Kumman kuuluu olla tukena enemmän: keski-ikäisen lapsen tukea vanhempiaan vai toisinpäin?

Olen kolmekymppinen ja kroonisesti sairas, vanhemmat tukevat ja auttavat minua mielellään ja pyytämättä. En ole aina ollut näin sairas, toivottavasti voin aikanaan auttaa omia vanhempiani. Onneksi minulla on myös terveitä sisaruksia.

Teoriassa pohtien, todellisuus voi olla muuta. Rahakas tukee toista, jompi kumpi, yleensä vanhempi jos siihen on mahdollisuuksia. Taas henkisesti yleensä aikuinen tukee lasta vaikka jollain lauseella, mutta usein siihen ei ole kykyä. Lapsi kokoaa itsensä henkisesti esim. 30 vuotiaana.

Perheessä pitäisi auttaa ja tukea sitä, joka sen tarpeessa on. On luonnollista, että jossain vaiheessa osat kääntyvät niin, että vanhemmat alkavat tarvita apua muilta.

Kenenkään ei voi kuitenkaan edellyttää uhraavan omaa elämäänsä toisen auttamiseen, eli auttaa voi, mutta omien voimavarojen puitteissa.

Perheen sisäinen avunanto edellyttää, että on hyvät perhesuhteet ja kaikkia on aina kohdeltu hyvin. Itse en auttaisi esimerkiksi vanhempia, jotka ovat kohdelleet minua väkivaltaisesti tai muuten huonosti. En auttaisi myöskään aikuista lasta, joka yrittää hyväksikäyttää minua, uhkailee, kiristää, haukkuu, käyttää väkivaltaa tai on sekaantunut rikolliseen toimintaan.

Minun vanhempani ovat auttaneet minua silloin, kun olen apua tarvinnut, ja minusta on luontevaa auttaa heitä nyt kun ovat jo iäkkäitä ja silloin tällöin avun tarpeessa. En kuitenkaan ala esim. omaishoitajaksi, vaan hankin hoitopaikan mikäli siihen on tarvetta.

Pitääkö siitäkin kilpailla?

Ei kummankaan. Mitään velvollisuutta ei ole. T. Alkoholistivanhemman 45v lapsi

Jotain on luultavsti  pielessä jos kummalla tahansa lähin omainen on viranomainen. - Mutta en malta olla jatkamatta, että jotta vanhempi voi oodttaa lapseltaan tukea on hänen olisi tullut kyetä tai ainakin yrittää olla lapselle tukena silloin kun lapsi on tukea ja apua tarvinnut.- Eli jos vanhempi on elänyt lapsesta piittaamatta ja välittämttä huomattavan suuren osan lapsen elämästä, niin hänen on turha polkea jalkaa ja inttää, että lapsen olisi pakko tukea ja välittää hänestä vain siksi, että hän sattuu olemaan hänen lapsensa, jonka velvollisuutena olisi olla erityisenä tukena ja turvana nyt kun on varttunut keski-ikäiseksi.

Mutta jotain on myös pielessä, jos keksi-ikäinen edelleen turvautuu ja ensimmäisenä omiin vanhempaansa, ennen kuin on yrittänyt ja pyrkinyt ratkaisemaan asian itse tai kohtaamaan sen tai ne asiat, mitä nyt sitten kohdalle onkaan osunut. Lapsilla on voi tehdä virheitä ja väärin mutta vastuu ei ole, eikä voi olla loputtomasti vanhemmilla. Mutta vastuunkantaminen se ei ole helppoa vielä sittenkään kun on aikuinen. Avun pyytäimsen ei silti pitäisi olla koskaan kiellettyä. Vaikka avunantamisestakin täytyy toisinaan myös voida kieltätyä. 

Se vähän yksinkertaisempi mies

Mummo hoiti minua koko lapsuuden. Hän asui samassa talossa, joten tämä oli ihana luonnollista. Äiti ja isä kävivät töissä, omilla reissuillaan, tansseissa jne. joten olisin varmasti mummon kanssa lapsuudessani enemmän kuin vanhempieni kanssa (olen erittäin kiitollinen) . Ollessani opiskelemassa mummoni kunto alkoi huonontua ja äidistä tuli hänen omaishoitajansa. Kävin opiskeluaikana aina välillä viikonloppuja kotona hoitamassa dementoitunutta mummoa, jotta vanhempani pääsivät johonkin reissuun.

Omat lapseni sain, kun mummo juuri kuoli, mutta minulle vanhempani eivät juuri tarjoutuneet lapsenvahdiksi koskaan, vaikka he eivät olleet enää edes työelämässä. Reissasivat kuitenkin pitkin maata tapaamassa omia sukulaisia ja ystäviään. Isäni alkoi sairastella, kun lapseni olivat pieniä. Sairaudet eivät vaatineet äidiltäni mitään jatkuvaa hoitamista, mutta silti asenne oli sellainen, että heidän elämänsä oli niiiin kauhean raskasta, ettei tehnyt mieli pyytää heitä edes pariksi tunniksi katsomaan lapsia, että olisi päässyt esim. lääkäriin.

Viime vuosina vanhempien kunto on jo hieman huonontunut ja olemme miehen kanssa auttaneet heitä tosi paljon talon ja pihan töissä, polttopuiden tekemisessä, kasvimaan kanssa, mökin huoltamisessa jne. Talo on huonokuntoinen, mutta siihen ei ole tehty koskaan remontteja. Ehkä parikymmentä vuotta sitten olisi selvinnyt ihan kohtuullisilla remonteilla (taloa olisi pidetty kunnossa koko ajan) , mutta nyt edessä on todella isot korjaukset ja talossa on jopa rakenteellisia vikoja. Olen itse maksanut tuhansia euroja remonttikuluja, kun heillä ei ole rahaa ja talo edelleen vaatisi remontteja noin 70 000 euron edestä.

Olen itse kohta 50 ja olen tukenut vanhempiani viime vuosina sekä fyysisesti että taloudellisesti todella paljon. Näihin vuosiin on kuitenkin mahtunut oma krooninen sairastuminen, lapsen vakava sairaus, miehen siskon äkkikuolema, hulluimmat vuodet työelämässå jne. Ehkä olen katkera ja väsynyt, mutta välillä tulee mieleen se, että koska minä olisin saamapuolella?

En ymmärrä tuollaista "kumman pitää tukea" - ajatusta. Ihmiset auttaa läheisiään ja toisiaan, kun haluavat eikä kenenkään pidä pitää itsestään selvänä tai olettaa, että oma lapsi auttaa. Velvollisuuskaan se ei ole eikä vain siniaan rahallinen auttaminen. Siihen on muut tahot.

Sitä tuetaan joka on heikoimmilla.

Iästä viis.