Oon 35 ja keskinkertainen kaikessa. Mistä merkitystä elämään?
Havahduin tässä koronaa potiessa jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin. Olen jo 35 ja elämä tuntuu tyhjältä. Olen keskinkertaisessa työssä, ulkonäköni rapistuu enkä ole hyvä oikein missään. Voinko enää koskaan tullakaan hyväksi missään? Lapsiakaan ei ole enkä niitä varmaan enää kerkeä hankkimaankaan, joten sieltäkään ei sitä elämän tarkoitusta voi tulla.
Voinko esim. tässä iässä päättää alkavani tekemään jotain ja tulemaan hyväksi? Mitään urheilijaahan minusta ei enää voi tulla, sellaiset olisi pitänyt aloittaa aiemmin. Lähes kaikki menestyneet ihmiset ovat aloittaneet sen jonkun tekemisen jo nuorena. Voiko enää vanhana kehittyä missään?
Kellään muulla näitä tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokemuksia?
Kommentit (35)
Minä en kestäisi elämää jos taide ei lohduttaisi ja toisi iloa ja merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Tokmannista saa köyttä. Käytä sitä.
Ymmärrätkö miten vastuutonta on sanoa noin?
Miksi pitäisi tulla joksikin multitalentiksi. Keskity muutamaan asiaan elämässäsi, joista nautit ja jotka tuovat sinulle iloa.
Aikuisena voi silti alottaa jonkun itselle mielellään harrastuksen. Aloitin pianonsoiton pari vuotta sitten ja vaikka minusta ei ikinä tuu samanlaista soittajaa kuin jostain 3-vuotiaana aloittaneesta, niin silti siitä saa iloa kun edistyy ja aivot saa haastetta uuden oppimisesta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tokmannista saa köyttä. Käytä sitä.
Ymmärrätkö miten vastuutonta on sanoa noin?
Etkö tiedä tiedä mitä kaikkea köydellä voi tehdä? Voi vaikka opetella kaikenlaisia solmuja. Siitä saa sisältöä elämään.
Suurin osa meistä on tavallisia, keskinkertaisia ihmisiä.
Rakastellaan ap. Mulle olet merkityksellinen.
Ilpo 58
Aloitan tekemään sellaista mistä tykkäät. Etsi itsellesi sellainen harrastus. Välttämättä ei löydy heti mutta jatka.
Itseä harmittaa kun minulla olisi ollut mahdollisuus opetella ”vanha kädentaito”. Asia kiinnosti mutta jäi. Aion kyllä vielä opetella taidon.
Mitä vikaa keskinkertaisuudessa on? Suurin osa ihmisitä kun on nimenomaan keskinkertaisia. Miksi pitäisi yrittää tulla hyväksi jossain? Eikö riitä, että tekee sitä mistä tykkää ja kehittyy siinä sen verran kuin kehittyy, oli se sitten paljon tai vähän? Esimerkiksi sitä urheilua voi harrastaa ihan huvin ja liikunnan vuoksi, ei sen tarvitse tähdätä mihinkään tuloksellisuuteen.
Miksi sinun täytyy olla paras ja tosi hyvä jossain asiassa? Mikset voi olla hiukan parempi keskinkertainen?
Kuvitellaan, että alat harrastaa jotain itsellesi mieluisaa asiaa maanantaina. Olet 35-vuotias. Miltä tuntuu ajatus, että 20 vuoden päästä olet siinä parempi kuin nyt? Tai miltä tuntuu ajatus, ettet osaa sitä yhtään sen enempää kuin nyt?
Etkö yhtään tosiaan iloitsisi kyseisen harrastuksen osaamisesta, jos et ole siinä 20 vuoden päästä yksi maailman parhaimmista, vaan silti keskinkertainen, mutta parempi kuin tänään?
Mulla on vähän samoja fiiliksiä.
Oon 30, täytän kohta 31. Koronan takia menetin työni ja sen vähänkin fiiliksen siitä että "olen hyvä ja arvokas, kelpaava ihminen". Uutta työtä en vain saa. Työkkärin uraohjaaja oli sitä mieltä että mun täytyy kouluttautua ylöspäin eli mennä amk tai yliopistoon jatkamaan alani opiskelua. Pidän itseäni kuitenkin niin tyhmänä, että en usko sen olevan vaihtoehto. Olin lukiossa 7/c oppilas ja tuntuu, että mun koko elämä on sellasta puuduttavaa keskivertoisuutta.
Kavereitakaan ei ole, kaikki tutut on muuttaneet johonkin huishelvettiin, eikä ne oikeen enää jaksa pitää yhteyttä. Uusia en oo saanut oikein mistään, vaikka oon yrittänyt kuinka! (Siis todella yrittänyt. Oon järjestänyt jopa ryhmätreffejä ihmisille jotka haluu uusia kamuja. Ironista, että mä oon ollut aikalailla ainoa, joka niistä ei oo ketään löytänyt.)
Mies ja koira löytyy kyllä.
Mun ainoat harrastukset on lähinnä ulkoilu ja netti/netflix. Asiat joita haluaisin harrastaa on älyttömän kalliita (esim. ratsastus) tai mahdottomia tällä hetkellä (esim. matkustelu).
Lisäksi sairastan muutamaakin mt-sairautta.
Hiphei.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän samoja fiiliksiä.
Oon 30, täytän kohta 31. Koronan takia menetin työni ja sen vähänkin fiiliksen siitä että "olen hyvä ja arvokas, kelpaava ihminen". Uutta työtä en vain saa. Työkkärin uraohjaaja oli sitä mieltä että mun täytyy kouluttautua ylöspäin eli mennä amk tai yliopistoon jatkamaan alani opiskelua. Pidän itseäni kuitenkin niin tyhmänä, että en usko sen olevan vaihtoehto. Olin lukiossa 7/c oppilas ja tuntuu, että mun koko elämä on sellasta puuduttavaa keskivertoisuutta.
Kavereitakaan ei ole, kaikki tutut on muuttaneet johonkin huishelvettiin, eikä ne oikeen enää jaksa pitää yhteyttä. Uusia en oo saanut oikein mistään, vaikka oon yrittänyt kuinka! (Siis todella yrittänyt. Oon järjestänyt jopa ryhmätreffejä ihmisille jotka haluu uusia kamuja. Ironista, että mä oon ollut aikalailla ainoa, joka niistä ei oo ketään löytänyt.)
Mies ja koira löytyy kyllä.
Mun ainoat harrastukset on lähinnä ulkoilu ja netti/netflix. Asiat joita haluaisin harrastaa on älyttömän kalliita (esim. ratsastus) tai mahdottomia tällä hetkellä (esim. matkustelu).
Lisäksi sairastan muutamaakin mt-sairautta.
Hiphei.
Miksi naisilla on aina jotain mt-ongelmia?
Olen sinua pari vuotta vanhempi ja ymmärrän ajatuksesi. Neuvoisin, että mieti, tuleeko tunteesi itsestäsi sisältä päin vai koetko jonkinlaista painetta ulkoapäin? Mietitkö, mitä muut ihmiset elämästäsi ajattelevat? Mitä mieltä he ovat työstäsi ja siitä, ettei sinulla ole lapsia? Itse nimittäin hyvin pitkään keskityin siihen, ajattelevatko muut, etten ole saanut elämälläni oikein mitään aikaan, kun olin niin keskinkertaisessa työssä. Olen onneksi saanut ajatuskehän käännettyä niin, että tuskin ketään kiinnostaa minun elämäni saavutukset ja vaikka kiinnostaisikin, mitä väliä sillä on?
Jos taas ajatuksesi on lähtöisin itsestäsi ja haluaisit itse kehittää jotain osa-aluetta, niin ehdottomasti kannattaa! Mieti asiaa sen kautta, mikä itseäsi kiinnostaa. Haluatko pyöräillä pitkiä matkoja? Vai opiskella uuden kielen? Tehdä jotain käsitöitä? Muista, ettei asioita tarvitse tehdä muita varten, vaan elämän sisältöä saa kasvatettua parhaiten, kun tekee sitä, mikä itseä kiinnostaa.
Itse aloin lukea elämäkertoja ja harrastaa pitkiä (20-30km) kävelylenkkejä. Ei niillä harrastuksilla sukujuhlissa huomiota saa, mutta ne tuovat omaan elämään kaipaamani sisältöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän samoja fiiliksiä.
Oon 30, täytän kohta 31. Koronan takia menetin työni ja sen vähänkin fiiliksen siitä että "olen hyvä ja arvokas, kelpaava ihminen". Uutta työtä en vain saa. Työkkärin uraohjaaja oli sitä mieltä että mun täytyy kouluttautua ylöspäin eli mennä amk tai yliopistoon jatkamaan alani opiskelua. Pidän itseäni kuitenkin niin tyhmänä, että en usko sen olevan vaihtoehto. Olin lukiossa 7/c oppilas ja tuntuu, että mun koko elämä on sellasta puuduttavaa keskivertoisuutta.
Kavereitakaan ei ole, kaikki tutut on muuttaneet johonkin huishelvettiin, eikä ne oikeen enää jaksa pitää yhteyttä. Uusia en oo saanut oikein mistään, vaikka oon yrittänyt kuinka! (Siis todella yrittänyt. Oon järjestänyt jopa ryhmätreffejä ihmisille jotka haluu uusia kamuja. Ironista, että mä oon ollut aikalailla ainoa, joka niistä ei oo ketään löytänyt.)
Mies ja koira löytyy kyllä.
Mun ainoat harrastukset on lähinnä ulkoilu ja netti/netflix. Asiat joita haluaisin harrastaa on älyttömän kalliita (esim. ratsastus) tai mahdottomia tällä hetkellä (esim. matkustelu).
Lisäksi sairastan muutamaakin mt-sairautta.
Hiphei.
Miksi naisilla on aina jotain mt-ongelmia?
Miehilläkin on mutta eivät hae apua.
Itselläni syitä ovat: seks.hyväksikäyttö lapsena, rais**us aikuisena, narsistinen vanhempi, koulukiusaus.
edellinen
Miten niin et kerkeä hankkimaan lapsia? Normaali lastenhankintaikä on 30+, etkä vasta ole kuin muutaman vuoden sitä vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän samoja fiiliksiä.
Oon 30, täytän kohta 31. Koronan takia menetin työni ja sen vähänkin fiiliksen siitä että "olen hyvä ja arvokas, kelpaava ihminen". Uutta työtä en vain saa. Työkkärin uraohjaaja oli sitä mieltä että mun täytyy kouluttautua ylöspäin eli mennä amk tai yliopistoon jatkamaan alani opiskelua. Pidän itseäni kuitenkin niin tyhmänä, että en usko sen olevan vaihtoehto. Olin lukiossa 7/c oppilas ja tuntuu, että mun koko elämä on sellasta puuduttavaa keskivertoisuutta.
Kavereitakaan ei ole, kaikki tutut on muuttaneet johonkin huishelvettiin, eikä ne oikeen enää jaksa pitää yhteyttä. Uusia en oo saanut oikein mistään, vaikka oon yrittänyt kuinka! (Siis todella yrittänyt. Oon järjestänyt jopa ryhmätreffejä ihmisille jotka haluu uusia kamuja. Ironista, että mä oon ollut aikalailla ainoa, joka niistä ei oo ketään löytänyt.)
Mies ja koira löytyy kyllä.
Mun ainoat harrastukset on lähinnä ulkoilu ja netti/netflix. Asiat joita haluaisin harrastaa on älyttömän kalliita (esim. ratsastus) tai mahdottomia tällä hetkellä (esim. matkustelu).
Lisäksi sairastan muutamaakin mt-sairautta.
Hiphei.
Miksi naisilla on aina jotain mt-ongelmia?
Miehilläkin on mutta eivät hae apua.
Itselläni syitä ovat: seks.hyväksikäyttö lapsena, rais**us aikuisena, narsistinen vanhempi, koulukiusaus.
edellinen
Naisilla niitä esiintyy paljon enemmän, miksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän samoja fiiliksiä.
Oon 30, täytän kohta 31. Koronan takia menetin työni ja sen vähänkin fiiliksen siitä että "olen hyvä ja arvokas, kelpaava ihminen". Uutta työtä en vain saa. Työkkärin uraohjaaja oli sitä mieltä että mun täytyy kouluttautua ylöspäin eli mennä amk tai yliopistoon jatkamaan alani opiskelua. Pidän itseäni kuitenkin niin tyhmänä, että en usko sen olevan vaihtoehto. Olin lukiossa 7/c oppilas ja tuntuu, että mun koko elämä on sellasta puuduttavaa keskivertoisuutta.
Kavereitakaan ei ole, kaikki tutut on muuttaneet johonkin huishelvettiin, eikä ne oikeen enää jaksa pitää yhteyttä. Uusia en oo saanut oikein mistään, vaikka oon yrittänyt kuinka! (Siis todella yrittänyt. Oon järjestänyt jopa ryhmätreffejä ihmisille jotka haluu uusia kamuja. Ironista, että mä oon ollut aikalailla ainoa, joka niistä ei oo ketään löytänyt.)
Mies ja koira löytyy kyllä.
Mun ainoat harrastukset on lähinnä ulkoilu ja netti/netflix. Asiat joita haluaisin harrastaa on älyttömän kalliita (esim. ratsastus) tai mahdottomia tällä hetkellä (esim. matkustelu).
Lisäksi sairastan muutamaakin mt-sairautta.
Hiphei.
Miksi naisilla on aina jotain mt-ongelmia?
Miehilläkin on mutta eivät hae apua.
Itselläni syitä ovat: seks.hyväksikäyttö lapsena, rais**us aikuisena, narsistinen vanhempi, koulukiusaus.
edellinen
Naisilla niitä esiintyy paljon enemmän, miksi?
Ehkä naiset ovat herkempiä?
En tiedä oletko mies vai nainen itse, mutta eikös susta tuntuisi miltään jos kokisit edes yhden yllämainituista asioista? Olisit vaan "Jaahas" ja jatkaisit elämääsi kuin ei mitään? Kai sellaisiakin ihmisiä on, itsellä on jäänyt ihon alle.
Monet suositut teemabloggaajat ovat aloittaneet sen teemanmukaisen harrastuksensa vasta sinua vanhempina. Siis vaikka joku käsityö, kokkailu tms. Mutta olet kyllä arvokas vaikka et alkaisikaan pitää blogia. Sellainen oman intohimon löytyminen on selvästi yksi elämän suuria kysymyksiä. Itsellä aikoinaan löytymistä hidasti se, että en jotenkin nähnyt tarpeeksi lähelle. Luulin, että kaikkiahan tämä asia x kiinnostaa, joten sitä ei lasketa. Tämä asia x oli siis nykyinen ammattini, mutta esim. joku kotona harrastettava juttu kuten sisustaminen varmaan voisi olla sellainen, mistä monikaan potentiaalinen tuleva instasisustusjulkkis ei tajua olevansa innostuneempi kuin muut.
Minusta tämä keskikertaisuus on vain elämää helpottavaa. Marginaalissa olevat ihmiset aina tuntuvat kärsivän, mutta tämä keskinkertaisuus on mukavaa.