Hautasin kuukausi sitten oman lapseni.

Mulla auttoi keskustelut sairaalapastorin kanssa vaikka en ole edes uskovainen.

Miksi hautasit lapsesi?

Otan osaa. Olet kohdannut jokaisen vanhemman painajaisen ja suurimman surun. Mutta siitäkin selviää, aikaa se varmasti vie. Paljon voimia surutyöhön!

Otan todella paljon osaa, ja toivotan kauheasti voimia teille. En ole asiantuntija, mutta uskoisin että se suru muuttaa muotoaan, ja pahimmat raastavimmat tunteet väistyvät. Jossain vaiheessa alkaa pikkuhiljaa miettiä tulevia mukavia asioita, ja huomata hyvät ja tärkeät asiat ympärillään jälleen. Toki sitä ennen on pakko surra, tuntea suurta vihaa. Jos niille tunteille ei nyt anna valtaa, niin ne tulevat kahta kauhempana myöhemmin, ja masennus on taattua. Olisi hyvä jos pääsisitte juttelemaan psykologille tapahtuneesta (ellette ole jo käyneet), ja vertaistuki totta kai on tärkeää myös. En tiedä helpottaako tämä vai ei, mutta kaikesta pääsee yli. Se ei sitä tarkoita, että muuttuisit tunteettomaksi, vaan sitä että voit surra asiaa samalla jatkaen kuitenkin elämääsi ja kokea onnea siinä missä muutkin. Hurjasti voimia vielä kerran teille tilanteeseen. Parisuhde on aivan varmasti koetuksella, kenellä tahansa olisi. Toivottavasti teillä on hyvä ja tukena oleva lähipiiri.

Otan osaa, mutta kun avasin ketjun pelästyin, että kyseessä oli jotain radikaalimpaa toimintaa

Otan osaa. Olen kokenut saman ja oma mielipiteeni on että koeta kestää suru sellaisena kuin se on. Älä yritä vaimentaa sitä millään, vaan jos vain pystyt ja tilanteesi sallii, käy tunteet läpi sellaisena kun ne tulevat. Itke kun itkettää, sure kun surettaa. Aluksi voit olla mustan kuilun pohjalla ja siellä on todella pimeää mutta jotain päivänä huomaat, että pystyt naurahtamaan hyvälle jutulle, vaikka se ei sun päivästä aurinkoista teekään. Siitä se toipuminen pikkuhiljaa alkaa. Joudut tekemään ja järjestämään asioita, ja se voi viedä kaikki voimasi ja mihinkään muuhun ei jää voimia. Anna muiden hoitaa loput. Ihan vähän kerrallaan jaksat vähän enemmän kuin viikko sitten, voit jonain päivänä hymyillä hetken, jonain toisena päivänä kaksi kertaa. Älä pidä kiirettä, mutta älä jää paikallesi liian pitkäksi aikaa. Arkeen on hyvä palata sitten aikanaan, mutta älä vaadi itseltäsi täyttä panosta heti alkuun. Vähän kerrallaan. Itse elän jo melko normaalia elämää, kun tapahtuneesta on jo vuosia. Tämä on elämän mittainen suru, sitä ei tarvitse elää kerralla eikä mahdollisimman nopeasti. Itse itken joka kerta kun joudun jollekin kertomaan koko jutun. Mutta arki rullaa omalla painollaan, päivästä toiseen ja enkelilapseni on mukanani aina, mutta taustalla. Jatkoin elämääni elävien lasteni takia, ja olen onnellinen heistä. Olen onnellinen myös siitä lyhyestä hetkestä jonka sain pitää enkelilastani. En vaihtaisi sitä pois.

Voimia, ota päivä kerrallaan. Tästäkin voi selvitä.

11 lisää vielä: Tuosta parisuhteesta: muista että lapsi oli isänsä lapsi myös. Hänkin suree mutta anna hänen surra omalla tavallaan. Teidän surunne on yhteinen. Hän luultavasti pääsee arkeen nopeammin kiinni (pakostakin ellei saa esim pitkää sairaslomaa asian takia) mutta hän ei saa vaatia sinulta mitään aikataulua missä ajassa ja kuinka "hyvin" pääset pahimman yli. Toivottavasti löydätte yhteisen sävelen vielä. Toisaalta tällainen kriisi voi paljastaa yhteensopimattomuuden joka ei tasaisessa arjessa tule esille. Mutta ehkä ei kannata kuitenkaan kovin nopeita liikkeitä tehdä parisuhteessakaan ennenkuin pääset vähän jaloillesi, jos siis vähänkin tulette vielä toimeen.

Otan osaa. Suru on varmasti suunnaton, enkä voi kuvitellakaan tuskaasi.

Tuskan ja surun kanssa oppii elämään. Se tapahtuu ajan kanssa, eikä sinulla ole siihen kiire. Ota päivä kerrallaan, itke kun itkettää. Kipu helpottaa vielä.

Otan osaa :(....

Otan osaa. Mutta miksi alapeukkuja ap:lle???

Osanotot <3

Kamalinta mitä voi kuvitella tapahtuvan. Otan osaa kamalaan suruunne! paljon voimia <3

En ole antanut alapeukkua, mutta minäkin mietin, miksi niitä on. Luultavasti siksi, että osa ei miellä noin nuorena kuolleen kuolemaa niin kamalaksi kuin isomman lapsen tai aikuisen?

Voi rakas, olet tärkeä, te olette tärkeitä. Toivottavasti saatte apua ja vertaistukea.

Käpy on hyvä paikka aloittaa jutustelu.

Hurjasti voimia suruunne.

Syvin osanottoni menetyksesi johdosta. En voi edes kuvitella miltä sinusta tuntuu.