Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä lie vikana, kun en ikinä katso muita ihmisiä sillä silmällä...
04.05.2015 |
Olen nainen ja suhteessa miehen kanssa. En usko olevani lesbo tai bi. Viihdyn hyvin miesseurassa ja varmaan ulospäin vaikutan joskus flirtiltä, vaikka en itse sitä niin ajattele, olen vaan iloinen, jutteleva ja ulospäinsuuntautunut. En pidä itseäni hyvännäköisenä, eikä toisaalta miehenikään perinteisessä mielessä ole komea, nuorempana ja muutama 10kg kevyempänä ollut ihan kivannäköinen. Mies on ensimmäinen seurustelukumppanini ja ollaan n. 10 v oltu yhdessä. Mielestäni olen ihan seksuaalisesti aktiivinen, mutta se kyllä vaihtelee aika kausittaisesti. Hiljaisempinakaan aikoina en silti ole parisuhteessa ujo tai pidättäytyvä fyysisestä läheisyydestä. Siinä vähän taustaa.
Nyt sitten, se juttu. Joskus mietin että jos eroaisin tästä miehestä, niin mitä mahtaisi tapahtua. Pystyn kuvittelemaan mielessäni että joskus voisin olla jonkinlaisessa suhteessa jonkun muunkin miehen kanssa. Ei kenenkään spesifin, vaan jonkun geneerisen mielikuvamiehen. Pystyn jotenkin kuvittelemaan tutustumista ja miten haluaisin asioiden etenevän.
Mutta. Tänäänkin ruokakaupassa katselin niitä ihmisiä, niin yhtäkään niistä en ns. ottaisi. En olisi kiinnostunut tekemään lähempää tuttavuutta. Voisin jutella ja varmaan jossain tilanteessa koskeakin, ja monella oli ihan miellyttäviä piirteitäkin, mutta että jotakin sen enemmän tapahtuisi... Ihan asiallisia, normaalin oloisia ihmisiä ja ei mitenkään voi sanoa että olisin itse tai oma mieheni olisi parempi saalis. En siis kuvittele että minulla joskus 10-20 v. päästä olisi sitäkään valinnan varaa mitä nyt ehkä vielä voisi olla, eli ihan teoreettista pohdintaa tämä kaikki. Jos joku olisi kiinnostunut niin mitä tekisin, tai jos olisin itse kiinnostunut niin minkälaisesta...
Mietin sitten tuttuja sinkkumiehiä. Juu ei. Ei edes laajennettuna tuttuihin parisuhteellisiin miehiin. Yhdestäkään tutusta ja ihan kivasta miehestä, jotka on kelvanneet oikein kivoille naisille, ei tule mulle mitään tuntemuksia edes kovasti keskittyen. Pitäisi olla helppoa kuvitella itseni parisuhteeseen monenkin sellaisen miehen kanssa, kun olen nähnyt heidät suhteessa ja samoissa sosiaalisissa ympyröissä ollaan. Kaikki on jotenkin liian ihmisiä. En pysty kuvittelemaan mitään tilannetta jossa platoninen läheisyys voisi muuttua omalta osaltani mitenkään latautuneeksi. Vielä vaikeampi kuvitella että alun jälkeen sitä tottuisi sen vieraan miehen läheisyyteen, kosketukseen, tuoksuun ja tapoihin. Vaikka järjellä ajatellen luulisi tottuvan kun tähän nykyiseenkin olen tottunut.
Onko kellään muulla ollut tällaista, ja onko vaan niin, että jos olosuhteet on kohdallaan (minullahan ei ole kun en ole haku päällä), niin sitä ihastuu ja pääsee sen toisen ihmisyyden yli? Vai onko niin, että osa ihmisistä on ihastujia, sellaisia jotka näkee muissa jatkuvasti haluttavia piirteitä, ja osa sitten tällaisia joita ei muut ihmiset fyysisesti kiinnosta?
Kommentit (7)
Olipas tuolla kirj.virheitä, sori! Epäselvä pointti oli että olenkohan jäänyt seksisuhteissani yhteen siksi ettei muut ihmiset yleensäkään paljon kiinnosta, vai eikö muut ihmiset niin paljon kiinnosta siksi että seksisuhteita on ollut vaintämä yksi.
Näin joskus tutkimustuloksen avioeroista ja niiden suhteesta morsiamen/vaimon aiempiin suhteisiin. Siinä vähiten eroja oli ryhmässä jossa morsian oli neitsyt avioon astuessaan. Toisiksi vähiten eroja niissä liitoissa, joissa aviomies oli morsiamen ensimmäinen kumppani (mutta olivat aloittaneet esiaviollisella seksillä). Ja mitä enemmän morsiamella oli ollut seksisuhteita ennen avioliittoa, sitä suuremmalla todnäköisyydellä avioliitto päättyi eroon. Tästäkinvoi kysyä onko niin, että mitä vähemmän ihmisellä on kokemusta uusien suhteiden aloittamisesta, sitä vaikeampi hänen on kuvitella uusia suhteita omalle kohdalleen. Sellainen jolla on kokemusta suhteista useampien muiden kanssa, näkee enemmän mahdollisuuksia uusiin suhteisiin. Vai onko niin että seksisuhteiden suhteen pidättyväisemmin elelleet on vaan jotenkin pidättyväisiä eivätkä ole alttiita esim. rakastumaan toiseen. Ja useammassa suhteessa olluttaas olisi jotenkin intohimoisempi tms., ja siksi helpommin "vaihtaa uuteen"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
JoS tätä lukee joku, jolla enemmän kuin 2 seksikumppania, niin voitteko kertoa oliko ensimmäisen jälkeen sellaisia ajatuksia, että "nyt oon tuon Masan kanssa ollut ja se sujui ihan jees, mutta en kai minä tuon Jorkan kanssa voisi..." ja sitten kävikö kuitenkin niin että "jaa no näköjään ei se tän Jorkan kanssa vissiin ihan niin erilaista olekaan" ja kävikö sitten niin että "OK nyt on nähty Masa ja Jorkka, millanenkohan toi Pera tai Rane..."? Vai oliko se joka kerta sellaista että "uu Masa, ootpa ihana" ja sitten "oi mutta hei Jorkka (enkä muistakaan enää ketään Masaa)" ja sitten "oh Pera, haluan sinut"? Jos tuo jälkimmäinen on lähempänä todellisuutta (eli että intiimisti oleminen on vain tuntunut luontevalta niiden ihisten kanssa niinä hetkinä), niin ei musta tosiaan olisi useampaan suhteeseen, koska ei mulle tule tuollaisia tuntemuksia. Ja hyvä kun tämän yhden edes sain tälle asteelle :).
T. AP taas
Aivan kuin minun kirjoittamani.Mieheni on ainoa mies jonka kanssa olen seksiä harrastanut ja yhdessä oltu nyt 28v.Olen ihan simpsakka 45 vuotias nainen,mutta olen myös miettinyt että onko minussa jotain "vikaa" kun ei vaan muut miehet kiinnosta.En siis ole sokea,huomaan kyllä hyvännäköisiä miehiä,mutta koskaan en ole heistä seksuaalisesti kiinnostunut.Mieheni on muutaman kerran ollut ihastunut toiseen naiseen,mutta siltikään minä en ole,edes kosto mielessä ajatellut toisia miehiä siltä kantilta.
Olemme kyllä varmasti aika vähemmistössä,luulisin
Mua voi kyllä jotkut vieraat miehet kiinnostaa seksuaalisessa mielessä, mutta näiden parisuhteideni jälkeen, joita oon kokenu tähän mennessä, en kyllä enää haaveile yhteiselämästä yhdenkään miehen kanssa (enkä kyllä naisenkaan).
Kaikissa ihmisissä on niin paljon vikoja, niinkuin varmasti itsessänikin, että parisuhteet ovat aina jatkuvaa kompromissien tekoa ja toisen puutteiden sietämistä, olipa se mies ulkoisesti tai sisäisesti kuinka upea hyvänsä. Pienetkin jutut saattaa vuosien jälkeen ajaa hulluksi, vaikka miehessä olisi paljon hyviäkin puolia.
Tämä siis vain oma kokemukseni, vaikka suurin osa naisista varmasti haluaa parisuhdetta ja perhettä niin paljon, että on valmis isoihinkin kompromisseihin. Itse en.
t. N27
Juu eipä muakaan juuri muut sytytä, kuin mieheni. Enkä tykkää katsella miehiä tai niiden perseitä. Kerran tapasin miehen joka vei jalat altaja olin ihan himokas, mutta en tunteitani ilmaissut ja emme enää kohtaa, joten tämäkin onn menneisyyttä. Taidan vaan olla vaativainen, kun tarvin sen tunteen mukaan, että voisin tuntea myös seksuaalista vetovoimaa. Ja tosiaan seksiin seksin vuoksi en pystyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Ajattelen usein että jos jostain syystä olisin joskus vapailla markkinoilla niin en varmaan kelpuuttaisi ketään vaikka tosiaan en itekkään mikään kymppi oo.pidän monista tyypeistä ja nautin hyvästä seurasta mutta kun ajatteleekin että pitäisi esim.joku kaveripiirin miehistä ottaa niin eipä kiinnostaisi vaikka hyviä tyyppejä ovatkin.no onneksi ei tarvikaan..omani on paras vaikka joskus ärsyttää hänkin ihan tuhottomasti.:-)
Alue: Aihe vapaa
AP täällä taas vähän inhimillisempänä kellonaikana. Olen taas miettinyt tätä asiaa, kun tuli käytyä risteilyllä ja nähtyä monenlaista pariskuntaa ja muutamia parinmuodostuksia. Edelleen täytyy sanoa että jos viehättävyyden perusteella senkin paatin "miehistö" pitäisi laittaa paremmuusjärjestykseen, niin oma mies ei olisi ihan kärkisijoilla. Mutta siltikään en pysty kuvittelemaan kenenkään muun kanssa missään läheisemmissä tunnelmissa. Jos olisi ns. tavallinen mies, pelästyisin jotenkin sitä että sillä on oudot vaatteet tai kapea leuka tai hikiset kädet. (Silti sama mies jos olisi selvästi jonkun naisen kanssa, en varmaan ihmettelisi ollenkaan että miten tolla on noin upea nainen, vaan aattelisin vain että kiva pariskunta.) Ja jos olisi ns. täydellinen mies, joku niistä TAX FREE -kuvastojen mainoksista, olisin että tää on varmaan vitsi. Jos olisi vanha hampaaton ukko, olisin vaan että ei. Olipa millanen mies vaan, en pysty kuvittelemaan tilannetta jossa olisin rento ja sitä mieltä että kiva kun kosket, koske lisää vaan. Kaikki koskemistilanteet aiheuttaisi jonkinlaisen pakoreaktion, luulen.
Liittyyköhän tämä siihen, että olen vain tuon yhden kanssa ollut?. Häneen käytännössä henkilöityy kaikki minun elämän seksuaalisviritteiset käytännön kokemukset, ja kaikki muut miehet on "jotain muita". Etten ole kokemuksen kautta kaventamaan käsityksiäni seksistä tai edes romantiikasta muihin ihmisiin? Onkohan useamman seksikumppanin kokeneilla ollut samankaltaisia "no yhden kanssa olen ollut mutta en kai minä kenenkään muun kanssa voi..." ajatuksia ollut nro 1:n ja nro 2:n välissä? Sitten ovat oppineet että kylläpäs voin kun vaan olen. Tai onko tämä persoonallisuuskysymys? Tai hormonihyrräyskysymys? Etten vaan reagoi muihin ihmisiin niin kuin "pitäisi". Oman miehen kanssa päästiin aikanaan asioissa eteenpäin pääasiassa siksi, että halusin neitsyydestä eroon ja tuo tuntui turvalliselta ja halukkaalta. Siitä se sitten vähitellen muuttui ehkä normaalimmaksi seksisuhteeksi, mutta ilman sitä tietoista päätöstä olisi jäänyt kehittymätt. Olisin varmaan yhä neitsyt :D. (en nauraisi kenenkään neitsyydelle, vaan sille että en kovinkaan romanttisesti suhtautunut siihen omalla kohdallani.)