkaili että sinä et sitten puhu mitään kotiasioista. Minäkin olen pärjännyt enkä kyllä päästä ketään lähelleni. Minä katsoin kans pienenä kauniita ja rohkeita ja kuvittelin että Brooke olisi äitini. Mietin myös pitkään hieman vanhempana että voinko itse soittaa lastensuojeluun. En koskaan soittanut...terv ap