Hautasin kuukausi sitten oman lapseni.

Voimia <3

kauheasti voimia! :(

Osanottoni :( En voi tarjota vertaistukea, mutta tässä on linkki lapsikuolemaperheiden yhdistyksen Käpy ry:n sivuille, ellei ole sulle jo tuttu.

http://kapy.fi

Voimia <3 pikkuinen on enkelinä matkassa

Osanotto. Minulla ei riitä mielikuvitusta, että voisin kuvitella tunteesi. Pahin asia maailmassa on nyt tapahtunut, enää ei pahemmaksi voi mennä. Elämä kantaa, jos kantaa. Mene päivä kerrallaan ja hengitä.

Otan syvästi osaa.

Alapeukut ehkä siksi että voi tuntua oudolta nostella peukkuja noin kamalalle asialle? Vaikka tueksi yläpeukutkin tässä varmasti ovat. Nämä foorumin peukutukset eivät taivu ihan kaikkeen järkevästi. Osanottoni kuitenkin. Toivottavasti pääset taas elämään kiinni jossain vaiheessa.

Aivopieru ketjusta ja huomautan eletään vuotta 2015: isä selviää lapsensa kuolemasta nopeammin kuin äiti.

Me ollaan menetetty leikki-ikäinen lapsi. En äitinä sano että olisimme päässeet asiasta yli, saati se olisi helpompi miehelleni. Päinvastoin jopa: miehet tässä maassa eivät puhu toisilleen kuin naiset. Itse puhuin ja puhuin, tuntemattomille, kaupassa, missä tahansa.

Mies oli myös pitkään saikulla.

Neuvola voi auttaa löytämään keskusteluapua. Käpy on hyvä.

Älä kiirehdi surussa vaan hetki kerrallaan ja antakaa toisillenne omat tavat surra.

Minua lohduttaa elämän kiertokulku. Menetin juuri läheisen ihmisen. Hänen elämänkaarensa päättyy, niinkuin monen muun läheisensä on jo päättynyt. Niin se menee, ja niin tulee tapahtumaan. En tiedä, saako kukaan ajatuksesta kiinni. Minua se hieman lohduttaa, että ollaan vaan kaikki palasia tässä iankaikkisuudessa.

Voi ei, tämä on kaikkien vanhempien pahin pelko, aivan itku tulee edes ajatella tällaista. Voimia rakas. Eräs ystäväni, joka menetti parikymmentä vuotta sitten lapsensa, sanoi, että tärkeintä selviämisessä alkuun pääsemiseen oli uni ja liikkeelle lähtö: hän pyrki nukkumaan sen minkä mahdollista, mutta joka aamu hän lähti miehensä kyydissä kaupunkiin kun mies meni töihin, ja sitten hän käveli takaisin kotiin. Vaikka aika oli sumua ja ttuskaa, häntä auttoi se, että käveli ja pääsi ylös sängystä ja sai päivävaatteet päälle. Tuo on hänen neuvonsa, minä taas ihailen hänen päättäväisyyttä. Otan syvästi osaa, ap

Ihan hirveetä. Toivottavasti ap pääset vielä yli, ja kuten uskon, joku päivä pystyt vielä elämään normaalia elämää hymyillen. Voimia<3 Itsekin tiedän miltä läheisen menettäminen tuntuu, eikä siitä pääse koskaan yli saati unohda, vaikka läheinen ei pyörisi enää mielessä 24/7.

Minä jouduin saattamaan hautaan täysiaikaisen kohtuun kuolleen vauvani.
Se teki asian helpommaksi, ettei tavaroita, tuoksuja, muistoja ennettänyt kertymään.
Mutta silti kuolleen vauvan tuudittaminen rintaa vasten hajottaa aivan alkutekijöihin asti.

Luulin, etten voisi ikinä hymyillä, nauraa, elää normaalia elämää. En aluksi oikein uskaltanut edes kulkea julkisesti, kun tuntui etten kestä joko muiden ihmisten onnitteluja(maha poissa, luulo vauvan syntyneen) tai sitten osaanottoja ja järkyttyneitä ilmeitä.
Lopulta opin toistamaan kuin nauhalta tunteetta, mitä on tapahtunut.

Pikkuhiljaa kuitenkin hymy hiipi takaisin. Ensin perheen kesken lasten hassut jutut alkoikin naurattamaan, suru alkoi muuttua. Ei ollut enää se syövyttävä myrkky, joka syöksee pimeyteen, vaan suru antoi hieman tilaa.
Yhä purskahtelin itkuun, mutta välillä pystyi myös hymyilemään.
Näin se jatkui pienin askelin.

En voi sanoa selvinneeni, miten siitä voisikaan. Edelleenkin ajatellessani vauvaani, tunnen repivän tuskan sisälläni. Mutta pystyn elämään, hymyilemään, nauramaan ja menemään eteenpäin.
Suru kulkee mukana, kokemus muutti minua ihmisenä paljon.
En ole se sama iloinen itseni, enkä usko koskaan enää sellaiseksi tulevani.
Mutta pystyn elämään.
Sinäkin vielä pystyt!.

Voimia <3

Paska juttu. Itse en ikinä hanki lapsia koska en kestäisi jos lapselle tapahtuisi jotain. Tuntemattomienkin lasten kohtaloa on vaikea hyväksyä.

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 23:39"]

Aivopieru ketjusta ja huomautan eletään vuotta 2015: isä selviää lapsensa kuolemasta nopeammin kuin äiti. Me ollaan menetetty leikki-ikäinen lapsi. En äitinä sano että olisimme päässeet asiasta yli, saati se olisi helpompi miehelleni. Päinvastoin jopa: miehet tässä maassa eivät puhu toisilleen kuin naiset. Itse puhuin ja puhuin, tuntemattomille, kaupassa, missä tahansa. Mies oli myös pitkään saikulla. Neuvola voi auttaa löytämään keskusteluapua. Käpy on hyvä. Älä kiirehdi surussa vaan hetki kerrallaan ja antakaa toisillenne omat tavat surra.

[/quote]

Ehkä tuossa viestissä jossa sanottiin että mies voi toipua nopeammin oli kyse siitä, että nainen on äitiyslomalla pienen lapsen kanssa, lapsi kuolee, suunnitelmat ja kaikki uusiksi, miehellä taas voi olla työpaikka jne kodin ulkopuolinenkin arki joka voi jatkua akuutin surun mentyä. Isomman lapsen kohdalla taas sitten aivan eri juttu.

Pieni tytön tylleröinen tietä pitkin kulki.
Saapui sinne Nukku-Matti, silmät pienet sulki.

Kasvoi kuusi kukkalatva, käki siinä kukkui.
Mutta tytön tylleröinen nurmikolla nukkui.

Pieni tytön tylleröinen sievää unta näki,
että hänen ympärilleen tuli metsän väki.

Tapio ja Tellervo ja Sinipiika pieni,
Mustikka ja Mansikka ja suuri metsän sieni.

Sipsutteli Sinipiika pienen tytön luokse;
Otti kiinni kädestä, hyppeli ja juoksi.

Eipä tytön tylleröinen ollut mitään vailla.
Hauska oli oleskella Nukku-Matin mailla.

Kaveri sanoi - Saatanan pieni arkku, mutta hevletin raskas kantaa sydämessä.

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 21:14"]

Otan osaa, mutta kun avasin ketjun pelästyin, että kyseessä oli jotain radikaalimpaa toimintaa

[/quote]Mita radikaalimpaa keksit kuin oman lapsen hautajaiset??

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 23:39"]

Aivopieru ketjusta ja huomautan eletään vuotta 2015: isä selviää lapsensa kuolemasta nopeammin kuin äiti. Me ollaan menetetty leikki-ikäinen lapsi. En äitinä sano että olisimme päässeet asiasta yli, saati se olisi helpompi miehelleni. Päinvastoin jopa: miehet tässä maassa eivät puhu toisilleen kuin naiset. Itse puhuin ja puhuin, tuntemattomille, kaupassa, missä tahansa. Mies oli myös pitkään saikulla. Neuvola voi auttaa löytämään keskusteluapua. Käpy on hyvä. Älä kiirehdi surussa vaan hetki kerrallaan ja antakaa toisillenne omat tavat surra.

[/quote]

11 vastaa: Suuntasin ihan ap:lle viestini ja kun lapsen syntymästä on pari kuukautta hän on todennäköisesti vielä äitiyslomalla, kun taas mies voi joutua mennä aika pian takaisin töihin ellei saa sairaslomaa. Eli joutuu palaamaan takaisin arkeen nopeammin. Silloin varmaan voi sureminenkin saada erilaisen muodon mutta se pitää vain hyväksyä. Korostan vielä että isän tapa surra voi olla erilainen, en tarkoita että se olisi vähäisempi. Juuri se puhumattomuus ja sulkeutuminen voi näyttää siltä että mies ei sure, mutta niin ei pidä luulla.

Suru on varmasti raskas kantaa mutta miten se parissa kuukaudessa ehtii tuhoamaan myös parisuhteen? Kyseessä on kuitenkin todella lyhyt aika.