Kellään kokemusta siitä kun omat vanhemmat hylkää?

Ei ole tuontapaista, vaikka muuten ei ole ongelmatonta ollut vanhempien kanssa.  Olen pahoillani puolestasi, käsittämätöntä miten ihmiset käyttäytyvät omia lapsiaan kohtaan.

Vanha ketju mutta pistän nyt kuitenkin.

Itselläkin vähän samanlaisia kokemuksia mutta triggerit vähän erilaisia.

Meillä ensimmäinen lapsi aiheutti tilanteen, että meille ilmestyi velvollisuus alkaa säännöllisesti esitellä vauvaa vanhemmille. Koska asuimme omakotitalossa, meidän myös piti olla aina varuillaan yllättävien isovanhempien visiittien johdosta. Useat pyynnöt että soittaisi ennen tuloa kaikuivat kuuroille korville. Meillä oli hektinen arki, pyöritimme arkea haja-asutusalueella ja lapsen harrastukset vei aikaa kuten omakotitalon rakentaminen.  Isän piti alkaa auttamaan tietyssä vaiheessa rakentamista. Sen hetken koittaessa hän katosi täysin yllättäen maisemista ja muuttui etäiseksi. Tämän jälkeen sain myös alkaa kuulla muilta sisaruksiltani että olemme 'riidoissa' ja meillä on huonot välit. En koskaan sanonut mitään vastaan ja yritin myös käydä ja pyytää soittamaan. Soittoja/visiittiä ei koskaan tapahtunut, luulen että tähän liittyy hänen uusi naisystävänsä joka noihin aikoihin ilmestyi kuvioihin. Myös se että hän taisi luvata liikoja, asioita joihin ei kyennyt. Tällä ns. riidalla hän kenties vähän niinkuin vapautti itsensä lupauksistaan.

Toisen lapsen synnyttyä äitini veti herneen nenään ja haukkui meidät vaikka mistä. Tämäkin toki kääntyi hetken päästä toisinpäin että me olimme hänet haukkuneet ja tehneet vaikka mitä. Olimme täysin puulla päähän lyötyjä koska olimme onnellisia ja luulimme että toinen lapsi olisi ollut iloinen asia, kun äitini puolelta aina saimme kuulla että kaveri pitäisi lapsella olla. Ensimmäinen lapsi oli hänenelle kaikki kaikessa. Tätä asiaan en pysty vieläkään ymmärtämään. Hän ei suostunut edes sanomaan toisen lapsemme nimeä ja lähetteli onnitteluja vain ensimmäiselle lapsellemme. Tästä sanoimme ettemme voi sitä hyväksyä, molempia lapsia pitää kohdella samanarvoisesti. Äiti lopetti yhteyden pidon ja soitteluni aina johtivat piilo*ittuiluun ja meidän nälvimiseen sekä lopulta tappeluun kun en kestänyt. Melkein kaksi vuotta jaksoin tätä ja kävin perheneuvolassa ja yritin heidän ohjeidensa mukaan tilannetta parantaa, tuloksetta. Lopputuloksena oli se että vielä siskoni, äitini ja isäni myötävaikutuksella otti asiakseen haukkua meitä koska emme kutsu isääni kylään emmekä soittele ja meillä on velvollisuus niin tehdä. Asiaan ei auttanut että olimme soittaneet ja olimme käyneet siskoni aikaisempien käskyjensä johdosta kylässäkin. Lopputuloshan oli riita jonka jälkeen hänkin päätti sulkea puhelimensa meiltä saatesanoilla että tätä hän on odottanutkin.

Eläkkeellä olevilta vanhemmiltani ei aikaa ole riittänyt, eikä perheettömältä/lapsettomalta siskoltani ja meille heidän määrittelemät velvollisuudet yksinkertaisesti olivat aivan liikaa. Olisin toivonut että lapsilla olisi isovanhempia. Tässä valossa koen että on parempi hyväksyä tämä heidän toivomansa etäisyys joka myös näyttää olevan väärin tehty ja meidän pitäisi heidän mykkäkoulunsa johdosta tehdä jotain? Voisin tästä aiheesta kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Koomisia käänteitä ja kuinka kaikki (omasta mielestämme) hyvät asiat, lahjat, järjestämämme ja maksamamme suvun reissut ovat kääntyneet päälaelleen, kaikki mitä olemme vanhempienne eteen tehneet onkin nyt yhtäkkiä ollut väärin. Näillä mennään, yritän suunnata energiani lapsiini joka jo pelkästään on aika täyspäiväistä hommaa. Sukuni on valintansa tehnyt eikä halua olla osa suvun ainoiden lasten elämää, se minun on pakko hyväksyä vaikka se tekee minut ajoittain surulliseksi. En voi kieltää etteikö tämä asia kuormittaisi minua, ei ole helppoa tulla suvun hylkäämäksi, etenkään jos et edes tiedä miksi...

Jos tunnet vetoa self-help tyyppiseen juttuun tai muuten haluat katsastaa, suosittelen etsimään youtubesta Teal Swanin videoita. Esim parents tai relationships aiheisia videoita.

Oma isäni hylkäsi lapsuuden saatossa muutaman kerran, siinä 18 ikäisenä suunnillee (ilmeisesti) lopullisesti, tosin vanhemmat olivat eronneet kun olin 5, joten hänen oli aina helppo kadota, kun huvitti. Kaikkea muutakin oli meneillä, mutta itselläni siis tämän ihmisen "eheytymis"prosessit auttaneet paljon. Muutoin suosittelen erityisesti sensomotorista psykoterapiaa, jos mahdollista.

Yleisellä tasolla kehotan alkamaa tekemään töitä itsesi kanssa, kuinka voit määrittää uudelleen ihmissuhteet ja odotuksesi siitä, millaisia ihmissuhteet ovat. Todennäköisesti tällä hetkellä alitajuisesti saatat mieltää ne esimerkiksi kivuliaiksi tai arvaamattomiksi hylkäyskokemusten takia tms. Etenkin noin 0-7 ikävuotena taphtuneet torjumiskokemukset voivat vaikuttaa paljon. Aivot on onneksi tosi kyvykkäitä muokkaamaan itsensä uudelleen. On myös mahdollista löytää ympärilleen "uusi perhe", vaikka se vaatiikin aluksi paljon rohkeutta lähteä etsimään uusia ihmisiä.

Totuus on, että etenkin sellaiset vanhemmat, jotka eivät ole yhtään itsetietoisia projektoivat vaan kaikki ongelmansa lapseen eivätkä tule mahdollisesti ikinä käyttäytymään oikean aikuisen tavoin. Vaikka tekisi mitä ja yrittäisi koko elämänsä, ei mahdollisesti tule saamaan rakkautta tältä tietyltä ihmiseltä, vaikka kuinka haluaisi. Usein myös tämmöisissä ongelmaperheissä myös yksi lapsi joutuu aina syntipukiksi, jonka syytä kaikki on, koska omia ongelmiaan ei osata kohdata, joten ne laitetaan jonkun ulkoiseksi syyksi, jotta nämä itsekin jotain traumasyklejä toistavat ihmiset pystyisivät kestämään elämää. En sano, että se olisi oikein tai ettei se olisi todella kivuliasta, mutta itse koin, että kun viimein hyväksyin sen, että tämä vain on se todellisuus, missä elän, pystyi lähtemään eteenpäin. Silloin voi aloittaa ensin suruprosessin vanhemman menettämisestä ja hylkäämisen tunteista, sitten ajallaan mennä eteenpäin. Mutta usein täytyy tehdä tilaa itsessään uudelle. Ei kannatta odottaa, että hän joka haavoitti sinua tulisi sen haavan parantamaan.

Tämä kaikki voi kuulostaa tosi "dramaattiselta", mutta oikeasti tuo on tosi iso asia. Se on iso trauma, ihmissuhteet on tärkein selviytymisen ehto ihmiselle, etenkin avuttomalle lapselle. Älä oleta, että sun pitäisi heti olla kunnossa. Mutta tiedosta se tilanne uudella tavalla ja ala löytää uusia ratkaisuaja elämään, uusia ihmisiä jotka vastaa sun tarpeisiin.

Maailmassa ja Suomessa on niin paljon ihmisiä. Ja oikeastaan suurikin osa heistä on hyviä tyyppejä. On ihmisiä, jotka oikeasti haluaisivat olla osana elämääsi ja eivät voisi käyttäytyä niin kuin isäsi/perheesi käyttäytyy. Toivottavasti löydät heitä tueksesi. Koita tehdä itsellesi aikaa keskittyä omaan oikeaan perheeseesi (lapset, mies, jos on), ehkä lähde johonkin perhejuttuihin mukaan, harrastusasiaan? Yritä olla avoin: hitsin vaikeaa vielä toistaiseksi suomalaisille, mutta kun yksi antaa muille luvan olla avoin, hiljalleen se leviää. Ja syntyvistä ihmissuhteista tulee paljon syvempiä. Kaikkea hyvää

Mulla ei ole yhtäkään sukulaista joka viitsisi pitää yhteyttä. Lapsuuteni oli traaginen, mutta eipä ole empatiaa herunut tai ehkä juuri siksi. Veljeni ilmoitti minulle kun olin teini-iässä, ettei halua olla yhteyksissä. Sitä ennen isäni oli hylännyt minut. Äitini lopetti soittamisen, kun terapiasta rohkaistuneena yritin puhua vaikeammista asioista. Yksi sukulainen alkoi jossain vaiheessa soitella ja avauduinkin hänelle tuskastani, etten kertakaikkiaan ymmärrä miksi kukaan ei pidä minuun yhteyttä. Sitten hänkin alkoi jossain vaiheessa soitella vain sisaruksille, ei enää minulle eli teki täydin samat. Hänen puhelussa olivatkin raskaita minulle kun on niin negatiivinen ihminen, jaksoin kuitenkin kuunnella vanhoja juttujaan. Luulin, että hän ymmärsi minuakin, mutta ei näköjään ollut omantunnontuskia hylätä kuten kaikki muutkin.

Terapia voi auttaa jonkin verran. Myös pitkä aika. Mutta mikään ei poista sitä loputonta surua ja tilannetta siitä, ettei ole hyväksytty. En tunne muita, joille näin olisi käynyt. Mitään selitystä ei ole, jotkut ihmiset( suvut) ovat vain täysin kykenemättömiä empatiaan.

Näin se taitaa mennä, oma sukuni ei ole mikään moottoripyöräkerho josta erotaan ja liitytään tuosta vain. Yksikin väärä sana ja olet musta lammas. Kyräily on aina ollut se kantava voimavara ja jonkun haukkuminen.

Eipä äitini sisaruksiinkaan paljoa yhteyttä pidä, pinnalliset ja pakolliset. Muistan hyvin kuinka kotona asuessani sain jatkuvasti kuulla "Kun hän silloin vuonna XXXX sanoi minulle näin kun kipeänä menin sinne". Siskollani taas on paljon traumoja ja hän omaa pahaa kanavoi aina suvussa johonkin. Joku on aina syypää hänen huonoon oloonsa. Jokainen on saanut olla vuorollaan kohteena. Nuorempana en edes huomannut omaa vuoroani. Silloin hän aina yrittää koota porukkaa jonka kanssa yhdessä pääsee ammentamaan pahaa oloaan. Siitä hän saa voimaa kun voi yhdessä voi olla jotain vastaan. Muistan tämän aikoinaan kun hän yritti minua aina myös saada karttamaan tiettyjä henkilöitä, itse en siihen lähtenyt. En ole koskaan ollut pitkävihainen ja olen kuvitellut että perheessä saisi olla iloinen, surullinen ja vihainen. Perheessä annetaan anteeksi ja ymmärretään. Mutta meidän suvussa olen monesti saanut kuulla, että "Jumala antaa anteeksi", "Sanojaan ei takaisin saa". Anteeksi sanaa en ole koskaan kuullut kenenkään käyttävän, ellei se ole liittynyt johonkin *ittuiluun tai ivaan. Koko ikäni tähän hetkeen asti tosiaan olenkin elänyt pitkälti niin etten ole sanonut mihinkään vastaan, en ole kertonut omista pahoista oloistani. Olenkin aina ollut aika hiljainen. Nyt tilanne on tosiaan toinen, koska enää kyseessä en ole vain minä vaan lapseni. Enkä voi olla hiljaa. Meidän suku on kykenemätön empatiaan, pelkään monasti olenko minäkin samanlainen, tai tuleeko minusta samanlainen ja pystynkö katkaisemaan tuon kierteen lapsieni kohdalla.

on,nainen 50v