Synnytyskipu

Oksentaminen ja pyörtyminen ei ole mitenkään kauhean harvinaista. Siksi synnytyksen alettua ei tavallisesti saa lupaa syödä.

Kyllähän siinä yhen tai toisen kestää, mutta auta armias kun niitä tulee tykin suusta... Mutta silti niitä aina jotenkin loppuraskaudessa alkaa toivomaan ja odottamaan.

[quote author="Vierailija" time="05.05.2015 klo 23:49"]

Oliko synnytyskipu lopulta pahempaa vai lievempää kuin odotitte sen olevan? Tuliko ns. positiivisia yllätyksiä? :)

[/quote]

Lievempää. Kivut olivat kovia, mutta tiesin että miksi on kipuja ja tiesin että jokainen kamala supistus auttaa lasta syntymään niin sen kivun kesti. Äitini sanoi hyvin että sitä kipua vastaan ei voi taistella, se pitää vain ottaa vastaan. Näin tein. 

Keskityin jokaisen supistuksen aikana, ajattelin että kohta on tauko ja heti kun supistus loppui rentoutin itseni.

Hymisin loppuajan avautumisvaiheesta ja kävelin/nojailin. Välillä kätilö tuli jotain kyselemään niin sain sanottua "älä häiritse, synnytän". Mies kertoi myöhemmin että olin todella keskittynyt ja hiljainen ja häntä pelotti koska kasvoista näki että sattui.

Ponnistaessakin olin hiljaa ja keskityin. Ponnistaessa en enään tuntenut paljon kipua kun sai viimein tehdä ja toimia! Ja se ponnistamisen tarpeen tunteminen oli ihanaa kun viimein tapahtuu.

Pidin murtunutta varvasta paljon veemäisempänä kuin synnytystä. Synnytyksen aikana oksensin monta kertaa ja se helpotti kipua. Pahimmillaan en kyennyt supistuksen aikana liikumaan ja sitten oli taas minuutin ok olo kunnes tuli uusi. Mutta se oli ohi alle vuorokaudessa. Varvas tuotti vastaavaa kipua aina yllättäen ja niitä ylläreitä tuli 6 vko.

[quote author="Vierailija" time="06.05.2015 klo 09:23"][quote author="Vierailija" time="05.05.2015 klo 23:49"]

Oliko synnytyskipu lopulta pahempaa vai lievempää kuin odotitte sen olevan? Tuliko ns. positiivisia yllätyksiä? :)

[/quote]

Lievempää. Kivut olivat kovia, mutta tiesin että miksi on kipuja ja tiesin että jokainen kamala supistus auttaa lasta syntymään niin sen kivun kesti. Äitini sanoi hyvin että sitä kipua vastaan ei voi taistella, se pitää vain ottaa vastaan. Näin tein. 

Keskityin jokaisen supistuksen aikana, ajattelin että kohta on tauko ja heti kun supistus loppui rentoutin itseni.

Hymisin loppuajan avautumisvaiheesta ja kävelin/nojailin. Välillä kätilö tuli jotain kyselemään niin sain sanottua "älä häiritse, synnytän". Mies kertoi myöhemmin että olin todella keskittynyt ja hiljainen ja häntä pelotti koska kasvoista näki että sattui.

Ponnistaessakin olin hiljaa ja keskityin. Ponnistaessa en enään tuntenut paljon kipua kun sai viimein tehdä ja toimia! Ja se ponnistamisen tarpeen tunteminen oli ihanaa kun viimein tapahtuu.
[/quote]

"Älä häiritse, synnytän." :DD Voi kun itsekin olisi pystynyt olemaan noin tyyni, mutta ei. Ponnistusvaihekin teki älyttömän kipeää, vaikka en joutunut kuin kahdesti ponnistamaan. Ekalla ponnistuksella tuli pää ja hartiat, se teki jo niin kipeää, että kun hartiat olivat ulkona luulin sen olleen siinä, koska kipu helpotti niin paljon :D Sitten avasin silmäni ja katsoin alas ja tajusin, että ei se on vielä puoliksi sisällä.

Todella, todella raastavaa kipua se on. Olen lähinnä itkenyt ja huutanut.

Kolme ensimmäistä synnytystä olivat pitkiä ja hitaita ja tuntui, että supistuksiin todellakin kuolee. Siihen päälle sitten parin tunnin ponnistusvaiheet, joissa vauvat jäivät jumiin ja revittiin alapäästä irti..

Neljäs synnytys oli nopea, en saanut kipulääkettä ja tunsin miten alapää venyy vauvan puskiessa ulos. Voi taivas miten hirvittävää, olin täysin paniikissa.

Olen lisäksi vuotanut litroittain verta synnytyksissä ja vatsaa on paineltu tunteja synnytysten jälkeen. Se oli oikeastaan vielä hirveämpää, itkin jo kun kätilö/lääkäri lähestyi minua painellakseen vatsaani.

Aina toitotetaan että kuukautiskipu potenssiin miljoona jne. Sehän riippuu ihan siitä kuinka kivuliaat kuukautiset ovat. Joillekin se kuukautiskipu on pientä mahakipua, joillekin se on niin kovaa kipua että taju lähtee. Omalla kohdallani en sanoisi että synnytyskivut olisivat pahempaa kuin kovat kuukautiskivut, hyvin erilaista kipua kyllä.

Mä pelkäsin aluksi synnyttämistä ja olin varma etten pysty. Kuitenkin kun raskaus eteni ei enää pelottanut. Loppuraskaudessa pidin synnytystä ja kipuja itsestäänselvyytenä ja hyväksyin ne. Kun supistukset alkoivat tuli olo että "nyt se alkaa, kohta synnytän". Ennen kun tajunta alkoi hälvenemään muistan vielä ajatelleeni että kohtapuoliin pitää ponnistaa. Valitettavasti mun kohdalla päädyttiin hätäsektioon ja se harmittaa vieläkin. En ollut tavallaan läsnä oman lapseni syntymässä, isäkin tapasi vauvan jotain puoli vuorokautta ennen mua. 

Supistukset olivat todella kivuliaita enkä pystynyt olemaan niiden aikana paikallani. Kestivät 1,5h-2h (pisin pätkä) ja tulivat noin minuutin välein ja kestivät saman verran. Oudosti ne eivät kuitenkaan väsyttäneet enkä saanut nukuttua niiden jälkeen lääkkeelläkään. 

No, mulla se on ollu puristavaa kipua vain mahassa ja lievää jomotusta alaselässä. Supistukset on tullu (käynnistyksistä huolimatta) sellaisina kauniina, tasaisina aaltoina. Tuntunu, kun alkanu puristaa ja se sitten "tiukentunu" ja sit hellittäny. Kertaakaan kipu ei ole ollut sietämätöntä, toki tuntuvaa, mutta esim. repiväksi en kuvais. Eikä se mulla oo tuntunu juurikaan muualla kuin kohdussa.. jälkisupistukset on paljon pahempia.. oon nyt synnyttäny seitsemän kertaa..

[quote author="Vierailija" time="05.05.2015 klo 23:38"]No mulla synnytyskipu oli paljon lievempää kuin kuukautiskivut. Mulla on ihan järkyttävät kuukautiskivut joiden aikana olen mm pyörtynyt kovan kivun takia. Sen sijaan synnytys ei ollut lähelläkään yhtä paha.
[/quote]

Munkin kuukautiskivut on kovia, tai niin luulin... Pyörtyilyä huonona päivänä, hyvänä päivänä pimeässä huoneessa peiton alla kauralämpöpussin kanssa itkemistä. Kuitenkin synnytyskipu oli tuo potenssiin miljoona ja luulin kuolevani siihen.

T. 4

Itsellä kaksi kokemusta: hyvin edennyt lähes luomusynnytys, jossa kivut olivat kestettävissä. Supistuksen ajan aina tuskaisaa hengittelyä mutta sen tiesi että pian kipu loppuu ja taas on hyvä olla. Repesin aika pahasti ja siitä muistan että sanoin (tai huusin) kätilölle että nyt sattuu. Se oli viiltävä suuri kipu, mutta sekin kipu meni ohi heti repeämisen tapahduttua. Kätilö ehti antaa jonkin puudutuspiikin juuri samoihin aikoihin kuin repesin, joten se ehkä auttoi.

Toinen synnytys ei edennyt niin hyvin ja siinä käytössä epiduraali ja oksitosiinitippa. Jossain vaiheessa epiduraali ei varmaan enää auttanut mutta oksitosiinia laitettiin. Tämän seurauksena oli supistus päällä oikeastaan koko ajan ja kivut valtaisat. Niissä kivuissa sitten jo oksennuskin tuli ihan väkisin.

[quote author="Vierailija" time="05.05.2015 klo 22:50"]Kuukautiskipu potenssiin miljoona. Kuin sisälmyksiä, vatsaa, reisiä, selkää ja lantiota revittäisiin kaikkia eri suuntaan. Aluksi kipu on siedettävää. Sitten pelkää, että kuolee kipuun. Sitten pelkää ettei kuolekaan. Sitten tuli epiduraali ja vie kivun. En ole ennen kokenut kuukautiskipua ja päänsärkyä kovempaa kipua, eivätkä ne ole synnytyskipuun verrattavissa.
[/quote]
Juurikin tämä myös mulla. Tuntuu kuin koko vatsa repeytyisi moneen osaan. Salissa vannoin etten enää ikinä hankkiutuisi raskaaksi kun kipu oli mulla aivan sietämätön. Epiduraali auttoi vain todella lyhyen aikaa, siis oikeasti ehkä puolisen tuntia. Toista en enää halunnut ottaa.

Itse kuvaisin sellaisena kuin tylpää seivästä olisi tungettu ylhäältä kohti lantionpohjaa. Epiduraali ei auttanut kummallakaan kerralla tähän kipuun. Molemmat lapseni on lopulta sektioitu. Viimeisimmän kanssa yritettiin kolme vuorokautta, mutta ei vain tullut (selvisi synnyttyä, että liian suuri oli mahtuakseen). Petyin, pakko myöntää, vaikka kipu olikin loppuvaiheessa jotain järkyttävää. Iloaasua höngin ja se kyllä auttoi kestämään aika hyvin.

Itse en traumatisoitunut ollenaan, mutta mies sen sijaan sai kamalat synnytystraumat :D Sanoi, että tuntui niin kauhean pahalta katsoa monen vuorokauden tuskaani, että näkee vieläkin painajaisia vuoden jälkeen.

[quote author="Vierailija" time="06.05.2015 klo 09:49"]Pidin murtunutta varvasta paljon veemäisempänä kuin synnytystä. Synnytyksen aikana oksensin monta kertaa ja se helpotti kipua. Pahimmillaan en kyennyt supistuksen aikana liikumaan ja sitten oli taas minuutin ok olo kunnes tuli uusi. Mutta se oli ohi alle vuorokaudessa. Varvas tuotti vastaavaa kipua aina yllättäen ja niitä ylläreitä tuli 6 vko.
[/quote]

Erilaisia ollaan. Multakin on varvas murtunut eikä se kyllä todellakaan ollut synnytykseen verrattuna kuin pikku jomottelua. Synnytyksen jälkeiset vaivatkin kestivät pitempään kuin mokoma varvas.

Ei oikein voi. Se on niin erilaista, toki puhun vaan omasta kokemuksestani. Todella, todella kovaa kipua mikä ei haittaa? En osaa oikein selittää. Sattuu aivan p*eleesti mutta se on hyvä, kroppa odottaa sen loppumista ja sitä lisää yhtä aikaa.

Ponnistusvaiheen kipu.. No kuvittele kakkaavasi jalkapallo joka palaa :D

Voisin ajatella että joku hermokipu vähän saman tyyppistä. Toki se kipu tuntuu jopa koko selässä,takapuolessa ja jaloissa. Vaikea sitä on kuvailla... Ja onneksi supistusten välissä on hengähdystaukoja.

Kuukautiskipu potenssiin miljoona. Kuin sisälmyksiä, vatsaa, reisiä, selkää ja lantiota revittäisiin kaikkia eri suuntaan. Aluksi kipu on siedettävää. Sitten pelkää, että kuolee kipuun. Sitten pelkää ettei kuolekaan. Sitten tuli epiduraali ja vie kivun. En ole ennen kokenut kuukautiskipua ja päänsärkyä kovempaa kipua, eivätkä ne ole synnytyskipuun verrattavissa.

Oli käsittämättömän kovaa. Ei mulla ole mitään vertailukohtaa siihen. En pystynyt enää liikkumaan, makasin vaan hiljaa kyljellään ja pelkäsin joka tulevaa supistusta. Tiedän että olisi pitänyt liikkua mutta se tuntui ainoalta vaihtoehdolta mulle silloin.

Mutta epiduraali puudutti täysin, ei ollut mitään sanottavaa kipua enää sen jälkeen, muuta kun katsoin mitä maha itsekseen kramppaili :)

[quote author="Vierailija" time="06.05.2015 klo 16:48"]

Siis käykö sen istukankin "synnyttäminen" kipeää? :O

[/quote]

En edes muistanut koko istukkaa kun vauva oli rinnalla ensimmäistä kertaa. Se vain liusui ulos. Se tuntui ällöltä kun tuli mutta ei sattunut. Jännitin etukäteen että jos se napanuoran leikkaaminen jotenkin nipistelisi, mutta vauva ei reagoinut mitenkään enkä minäkään mitään tuntenut.