En halua puhua adoptioon annetusta lapsesta

Annoin vähän aikaan sitten yli vuoden ikäisen lapseni adoptioon. Raskaaksi tulin, kun huomasin, että hormonaalinen ehkäisy petti. OLin adoptioon asti alusta alkaen yksinhuoltaja ja lapsi täysin isätön. En ole katunut päätöstäni, koska kasvoin aika äkkiä pois vanhemuudesta jo vauvavuotena ja manasin välillä kuinka vaikea ja haastava lapsi olikaan.

Nyt elän päivä kerrallaan, nautin täysin vapaudestani ja käyn terapiassa. Sen lisäksi myös töissä kokopäiväisesti. En juurikaan juhli, mutta olen helpottunut. Ainoa paska tässä on se, että oma äiti ei ymmärrä sitä, että en halua mainittavan enää koko sanaa lapsesta tai sen tavaroista, mutta turhaan, koska hän avaa aina suunsa kysyäkseen multa sitä hemmetin mielipidettä, että mitä teemme lapsen tavaroille jne. 

En edes halua enää mennä vanhemmilleni käymään, kun siellä on vauvan sänky ja äiti avaa vähän väliä aina suunsa koko aiheesta.

Mitä mun pitäisi tehdä asian suhteen? Mulla on oikeus uuteen alkuun, mutta tuntuu, että roikun siinä väkisin. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta onko pakko roikkua loputtomiin mennessä.