Lue keskustelun säännöt.
Häpeävätkö masennuksesta parantuneet sitä aikaa kun olivat sairaana
Kommentit (22)
En oikeastaan. Se oli totta mulle silloin. Liian rasittava elämäntilanne yli puoli vuotta niin voimat loppuivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastan edelleen mutta voin jo paljon paremmin.. En häpeä sairauttani, se on mielen Syöpä nii kuin muut mt-sairaudet
En vaikka olin kauhea muille mutta olin sairas.
En usko, että esim. puolisoni häpeää ja miksi häpeäisikään? Ei ole mitään järkeä hävetä sairastumista. Ei kukaan häpeä munuaiskiviäkään. Uskon, että hän kuitenkin suree sairausaikaa ja sen vaikutuksia meihin muihin perheenjäseniin. Todennäköisesti hän myös pelkää sairautta ja sen mahdollista uusimista, koska masennus oli hänelle hirvittävä kokemus.
Masentuneet ovat säälittäviä laiskureita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä. Tiedän syyt mitkä sen aiheutti. Vältän niitä, että pysyn terveenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sairauttaan, josta on toipunut ja parantunut pitäisi hävetä? - Itseäni on joskus harmittanut tai paremmin hävettäny jälkeenpäint kun olen tajunnuy kuinka olen tullut käyttäneeksi ilmaisua masentunut huolimattomasti tajuamatta, että masennus -tilassa oleva ja elävä läheiseni oli oikeasti sairas, eikä hänen masentuneisuutensa takuulla muuksi muutu minun huokailuillani ja huomauttelullani asiasta, vaan todennäköisesti kärsi siitä vielä enemmän.
Yliopisto-opiskelija
Helpottunut ja kiitollinen, kun parantunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan häpeän. En kyllä varmaan ole parantunut kokonaan, mutta verrattuna pahimpaan tuntuu ihan erilaiselta.
Ei masennukselle voi mitään eikä sitä kannattaisi hävetä, mutta en sille häpeällekään voi mitään. Olen aina joutunut pärjäämään pitkälti yksin ja masennuksessakaan en osannut kunnolla ottaa apua vastaan kun tuntui, että pitäisi vain pärjätä. Ja toisaalta häpeän tunnetta ehkä lisää se, että sitten kun yritti ottaa vastaan apua, sai osakseen vähättelyä ja mitätöintiä, kun "pärjäsin niin hyvin", viis siitä kuinka hankalaa aikaa se oli henkisesti. Sitten vaikkei oikein apua saanut, nykyään muissa asioissa sitä, että olin masentunut, yritetään käyttää minua vastaan, joten yritän vain piilottaa koko asian.
Miksi häpeäisin❓
En näe siihen mitään syytä.
Päinvastoin Olen ylpeä itsestäni että pääsin pois mustasta masennuksesta, nukkumisesta, pitkä-aikaisesta työttömyydestä vakituiseen Hyvään duuniin missä Olen viihtynyt yli 10 vuotta.
En katso taaksepäin vaan eteenpäin❣️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen häpeää nyt kun olen masentunut.
Koetan olla ajattelematta ja muistelematta sitä aikaa. En nyt sanoisi että häpeä on se päällimmäinen tunne (joitakin asioita joita tein ja sanoin häpeän kyllä) mutta kovimmalle ottaa sen muistelu kuinka siinä surkeudessa meni korvaamatonta aikaa aivan hukkaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä, mutta en kyllä puhu siitä avoimesti muille kuin ihmisille, joihin luotan.
En häpeä mutta jälkeenpäin ajateltuna en pidä sitä sairautena vaan ainoastaan reaktiona pitkään jatkuneeseen huonoon elämäntilanteeseen. Olen siis jopa psyiatrilta saanut keskivaikean masennuksen diagnoosin, lisäksi pariltakin eri lääkäriltä.
En ole parantunut vieläkään, enkä taida parantuakaan ikinä. Mutta hävetä ei tarvi. Tämä on osa minua.
Kunpa joskus paranisinkin, 50 vuotta päähänpotkittuna kotona, koulussa, töissä ja avioliitossa ei voi olla jättämättä pysyviä vaurioita lopuksi ikää.
Harmittaa hukkaan heitetyt vuodet. Kai niilläkin vuosilla on jokin tarkoitus.
Muuten ei oikeastaan hävetä. Sairaus on sairaus.
Häpeän ja tunnen itseni huonoksi työntekijäksi. Ekalla kerralla pomo vastasi tuohon että mitäs tuosta, menet nyt ulos ja nautit kun on vapaata- kun ei jaksanut masentuneena mitään tehdä, niin tunsin kyllä häpeää. Ei tarvitsisi, tiedän, mutta olen huomannut senkin että edessäpäin ihmiset on kyllä ymmärtäväisiä mutta selän takana ei, ikävä kyllä.
Eivät häpeä.