Mietin äitini käytöstä

Olen aina jotenkin kokenut, että äiti ei sillä tavalla rakasta mua, niinkuin ehkä mun muita sisaruksiani. No voin toki olla väärässä. Mutta kun olen isäni kanssa, niin hän on niin ihana ja hänestä huomaa, että hän aidosti välittää minustakin.

Mutta olen jo vuosia asunut kaukana äidistä ja muista sisaruksistani ja isästä.
Näen heitä ehkä noin kerran vuodessa, joskus vähän useammin tai harvemmin.
Meillä kaikilla on lapsia, mun lapsia äitini näkee vähiten.

Olin nyt muutaman yön lasteni kanssa äidillä. Ja nuorin lapsista on kuusivuotias.
Yleensä tyttö on hyvinkin kohtelias, jopa monet huomauttaneet, miten kohtelias onkin, kun kiittää aina kaikesta.

No äitini oli tehnyt jotakin ruokaa jota oli sitten tarjonnut lapselleni, joka olikin vain sanonut ettei syö sellaista ruokaa.
Äiti oli kokenut sen kieltäytymisen epäkohteliaana. Mutta ei ollut sanonut lapselleni mitään.

Seuraavana aamuna, oli lapseni kysynyt, olisiko aamupalaa ja kun olivat keittiössä kaksin , kuulin vain, kun äitini kovaäänisesti tokaisi, ettei tälle lapselleni ole mitään ruokaa.

Ihmettelin äidin käytöstä ja sanoin vain lapselle, että tottakai saa syödä.

No viimeisenä aamuna kun olin pakkaamassa, yhtäkkiä äitini otti puheeksi oman käytöksensä.
Hän halusi kuulema näpäyttää lastani, kun oli ollut niin epäkohtelias.

Mulla itsellä on vähän ollut murhetta ja huolta yhdestä asiasta, ja jotenkin pinna kireällä.
Siksi nyt suutuin, että kun näinkin harvoin näkee lapsiani, niin silloin pitää päästä oikein näpäyttelemään. Sanoin myös, että varmaan kertoo lapsellenikin, miksi hän niin ilkeästi vastasi, koska mistä lapsi tajuaa seuraavana päivänä, että ai tuon takia mummo ei halua antaa ruokaa.

Käyn harvoin äidilläni myös sen takia, että aina koen, että hän arvostelee. Tuntuu että en saisi olla, en rentoutua tai mitään, aina tulee äidiltä jotain sanomista. Koskaan ei ole hyvä.
Ja olihan nyt vähän raskasta kuunnella muutenkin, kun hänen ainoa puheenaiheensa on hallitus ja koronapassi. Sama levy päivästä toiseen.

Taitaa mennä taas pitkään että näytän naamaani hänen luonaan.

Mutta, jotenkin aina niin voimakkaasti tunnen, että jotenkin ärsytän äitiä.
Äitini ja isäni ovat erinneet, ja muistan vuosia sitten, kun äitini kävi päälleni ja huusi että minä olen ihan samanlainen kuin isäni.

Täytyy kyllä myöntää, että mieluummin olenkin kuin isäni, enkä sellainen kuin äiti. Mutta, saa ottaa kantaa. Olen koittanut monesti hillitä itseäni, koska huomaan että tekisi mieli räjähtää aina välillä, kun olen äidin kanssa tekemisissä. Se jatkuva arvostelu ja valitus rasssaa, aina pitäisi tehdä asiat samalla tavalla kuin äiti tekee.