Kohtalotovereita??

Onkohan muilla vastaavaa.. Eli äitini, jo yli 60 vuotias oli siskoani ja minua kohtaan hyvin äkkipikainen, ennalta arvaamaton ja väkivaltainen kun olimme lapsia sekä teinejä.. Hän manipuloi ja oli marttyyri, syytteli meitä kaikesta sekä kiristi ettemme kertoisi kenellekään, edes isällemme joka ei olisi hyväksynyt asiaa/ väkivaltaa.. Nyt aikuisena olen ymmärtänyt että kyseessä on narsisti siis äitini ja olen yrittänyt jotenkin käydä asioita läpi ja järkeillä niitä.. Olen hyvin vähän tekemisissä äitini kanssa sekä siskoni joka kohtelee nyt omia lapsiaan kuten meidän äiti kohteli meitä. Ainakin kun olivat pieniä..

Äitini edellleen syyttää minua, mm että keksin kaiken vaikka todistan esimerkein mitä muistan ja missä tilanteessa mitäkin tapahtui. Olen välillä raivoissani ihan miten kehtaa kieltää tekonsa ja vieläpä kääntää ne minun vioiksi. Tuntuu etten koskaan voi antaa anteeksi kun on tuollainen asenne. Joskus ajattelen kun potkaisisi tyhjää kun eihän tuollaisen 'mummon' luo uskalla lapsiaankaan viedä. Isäni on ikävä kyllä kuollut. Välit olivat hyvät aina. Harmittaa kun en uskaltanut kertoa koskaan hänelle mutta pelkäsin että tulee avioero ja sekin kääntyy minun syyksi ja joudun vielä huonomman kohtelun eteen äidin suunnalta.. Äitini sisko sanoi että aina on ollut ns sadisti ja kiusannut häntäkin ihan aikuisenakin

En ole kehdannut kertoa monelle kaverillekaan näistä asioista. Ehkä täällä helpompi jos jollain olisi vaikka samanlaisia kokemuksia ja jotain lohtua. Usein mietin miten oma äiti voi olla niin kauhea omille lapsilleen jopa elämänsä ehtoona kieltää vääryydet. Itse toivon että lapseni kokisivat minut aina tukena ja turvana ja että voivat luottaa aidosti.

Olen 3-kymppinen kahden lapsen äiti, kiitos vastauksista jo etukäteen :)