Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Haaveiletko sankarina olemisesta tai toisten pelastajana olemisesta?
10.01.2022 |
Kiinnostaisi tietää onko sellainen yleistä, että haaveillaan ja unelmoidaan voivansa joskus olevansa jossain tilanteessa jonkun pelastaja, suojelija, sankari, hyväntekijä tai mahtava armo jostain taivaasta?
Kerro vaan rehellisesti. Itse en ole koskaan haaveillut tuollaisesta, ja minusta tuntuu todella kummalliselta, jos joku muu selkeästi sellainen sankari haluaa olla väen väkisin.
Esimerkiksi exäni avoimesti kertoi suurimmaksi unelmakseen, sen että voisi joskus pelastaa jonkun toisen ihmisen hengen.
Itse en ikinä haluaisi sellaiseen tilanteeseen edes.
Jos ihan rehellinen olen, niin ihmettelen suuresti mikä pitää ihmisen päässä mädäntyä niin pahasti, että noin infantiileja fantasioita itselleen keksii.
Tajusin myös, että esimerkiksi jotkut haluavat äärimmäisen vimmatusti esiintyä tiedostavina ja muita jalompina ihmisinä, ja siksi ovatkin hyvin aggressiivisesti ja aktiivisesti vastustamassa "rotusortoa" tai muuta pahuutta. Kuitenkin aina asetelma on niillä fantasijoilla sellainen, että "he" ovat niitä sankareita ja toiset pahoja tai avuttomia alempitasoisia reppanoita pelastettavia.
Yök.
Siis sellaista lapsekasta.
Kommentit (18)
Joillakin selkeästi tuollaista fantasiointia on. Onkohan miten yleistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihmisiä joiden on helpompi pelastaa muita, kuin auttaa itseään joissakin asioissa. Se vain menee niin. Auttaminen voi olla joillekin vaikka positiivisuus ja henkinen tukeminen, toisille taas joku fyysisempi juttu. Sitten on ne jotka osaavat pelastaa itsensä ja on enemmän itseensä /uraansa keskittynyt.
Olen miettinyt että, suuri osa ihmisten auttamishaluista saattaa kummuta heidän omasta voimattomuudesta, pienuudesta ja mitättömyyden tunteesta.
Jossain pisteessä sellainen sitten ei enää ole edes hyödyllistä..niille autettaville.
Vierailija kirjoitti:
On ihmisiä joiden on helpompi pelastaa muita, kuin auttaa itseään joissakin asioissa. Se vain menee niin. Auttaminen voi olla joillekin vaikka positiivisuus ja henkinen tukeminen, toisille taas joku fyysisempi juttu. Sitten on ne jotka osaavat pelastaa itsensä ja on enemmän itseensä /uraansa keskittynyt.
Joo. Joissain asioissa ja joissain ei.
Yksi kaveri sanoi että hän aina välillä kuvittelee olevansa kuuluisa ja taitava esimerkiksi jossain instrumentissa ja esiintyvänsä konsertissa. Minusta hassua, että soittimella tai millään ei ole väliä, kunhan saa huomiota. Minun on vaikea kuvitella itseäni taitavana trumpetinsoittajana ja niittämässä suosiota sitä kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On vissi ero jos auttaa muita ja samalla asettaa oman elämänsä alttiiksi kuin muiden rahoilla auttajat ja hyvesignaloijat. Jälkimmäiset pitäisi kierittää tervassa ja höyhenissä.
En, mutta voin läheisiä auttaa kyllä. Muut aika yhdentekeviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi kaveri sanoi että hän aina välillä kuvittelee olevansa kuuluisa ja taitava esimerkiksi jossain instrumentissa ja esiintyvänsä konsertissa. Minusta hassua, että soittimella tai millään ei ole väliä, kunhan saa huomiota. Minun on vaikea kuvitella itseäni taitavana trumpetinsoittajana ja niittämässä suosiota sitä kautta.
Jaa. Itse joskus haaveilen olevani hyvä laulaja. Se tapahtuu aina silloin kun kuuntelen jonkun oikein lahjakkaan laulajan voimakasta ilmaisua. Itse en osaa laulaa juuri ollenkaan ja ääneni pihisee epävireisesti ja rumasti. Olisi voimaannuttavaa ilmaista itseään laulaen. Kuvittelen itseni aina siihen jonkun naisartistin tilalle tuottamaan sitä ääntä.
Vierailija kirjoitti:
On vissi ero jos auttaa muita ja samalla asettaa oman elämänsä alttiiksi kuin muiden rahoilla auttajat ja hyvesignaloijat. Jälkimmäiset pitäisi kierittää tervassa ja höyhenissä.
Eikä se edes ole se pahin, jos haluaa vähän toisten rahoilla auttaa. Se on minusta se pahin, kun maalataan itsestänsä se sankari korkealle jalustalleen, toiset maalataan hirveiksi pahiksiksi ja kolmannelle määrätään se avuttoman luuserin rooli.
Ihan tulee mieleen pikkulapset jotka päättävät, että Lissu on koira ja Matti saa olla vauva ja itse olen pomo jonka antaa teille namit. Koira yrittäisi purra vauvaa, mutta minä pelastan, hyi hyi tuhma hauva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus tuli mietittyä kirjan kirjoittamisen yrittämistä tms. Kuitenkin ahdisti ajatus, kuinka ihmisillä on taipumus keskittyä tekijään, ei lopputulokseen. En tykännyt lapsena edes omista synttäreistäni, kun olin huomion keskipiste.
Nyt someaikana viimeisetkin halut yrittää tehdä jotain, mikä saa ihmiset kiinnostumaan, on karissut pois. Anonyymi av-mammailu jääköön suurimmaksi asiaksi, mitä historian arkistoihin jätän.
Mutta muuten, ymmärrän kaipuun tehdä jotain, mikä saa muut arvostamaan ja kunnioittamaan. Olla merkityksellinen. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko lapsena arvostuksen kokemuksella millainen vaikutus sankaruudesta haaveiluun. Vähentää? Ei vaikutusta? Lisää? Äkkiä ajateltuna, jos koet kelpaavasi sellaisena kuin olet läheisille, ei tulisi kaipuuta olla jotain ihailua herättävää. Toisaalta, mikä on vaikka pelastusalalle päätyvien kokemukset tässä, he eivät vain haaveile, vaan ovat tehneet pelastajana olemisesta ammatin itselleen?
Kellään vinkkejä tutkimuksiin, mistä etsiä aiheesta?
Vierailija kirjoitti:
Joskus tuli mietittyä kirjan kirjoittamisen yrittämistä tms. Kuitenkin ahdisti ajatus, kuinka ihmisillä on taipumus keskittyä tekijään, ei lopputulokseen. En tykännyt lapsena edes omista synttäreistäni, kun olin huomion keskipiste.
Nyt someaikana viimeisetkin halut yrittää tehdä jotain, mikä saa ihmiset kiinnostumaan, on karissut pois. Anonyymi av-mammailu jääköön suurimmaksi asiaksi, mitä historian arkistoihin jätän.
Mutta muuten, ymmärrän kaipuun tehdä jotain, mikä saa muut arvostamaan ja kunnioittamaan. Olla merkityksellinen. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko lapsena arvostuksen kokemuksella millainen vaikutus sankaruudesta haaveiluun. Vähentää? Ei vaikutusta? Lisää? Äkkiä ajateltuna, jos koet kelpaavasi sellaisena kuin olet läheisille, ei tulisi kaipuuta olla jotain ihailua herättävää. Toisaalta, mikä on vaikka pelastusalalle päätyvien kokemukset tässä, he eivät vain haaveile, vaan ovat tehneet pelastajana olemisesta ammatin itselleen?
Kellään vinkkejä tutkimuksiin, mistä etsiä aiheesta?
Älä jätä kirjoittamatta sen takia, että muka joutuisit huomion keskipisteeksi!
Voit kirjoittaa salanimellä. Ja aika hyvin hyvin hyvin harva käsikirjoitus päätyy julkaistavaksi saakka, saati sitten menestyy suuresti.
Ei ole mikään realistinen pelko joutua huomion keskipisteeksi.
Kirjoita! Älä keksi tekosyitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan joo. En kuitenkaan lähde avaamaan sen enempää, sillä ääneen sanottuna kuulostaisi typerältä.
Olen miettinyt tietämiäni henkilöitä, keillä olen huomannut tuota sankaruudesta haaveilua ja sellaisena sankarina olemisen yliyrittämistä. Mikä heitä yhdistää?
No ainakin tietty lapsekkuus ja sellainen pöhkö narsistisuuden häivähdys. Kontrolloimisen liiallinen tarve ja muiden typistäminen. Sellainen rajattomuus on kaikissa yhteinen selkeä piirre. Myös sellainen kuuntelemisen ja toisen ihmisen aito ymmärtäminen/kohtaaminen kyky on heikko.
Eivät kuuntele toista ihmistä, vaan jo etukäteen toista paremmin tietävät muka, mitä toinen ajattelee ja tuntee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan joo. En kuitenkaan lähde avaamaan sen enempää, sillä ääneen sanottuna kuulostaisi typerältä.
Ei tarvitse ääneen sanoa, kun voi kirjoittaa tähän anonyymisti.
Ei ole ensimmäinen kerta jos täällä joku kuulostaa typerältä.
Kokeile vaan, äläkä ole hannari.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus tuli mietittyä kirjan kirjoittamisen yrittämistä tms. Kuitenkin ahdisti ajatus, kuinka ihmisillä on taipumus keskittyä tekijään, ei lopputulokseen. En tykännyt lapsena edes omista synttäreistäni, kun olin huomion keskipiste.
Nyt someaikana viimeisetkin halut yrittää tehdä jotain, mikä saa ihmiset kiinnostumaan, on karissut pois. Anonyymi av-mammailu jääköön suurimmaksi asiaksi, mitä historian arkistoihin jätän.
Mutta muuten, ymmärrän kaipuun tehdä jotain, mikä saa muut arvostamaan ja kunnioittamaan. Olla merkityksellinen. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko lapsena arvostuksen kokemuksella millainen vaikutus sankaruudesta haaveiluun. Vähentää? Ei vaikutusta? Lisää? Äkkiä ajateltuna, jos koet kelpaavasi sellaisena kuin olet läheisille, ei tulisi kaipuuta olla jotain ihailua herättävää. Toisaalta, mikä on vaikka pelastusalalle päätyvien kokemukset tässä, he eivät vain haaveile, vaan ovat tehneet pelastajana olemisesta ammatin itselleen?
Kellään vinkkejä tutkimuksiin, mistä etsiä aiheesta?
Älä jätä kirjoittamatta sen takia, että muka joutuisit huomion keskipisteeksi!
Voit kirjoittaa salanimellä. Ja aika hyvin hyvin hyvin harva käsikirjoitus päätyy julkaistavaksi saakka, saati sitten menestyy suuresti.
Ei ole mikään realistinen pelko joutua huomion keskipisteeksi.
Kirjoita! Älä keksi tekosyitä!
Kiitos kommentistasi. Tarkennan kuitenkin, ettei huomion keskipisteenä olo varsinaisesti pelota. Saan siitä vain suunnilleen yhtä paljon, kuin kilon kasasta ulostetta valkoisella matolla joka aamu. Evvk kokea on se mikä kuvastaa tuntemuksiani molempia kohtaan. Sain kuulla eräästä listauksesta vuosia myöhemmin. Minut oli sijoitettu top 10:een erään vuoden kohdalla. Koin lähinnä ahdistusta kun asiasta minulle kerrottin, juuri sellaisella henkilöpalvomisella. Vaikka siinäkin olin tavallaan salanimellä, minut löydettiin vuosia myöhemmin.
Muusana toimiminen voisi olla sopivampi juttu minulle, riittäisi se yksi joka hyväksyy minut oikkuineni. Vaan kuka olisi tarpeeksi sekaisin pystyäkseen arvostamaan minua ja samalla keräämään kaiken kunnian silmää räpäyttämättä?
Muistin varassa yritän lainata jotain netin syövereistä lukemaani tekstiä: en elänyt löytöretkien aikana seikkaillakseni, en elä kun avaruuteen aloitetaan löytöretket, mutta elän kun voin pelata Skyrimiä. Luultavasti meni monesta kohtaa väärin yritykseni suomentaa lainaus, mutta ideana kuitenkin tämän hetken pelaamisen suosio voidakseen kokea sankaruutta ja seikkailuja. Ko. peliä en ole pelannut, mutta tunnistan löytöretkeilijän itsestäni vaikka Zeldaa pelatessani, vaikka pelin idea on voimakkaasti sankaruudessa.
Myös supersankareista kertovat sarjakuvat ja elokuvat ovat olemassa juuri siksi, kun ihmisillä on kaipuu olla jotain erilaista ja tehdä ihmetekoja.
Haaveilin lapsena muiden pelastamisesta esim. tulipalosta. Näin jälkikäteen luulen, että se olisi antanut kahdella tavalla mielelleni rauhaa: se olisi ollut jännittävä tilanne, johon minä olisin pystynyt vaikuttamaan ja jolla olisi ollut onnellinen loppu, toisin kuin eräällä ikävällä tapahtumalla lapsuudessani. Se olisi siis ikään kuin toiminut traumanpurkuna, vaikka en tiedä, olisiko se oikeasti vaikuttanut niin.
Toisekseen minä olisin siinä tilanteessa voinut antaa toisille sitä, mitä kaikista eniten kaipasin itse: välittämistä ja huomiota. Olisi kai siitä sankarin viitankin saanut, mutta en koskaan kuvitellut tapahtumia tulipalon jälkeen.
En haaveile moisista kauheuksista enää, vaan koitan muuten työstää traumojani.
En ollenkaan, hyvin kaukana omasta ajatusmaailmasta tuollainen haave.