Lue keskustelun säännöt.
Kellään kokemusta siitä kun omat vanhemmat hylkää?
18.04.2015 |
Miten olette kokeneet sen kun oma vanhempi, tai vanhemmat hylkäävät, kääntävät selkänsä?
Itse olen kokenut tätä isäni taholta moneen kertaan, lapsesta asti. Isä on suuttunut minulle ja pitänyt mykkäkoulua (jopa silloin kun asuin vielä kotona, muutin pois heti 18v.). Koskaan hän ei ole ollut minulle läheinen, mutta on tehnyt välillä näitä mykkäkouluja (jopa vuoden mittaisia) ja mielenosoituksia. Nyt taas... täysin mitättömistä syistä johtuvia kaikki. En ole tehnyt mitään pahaa, mutta olen ollut joskus erimieltä hänen kanssaan ja hän ei vaan kestä sellaista. Nyt hän on koko tämän vuoden taas ollut pitämättä yhteyttä, käymättä, suuttui vuoden alusta minulle, kun pidin puoliani (olen kärsinyt kiltin tytön syndroomasta mutta olen nyt yrittänyt päästä siitä eroon).
Siinä samassa myös äitini on tehnyt hieman samoin, hän kyllä soittaa minulle, muttei enää käy. Ja puheluissakin puidaan yleensä negatiivisia asioita, jopa erittäin ahdistaviakin.
Olen ottanut jotenkin tavallista raskaammin nyt tämän kaiken. Ehkä sekin vaikuttaa, että olen raskaana, tuntuu vieläkin pahemmalta kuin ennen. Olen ollut huomattavasti normaalia alakuloisempi ja stressaantuneempi, itken yksin iltaisin, joskus yömyöhään. En vain ymmärrä, miksi en kelpaa ja saa olla sellainen kuin olen. Miten isä voi kääntää selkänsä minulle aina? En pysty ymmärtämään. Silloin kun muutin kotoa pois 18-vuotiaana ja joskus kun menin käymään vanhempieni luona, niin isä saattoi keskustella äitini ja veljeni kanssa ihan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan, olin täysin ilmaa hänelle.
Onko ketään kohtalotoveria paikalla, miten olette selvinneet tällaisesta?
Kommentit (26)
Voisikohan minkäänlainen terapia auttaa minua? Ei ole ketään, kenelle puhua näistä, eikä kai kukaan pysty ymmärtämäänkään. Nytkin taas itkettää enkä varmasti saa nukuttua koko yönä :´(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini lopetti yhteydenpidon kun menin sukupuolenkorjausleikkaukkaukseen
Varmaan terapia auttaa. Ja kun löydät tarpeeksi hyviä ihmisiä ympärillesi. Kaikkea hyvää sulle!
Ap vika ei ole sinussa. Vanhempasi ovat rakkaudettomia, ja kylmäsydämisiä, omaa lastaan kohtaan! Lapsi ei ole mikään omien vanhempien projekti, nukke jonka pitää toimia vanhempien omien päämäärien ja mielipiteiden mukaan! Heidän tulisi rakastaa sinua sellaisena kuin olet, omana itsenäsi, tukea, kannustaa ja olla ylpeitä sinusta. Olet surullinen ja ahdistunut tilanteesta, ihan syystäkin!
Hylkäämällä isäsi yrittää luoda kontrollia elämääsi; määritellä millainen sinä saat olla ja millainen et, millaiset elämän valinnat sinun tulee tehdä, millaisia ei. Tämä on väärin, sillä sinulla on oma persoona, omat toiveet ja halut elämältäsi, omat mielipiteesi. Siihen sinulla on oikeus, vanhempasi eivät omista elämääsi tai sinua, he ovat vain sinun vanhempiasi, joiden tehtävä on sinun rakastaminen ja tukeminen jotta voisit olla se mikä olet.
Olen todennut, että elän omaa elämääni oman perheeni kanssa. En ole velvollinen heilumaan vanhempieni mielialojen tai ongelmien myötä, vaan keskitän voimavarani siihen, että omat lapseni saavat elää arvostavassa ja järkevässä, rakastavassa ympäristössä. Isäni on nähnyt vanhimman lapseni kerran, äitini useammin, mutta viime aikoina erittäin harvoin. Nuorempaa lastani isäni ei ole nähnyt koskaan ja äitini vain muutaman kerran. Kolmas lapsi on tulossa ja rasti seinään jos kumpikaan heistä häntä koskaan näkee.
Olen joutunut miettimään mihin vedän rajan, mihin asti yritän, mihin asti joustan. Jossain kohti oli pakko luovuttaa ja todeta, että oma mielenterveys menee näiden aikuisten ihmisten järjenjuoksua seuratessa. Minä en jaksa enää yhtään mykkäkoulua, tuhahtelua, määräilyä, piilovittuilua, huomiotta jättämistä ja sitten taas yllättävää tuulen kääntymistä ilman, että asioista koskaan keskustellaan. Säälittää koko tilanne, mutta minä en tätä voi korjata. Sen sijaan voin suojella itseäni ja huolehtia siitä, että olen täysijärkinen ja täysipainoisesti vanhempana lapsilleni. Olisin toivonut että lapsillani olisi ollut isovanhempia elämässään mukana, mutta eivätpä he olleet minullekaan kovin luotettavia vanhempia. Joskus lastenlasten tulo parantaa asioita, meidän tapauksessamme näin ei käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut aina tosi läheinen molempien vanhempieni kanssa. Soittelemme lähes päivittäin. Vanhempani ovat eronneet ja molempia heistä nään pari kertaa vuodessa. Asun melko kaukana molemmista vanhemmistani. Nyt kävi kuitenkin niin, etettä kun isäni oli perheineen lomailemassa luonani (tulivat katsomaan ensi kertaa tytärtäni) , minulla tuli isän vaimon kanssa pientä riitaa. Jos tuota nyt edes riidaksi voi sanoa. Itse en käsittänyt mistä isän vaimo pahoitti mielensä, eikä isänikään oikein ymmärtänyt kun häneltä kysyin. Yritin kyllä tekstiviestillä pyydellä anteeksi mutta en saanut vastausta. Tämän välikohtauksen jälkeen isäni puhelinsoitot ovat harventuneet, eikä hän juttele kanssani mikäli vaimonsa on läsnä. Vähän pahalta tuntuu kun aina ollaan oltu tosi läheisiä, mutta kaipa isäni piti valita minun ja uuden perheensä välillä.
Ikävää 9, että sinullakin tuollaista :( Aivan, minultakaan ei ole koskaan pyydetty anteeksi mykkäkouluja, eikä myönnetty itse olevansa väärässä tai että olisi tehnyt itse väärin. Sitten vaan taas jossain vaiheessa asiat "unohdetaan" ja lakaistaan maton alle. Näin se on mennyt aina. Kuinka paljon olenkaan itkenyt! Viimeksi isä lähti paikalta oikein dramaattisesti, nosti nenänsä pystyyn ja sanoi, ettei tuollaisen reppanan kanssa viitsi keskustella (tarkoitti minua). Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Olen niin väsynyt, etten jaksa tätä enää. Äitiäni jouduin pakon edessä pyytämään lapsiani muutamaksi päiväksi hoitamaan, kun itselläni on tärkeä, pakollinen meno toukokuussa tulossa. Varmistin, että pääseehän hän varmasti sitten, niin sanoi, että eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu, sitähän voi vaikka kuolla! :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.04.2015 klo 23:58"]
Ikävää 9, että sinullakin tuollaista :( Aivan, minultakaan ei ole koskaan pyydetty anteeksi mykkäkouluja, eikä myönnetty itse olevansa väärässä tai että olisi tehnyt itse väärin. Sitten vaan taas jossain vaiheessa asiat "unohdetaan" ja lakaistaan maton alle. Näin se on mennyt aina. Kuinka paljon olenkaan itkenyt! Viimeksi isä lähti paikalta oikein dramaattisesti, nosti nenänsä pystyyn ja sanoi, ettei tuollaisen reppanan kanssa viitsi keskustella (tarkoitti minua). Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Olen niin väsynyt, etten jaksa tätä enää. Äitiäni jouduin pakon edessä pyytämään lapsiani muutamaksi päiväksi hoitamaan, kun itselläni on tärkeä, pakollinen meno toukokuussa tulossa. Varmistin, että pääseehän hän varmasti sitten, niin sanoi, että eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu, sitähän voi vaikka kuolla! :(
ap
[/quote]
Tutulta kuulostaa. Pahaltahan se tuntui todeta, että tilanne ei nyt vain kerta kaikkiaan ole minulle ja perheelleni hyväksi, mutta pakko oli se päätös tehdä. Lastenhoitoapua en ole kummaltakaan vanhemmalta saanut edes kymmentä minuuttia ja koska on muitakin jotka pärjäävät ilman sukulaisten apua, niin kyllä mekin pärjäämme. Lastenhoitoapua voi saada naapureilta, muilta lapsiperheiltä, tilaa MLL:n hoitajan (pitää aina säästössä vähän ylimääräistä satunnaista lastenhoitotarvetta varten) tai kunnan lapsiperheiden kotiavulta, jos tukiverkostoja ei ole. En halua olla omituisessa kiitollisuudenvelka-limbossa tai riippuvainen ihmisestä, joka ei ole minulle hyvä. Lapset kasvavat vähitellen isoiksi ja omatoimisiksi ja arki helpottaa.
Kyllä sinun kannattaa ehdottomasti mennä vaikka psykologin kanssa juttelemaan. Et ole ainoa näiden asioiden kanssa. Jokunen kuukausi sitten palstalla oli tosi iso ketju aiheesta "noin -70 -luvulla syntyneet, olivatko vanhempanne outoja ja tunnekylmiä" (en muista otsikkoa, mutta sisältö oli tuo) ja siellä tosi moni kuvasi ihan prikulleen samanlaisina toistuvia käyttäytymistapoja. Jotain kokonaista sukupolvea koskevia isoja virheitä saamme nyt itse korjata ja tehdä oman perheemme arjesta erilaista.
Itselläni on ilmaantunut tämän viimeisimmän isäni suuttumisen jälkeen mm. rytmihäiriöitä ja vasemman puoleista rintakipua, että kyllä se jo alkaa ottaa koville. Ja tosiaan raskaana olen. Lisäksi olen vanhempieni takia joutunut ikävään välikäteen useamman kerran, olen näitten asioitten seurauksena menettänyt jopa ystäviä. Mm. äitini on pyytänyt minua kertomaan eräästä asiasta ystävälleni, asia ei liittynyt minuun mitenkään, mutta ystäväni appiukolla ja äidilläni oli jotain epäselvyyksiä keskenään. Niinpä tuo ystävyys on kariutunut sen jälkeen :( Minulla tuli säälintunteita äitiäni kohtaan, koska häntä oli kohdeltu väärin, ja yritin näin auttaa häntä puhumalla hänen pyynnöstään ystävälleni asiasta. Menetinkin itse ystäväni... Tämä vain yhtenä esimerkkinä.
Kiitos teille ihanille jotka olette jaksaneet vastailla ja ottaa kantaa!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut samaa, ja muutaman kerran tullut elämässä vaihe, jolloin tuska ja hylätyksi itsensä kokemisen tunne ovat nousseet vahvana pintaan. Kotona asuessa, kotoa lähdettyä, tuoreena äitinä. Sanotaan, että raskaus saa miettimään suhdetta erityisesti omaan äitiin. Sitä alkaa työstämään, millainen vanhempi itse haluaa olla omille lapsilleen. Ja olen myös 70-luvulla syntynyt..
Isäni on kotona asuessani vuosia ollut kuin minua ei olisi, kun olen käyttäytynyt hänen tahtonsa vastaisesti. Kukapa teini niin ei joskus tekisi? Mut kamppailen yhä arvottomuuden tunteen kanssa kun se jostakin saa aiheen nostaa päätään. Periaatteessa välit ovat nyt ok, mutta emme ole paljoa tekemisissä ja vaikka tunsin itseni lapsena isin tytöksi, en tunne häntä aikuisena ihmisenä juuri ollenkaan. Jos hän kuolisi nyt, hän jäisi ikuiseksi mysteeriksi.
Olen oppinut elämään jo varhain ilman heidän tukeaan. Toisaalta, olen ollut läheisriippuvainen muissa ihmissuhteissa kun olen työstänyt asiaa. Olen syyttänyt, säälinyt itseäni, nyt osaan katsoa tilannetta niin, että he eivät ole kyenneet parempaan.
Ja olen puhunut asiasta paljon, sain paljon apua terapeutilta, joka antoi ilmiöille elämässäni nimet ja näin selkeytti päässäni vellovaa vyyhteä. 14.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isäni lopetti puhumisen minulle, kun olin noin kymmenen. Ei siitä kai toivu koskaan ja matkan varrella on ollut vaikka mitä oireita. On ollut stressiherkkyyttä, psykosomaattisia oireita, surua ja masennusta, paniikkihäiriötä. Olen pelännyt miehiä ja on muutenkin hankala solmia tasapainoista parisuhdetta. Koen olevani näkymätön ja eri asteikolla muiden kanssa - en huonompi mutta en oikeastaan asteikolla ollenkaan.
Hae apua ap. Mulla samanlaisia kokemuksia ja terapiaa saan. Ota etäisyyttä vanhempiin ja puhu asiasta vaikka neuvolapsykologille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
16, todella ikävää :´( Minullakin on paniikkihäiriökin olemassa, olen ollut varsinkin nuorempana aivan hirveä jännittäjä, pilkunviilaaja, perfektionisti, pelkäsin koko ajan tekeväni virheitä jne. Nyt viimeisten 5 vuoden sisällä ongelmaksi muodostunut enemmänkin masennus. Alakuloisuus, haikeus, surullisuus. Olen myös pelännyt miehiä ja pelkään edelleen. Eikä pelkästään miehiä, vaan ihmisiä yleensä. Olen sulkeutunut, arka ja haavoittuva. Ja niinkuin olen ollut aina viimeisen päälle lojaali vanhemmilleni, kaikessa, tehnyt kaiken mitä on pyydetty ja enemmänkin. Nähnyt ja kuullut enemmän mitä kenenkään lapsen saisi nähdä.
ap
Mietin, mitä teen kun tulee seuraava isän syntymäpäivä tai isänpäivä. Olen aina muistanut. Nyt en enää haluaisi. On mennyt täysin halu olla tekemisissä.
ap
[quote author="Vierailija" time="19.04.2015 klo 00:45"]
16, todella ikävää :´( Minullakin on paniikkihäiriökin olemassa, olen ollut varsinkin nuorempana aivan hirveä jännittäjä, pilkunviilaaja, perfektionisti, pelkäsin koko ajan tekeväni virheitä jne. Nyt viimeisten 5 vuoden sisällä ongelmaksi muodostunut enemmänkin masennus. Alakuloisuus, haikeus, surullisuus. Olen myös pelännyt miehiä ja pelkään edelleen. Eikä pelkästään miehiä, vaan ihmisiä yleensä. Olen sulkeutunut, arka ja haavoittuva. Ja niinkuin olen ollut aina viimeisen päälle lojaali vanhemmilleni, kaikessa, tehnyt kaiken mitä on pyydetty ja enemmänkin. Nähnyt ja kuullut enemmän mitä kenenkään lapsen saisi nähdä.
ap
[/quote]
Aika tutulta kuulostaa tuo listasi. Minunkin on vaikeaa hahmottaa, koska olen tehnyt riittävästi tai riittävän hyvin. Myös minä olen haavoittuva ja päästän lähelle vain harvat. Olen jo aikuinen, ihan reippaasti aikuinen ja enää asia ei vaivaa minua päivittäin ja muutenkin olo on helpottunut vaikeimmista vuosista. Silti se on sellainen kaihertava pohjaväre koko ajan mukana.
16
[quote author="Vierailija" time="19.04.2015 klo 00:37"]Minun isäni lopetti puhumisen minulle, kun olin noin kymmenen. Ei siitä kai toivu koskaan ja matkan varrella on ollut vaikka mitä oireita. On ollut stressiherkkyyttä, psykosomaattisia oireita, surua ja masennusta, paniikkihäiriötä. Olen pelännyt miehiä ja on muutenkin hankala solmia tasapainoista parisuhdetta. Koen olevani näkymätön ja eri asteikolla muiden kanssa - en huonompi mutta en oikeastaan asteikolla ollenkaan.
[/quote]
Häipyikö hän elämästäsi vai asui edelleen samassa talossa? Joka tapauksessa ihan hirveää:,( Miten joku voi olla niin sadistinen omaa lastaan kohtaan!
[quote author="Vierailija" time="19.04.2015 klo 00:53"]
[quote author="Vierailija" time="19.04.2015 klo 00:37"]Minun isäni lopetti puhumisen minulle, kun olin noin kymmenen. Ei siitä kai toivu koskaan ja matkan varrella on ollut vaikka mitä oireita. On ollut stressiherkkyyttä, psykosomaattisia oireita, surua ja masennusta, paniikkihäiriötä. Olen pelännyt miehiä ja on muutenkin hankala solmia tasapainoista parisuhdetta. Koen olevani näkymätön ja eri asteikolla muiden kanssa - en huonompi mutta en oikeastaan asteikolla ollenkaan. [/quote] Häipyikö hän elämästäsi vai asui edelleen samassa talossa? Joka tapauksessa ihan hirveää:,( Miten joku voi olla niin sadistinen omaa lastaan kohtaan!
[/quote]
Asui samassa asunnossa vuosia.
Surutyöni sain oikeastaan käyntiin vasta sitten, kun asuimme erillämme. Nyt isä ei ole elämässäni lainkaan ja toisaalta se on tosi surullista, mutta toisaalta ehkä parasta niin. On liian hajottavaa olla täysin toisen armoilla täysin kohtuuttoman epäreilussa tilanteessa.
Ap, voisit harkita, jos alkaisit itse määrittää välisi isääsi. Eli etsit sopivan etäisyyden ja pysyt siinä, etkä anna isäsi sanella suhteen rajoja (siis toki jos isä mykkäkouluilee, et voi pakottaa häntä puhumaan, mutta voit poistaa hänet elämäsi 'kaverilistalta' ja voimaantua sitä kautta). Kiltin tytön syndrooma on tuttu täälläkin...
16
Ei ilmeisesti muita tällaista kokeneita... ap
Juu. Isä lopetti mulle puhumisen, kun olin 17, ja aloitti uudestaan puhumisen kun olin 34 ja menin "sopivan" miehen kanssa naimisiin.