Lue keskustelun säännöt.
Miettikää hetki ennen kuin lisäännytte vanhojen miesten kanssa.
13.04.2015 |
Isäni oli 55, äitini 32 kun synnyin. Voin rehellisesti, kaunistelematta sanoa isäni iän olleen yksi elämäni isoimpia huolia ja tumma pilvi elämäni yllä niin kauan kuin muistan. Lainkaan liiottelematta voin verrata isäni ikää esim. alkoholismia vastaavaan vaikeuteen. Haluaisin antaa näin pappaisän lapsena kuvauksen siitä, millaista oikeasti on olla iäkkään isän lapsi:
- Minulla ei ole sisaruksia. Olen kärsinyt tämän takia yksinäisyydestä arjessa ja lomien aikana. Mökillä, lomamatkalla, yksin kotona koulun jälkeen on oikeasti ankea olla. Pienenä haaveiluni siskosta meni niin yli, että valehtelin ihmisille varmaan kahdeksanvuotiaaksi, että minulla on isosisko. Kaipasin seuraa lakkaamatta. Ymmärrän, että tilanne on eri monilla muilla yksilapsisilla pariskunnilla, joilla ovat kaverit, suku ja lähellä asuvat lapset mukana elämässä. Meidän perhe on ollut aina surullisen eristäytynyttä. Isälläni ei ole ainuttakaan ystävää, eikä heillä todellakaan ole pariskuntia kavereina. Rippijuhlat, ylppärit, synttärit, you name it, ollaan lähes aina oltu vain me ja pari muuta, jos niitäkään.
Isäni ja äitini suhde alkoi isäni ollessa yhä naimisissa. Suhde jatkui pari vuotta ennen kuin isäni ex-vaimo sai tietää asiasta ja lähti. Tästä johtuen sukuni "eristi" isän hetkeksi avioeron jälkeen, tilanne korjaantui myöhemmin mutta välit ovat yhä viileät ja ollaan se "odd one out"-perhe. Kiusallinen perhe. Se perhe, jossa äitini hymyilee ahdistunutta muovihymyä häissä tms. pakollisessa sosiaalisessa tilanteessa, missä huokuu selkeästi äitini olevan ylimääräinen, epätoivottu, vaikkei sitä ääneen sanota. Eleistä kyllä huomaa. Olen aistinut tämän pienestä pitäen, ja tilanne on heijastunut tavallaan minuunkin. En ole läheinen sisarpuolteni kanssa. Ikäeron takia, ja muutenkin. Kuitenkin lapsuudessani yksiä onnellisimpia muistoja oli se, kun pääsin peuhaamaan "oikeaa" lapsuutta sisarpuolteni kanssa, vaikka he olivatkin minua yli hyvin reippaasti vanhempia. Yllättävää kyllä, isäni exä on aina ollut lämmin ja jopa rakastava minua kohtaan. Tieto siitä, että vanhempieni suhde alkoi niin väärällä ja likaisella tavalla ei ole yhtään mukavaa. On kiusallista kuunnella vierestä, kun kaverit kertovat herttaisia ja mukavia tarinoita miten heidän vanhempansa tapasivat. Minä en pahemmin jakele omaani.
- Isäni on aina ollut "pappani", ei isäni. On kyllästyttävää, kun niin pienestä kuin muistan häntä on automaattisesti oletettu isovanhemmakseni. On tylsää ja noloa, kun vanhojentansseissa minulle tultiin sanomaan, että oli "söpöä" kun tanssin ukkini kanssa. On inhottavaa, että isäni on erottunut niin selkeästi vanhempainilloissa, kavereiden vanhempien joukossa. Hänen ikänsä on tullut kaikkien fyysisten aktiviteettien tielle. En ole koskaan riehunut isäni olkapäillä, juossut kilpaa, potkinut palloa. Hän ei todellakaan ole tullut valvomaan leirejä tai osallistunut treeneihin niinkuin muiden isät. Aina on pitänyt varoa. Varoa kun isä on väsynyt, heikko, sairas, hauras. Isäni sai ensimmäisen sydänkohtauksen kun olin 12. Olen pelännyt kuollakseni isän kuolemaa, koko elämäni.
-Äitini ja isäni suhde on voinut todella huonosti viimeiset ainakin seitsemän vuotta. En tiedä ennen sitä, en ollut tarpeeksi kypsä ymmärtääkseni ettei se mitä meillä on ei ole normaalia. Äitini käy edelleen töissä, isä on ollut eläkkeellä jo iät ajat. Äitini on joutunut joustamaan tekemisistään, haluistaan, menoistaan, koska isä ei vaan jaksa/pysty/halua. Tämä on todella rasittavaa, koska äiti pitää minua isäni korvikkeena. Siinä missä kavereideni vanhemmat menevät yhdessä matkalle, aloittavat uuden harrastuksen, touhuavat yhdessä, meillä minun pitäisi olla se joka menee äidin kanssa. Isäni ei tykkää matkustamisesta, ja äiti mankuu matkaseuraa koko ajan. "Aloitetaan seinäkiipeily, hei lähdetään Pariisiin just sillon kun on sun tenttiviikko, osallistutaanko, mennäänkö, blaablaablaa". NO EN TULE! Opiskelen toisessa kaupungissa, mulla on oma elämäni ja kotoa irtautuminen aiheuttaa syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Inhottavinta tässä on se, että kaverini menevät kotiin rentoutumaan ja passuuttamaan itseään, minä menen kotiin passaamaan isääni. Äitiäni ahdistaa selkeästi isän rapistuva kunto. Hänellä ei ole tasa-arvoista kumppania, vaan hoidokki. Äiti vaikuttaa hyvin onnettomalta. 22-vuotiaana on helvetin raskasta huolehtia siitä, miten hoidan isän jos äiti äkillisesti kuolisi. On helvetin raskasta ajatella, että käyn varmuudella katsomassa isääni vanhainkodissa/tai että hän on täysin äidin hoidettavissa ennen kuin täytän kolmekymmentä. Jos hän elää sinne asti. Isäni ei tule 100% varmuudella tapaamaan lapsiani. On vitttumaista, että hän hopuuttaa lapsenlapsia itsekkäistä syistä. Hän ei ole koskaan ollut täysin osallistuva pappa ex-liittonsa lapsien lapsille. Ex-vaimon uusi mies on oikeastaan korvannut hänen paikkansa. Tästä isä on luonnollisesti katkera eikä nää itsessään mitään vikaa. Vastuu on siis minulla. Jee. On tosi kivaa murehtua isän laitospaikasta tän ikäisenä. On tosi kivaa, että elän about samaa ikävaihetta kuin itseäni 10-20 vuotta vanhemmat naiset. On tosi kivaa, ettei isä enää neuvo ja hoida minua, vaan minä häntä.
En tiedä miksi avaudun. Kai olen vaan niin helvetin väsynyt tähän kaikkeen. Olen kateudesta sairas, kun kaverini kertovat laittaneensa whatsappviestiä isälleen. Heidän moderneille, osaaville, työelämässä yhä toimiville isilleen. Isä, joka kantoi olkapäillä lapsena, isä jolla on yhä ajokortti, isä jolle voi soittaa jos on ahdistus ja hätä. Isä, jolla on liberaalit ajatukset kodinhoidosta. En osaa purkaa ajatuksiani. Kai vaan haluan sanoa teille naisille, jotka suunnittelette itsekkäästi pyöräyttävänne omaksi iloksenne sen iltatähden 44-60-vuotiaiden setienne kanssa, että miettikää vähän sen iltatähden joku päivä olevan ihminen joka joutuu kantamaan vastuun siitä, ettette kykene ajattelemaan hänen parastaan. Koska kyllä, lapsi tarvitsee isän. Pappa ei ole isä.
Kiitos. Kylläpä tuli tekstiä. Jotenkin vaan itkettää.
Kommentit (377)
Minun isäni oli 50v. ja äitinikin hiukan päälle nelikymppinen kun synnyin. Siltikään en koskaan kokenut omia vanhempiani liian vanhoiksi tai hävennyt heitä, eikä isäni ollut raihainen vanhus vaan terve, kuntoileva, lasten ja perheen arkeen osallistuva pirteä mies (ja on sitä edelleenkin). Tietysti ihmiset ovat erilaisia, jotkut sairastuvat nuorempana jotkut vanhempina, geenit ja elintavathan siihen eniten vaikuttavat. Luulen myös itsekin, että osa ap:n lapsuuden ongelmista johtui ihan muista asioista, kuin isänsä iästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 12:25"]
Minun isäni oli 50v. ja äitinikin hiukan päälle nelikymppinen kun synnyin. Siltikään en koskaan kokenut omia vanhempiani liian vanhoiksi tai hävennyt heitä, eikä isäni ollut raihainen vanhus vaan terve, kuntoileva, lasten ja perheen arkeen osallistuva pirteä mies (ja on sitä edelleenkin). Tietysti ihmiset ovat erilaisia, jotkut sairastuvat nuorempana jotkut vanhempina, geenit ja elintavathan siihen eniten vaikuttavat. Luulen myös itsekin, että osa ap:n lapsuuden ongelmista johtui ihan muista asioista, kuin isänsä iästä.
[/quote]
Minkä iköinen olet nyt?
[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 12:30"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 12:25"]
Minun isäni oli 50v. ja äitinikin hiukan päälle nelikymppinen kun synnyin. Siltikään en koskaan kokenut omia vanhempiani liian vanhoiksi tai hävennyt heitä, eikä isäni ollut raihainen vanhus vaan terve, kuntoileva, lasten ja perheen arkeen osallistuva pirteä mies (ja on sitä edelleenkin). Tietysti ihmiset ovat erilaisia, jotkut sairastuvat nuorempana jotkut vanhempina, geenit ja elintavathan siihen eniten vaikuttavat. Luulen myös itsekin, että osa ap:n lapsuuden ongelmista johtui ihan muista asioista, kuin isänsä iästä.
[/quote]
Minkä iköinen olet nyt?
[/quote]
25 olen nyt. Kirjoitin ehkä hiukan harhaanjohtavasti tuon "lasten ja perheen arkeen osallistuva pirteä mies (ja on sitä edelleenkin)", sillä lapsia ei tietenkään enää asu kotona joten ei voi niiden arkeen osallistua, mutta edelleen on siis pirteä ja suurinpiirtein terve mies.
[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 23:21"][quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 23:15"]
[quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 23:05"][quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:48"] [quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:33"]Eilä EE [quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:28"] [quote author="Vierailija" time="13.04.2015 klo 22:19"] Siis jonkun isä kuollut ennen kuin olet edes itse 30v? Minä olen 29v, isäni 51v. Tuostahan on jäänyt ikään kuin yksi sukupolvi välistä. Vaarini on 75v. [/quote] Mun isä, joka oli n. 30v. mun syntyessä, kuoli kun mä olin parikymppinen. Että ei se nuorempikaan isä aina elä vanhaksi. Tuuripelillä tässä loppupeleissä mennään, ihan jokainen. [/quot Eikä mennä. Käytä päätäsi. Tuosta voisi päätellä riskin vanhemman aikaiseen poismenoon olevan yhtä suuri nuorilla kuin vanhoillakin. Vanhempiahan tunnetusti kaatuu kuin heinää isovanhempien tapaan 10-30-vuotiailla. Tosi kulunut kommentti. Kyllä, voi sairastua ja joutua onnettomuuteen. Mutta 78-vuotias nyt vaan on todennäköisemmin riskissä kuolla kuin 48v. Käännät miten haluut. [/quote] No, tuttavapiirissä on useampi 40 v isukki kuollut. Muutama aivoverenvuotoon, yksi aortan repeämään, pari sydänkohtaukseen. Äitejä sitten rinta- tai keuhkosyöpään (huom tupakoimattomia!) Toki ikä on riski, mutta myös perimä ja geneettinen alttius, sekä se tuuri... [/quote] Otetaan nyt väliin faktoja. Kaikki krooniset sairaudet, kulumat ja tukielinvaivat lisääntyvät iän myötä. Kaikki krooniset sairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit, osteoporoosi, liikalihavuus, diabetes, syöpä sekä autoimmuunisairaudet ovat ikääntymisen oireita, eivät sen syitä. Joka kolmannella viisikymppisellä ja joka toisella kuusikymppisellä on jokin krooninen sairaus. Riskit sairastua vakavasti kasvavat eksponentiaalisesti iän myötä 50. ikävuoden jälkeen. [/quote] Todennäköisyydet ovat todennäköisyyksiä. Faktaa on, että kaikki me kuollaan. Jotkut aika paljon etuajassa. Toiset taas takakenossa.
[/quote]
no sieltä tuli ilmiselvän kakaran kommentti :D Sitten kun vähän tuosta vanhenet, niin huomaat, että ikääntymiseen liittyvät sairaudet eivät ole todennäköisyyksiä vaan tosiasioita.
[/quote]
Kakara 53 v... Tähän ikään ymmärrän, ettei ikä takaa mitään, vaikka todennäköisyys jotakin sanoisikin
..
ap, komppaan yhtä edellistä kirjoittajaa - meillä kenelläkään muullakaan ei ole täydellistä lapsuusperhettä. Kaikki häpeää vanhempiaan jossain vaiheessa teini-ikää (ai niin sulla se ei ole vielä loppunut) Joku on tehmyt lapset liian nuorena ja itsekin kakarana, ja lapset valittaa että koskaan ei ollut rahaa mihinkään ja äiti vaan biletti ja oli liian samanikäinen että kaikki luuli isosiskoksi, miten noloo.
Minun vanhemmat kuoli kun olin vähän yli kymmenen, joten siitä saakka ei ole tarvinnut luulla että kukaan esim. auttaa taloudellisesti tai lapsenhoidossa. Arvaa vaan mitä antaisin että voisin käydä äitini kanssa reissussa? Että hei, älä viitsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kaverilla myös iäkäs isä, sairastui Parkinsoniin samoihin aikoihin kun kaveri meni ylä-asteelle. ei pysty itkemättä puhumaan isästään ja miettii, miksi ihmeessä vanhemmat halusivat vielä sen iltatähden? isoveljet olivat siis 15 ja 21 , vanhemmat nelivitosia kun tämä ystäväni syntyi
newsflash: kaikki me joudutaan näkeen kuinka vanhemmat vanhenee, sairastuu ja kuolee. Se on kauheaa mutta sille ei voi mitään. Kukaan vanhemmista ei kuvittele saavansa sydänkohtausta 50:senä, eturauhassyöpää 60:senä, tai aivoverenvuotoa 35:sena kuten yhden nuoren tuntemani lesken mies. Ei se vaan mene niin että elämää voi suunnitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttavaperheessä syntyi poika nelikymppiselle äidille ja reilu viiskymppiselle isälle. Ikäeroa sisarpuoliin 15 vee. Isän ex-vaimo kuoli kun lapset olivat ihan pieniä ja tämä iltatähti oli nimen omaan uuden vaimon sanoisko suorastaan pakkomielle. Lapsesta on kasvamassa kovaa vauhtia niin pilalle palvottu brat ettei mitään rajaa. Ystäväperheissä on kaikilla isot lapset ja eletään ihan toista elämäntilannetta. Mut pääasia, että päättäväinen vaimo sai pidettyä päänsä.
Hei muakin alkoi itkettään :( Elämä on joskus aika epäreilua.
Itse mietiskelen usein samantyyppisiä asioita: saatiin eka (ja vika) lapsi vanhemmalla iällä, minä 39 ja mies 40. Oma äitini oli 23 kun sai minut ja alkaa olla jo huonokuntoinen vaikka onkin vielä töissä. Isä on pari vuotta vanhempi ja ollut eläkkeellä jo pitkään ja hänelläkin on kaikenlaista terveysongelmaa. Kun lapseni on 20v olen itse lähes 60-vuotias ja kun vertaan vanhempieni kuntoon hieman vanhempana, niin huolestuttaa todella. Onneksi olen elänyt terveellisempää elämää ja esim. urheillut enemmän kuin vanhempani, mutta toisaalta elämäni on ollut stressaavampaa ja suvussa perinnöllisiä sairauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, ja niillä, joilla vanhemmat on paljon nuorempia, on niitten vanhempien kanssa aina ihan huikean hyvät välit, eikä ne häpeä niitä koskaan. Eiku...
[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 13:10"]
kaverilla myös iäkäs isä, sairastui Parkinsoniin samoihin aikoihin kun kaveri meni ylä-asteelle. ei pysty itkemättä puhumaan isästään ja miettii, miksi ihmeessä vanhemmat halusivat vielä sen iltatähden? isoveljet olivat siis 15 ja 21 , vanhemmat nelivitosia kun tämä ystäväni syntyi
[/quote] En ihan ymmärrä? Kaverisi olisi mielummin valinnut olla syntymättä vain sen takia että isällä on Parkinson?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minustakaan kovin iäkkäänä ei kuulu saada lapsia eli esim. yli 45-vuotiaiden pitäisi tyytyä lapsettomuuteen tai toimia sijaisperheenä.
Mutta onhan toki tuo ikäkin paljolti asennekysymys. Omat vanhempani ovat nyt 70v ja 74v ja harrastavat mm. tanssia, käyvät säännöllisesti kuntosalilla, kuuluvat erilaisiin toimikuntiin ja yhdistyksiin ja matkustavat lukuisia kertoja vuodessa. Kummallakaan ei ole mitään isompia kremppoja, selkävaivaa toisella. Toisaalta eivät ole paljon lastenlasten elämässä mukana, kun omat riennot vievät mukanaan. Lapsia näkevät noin kerran kuussa, kun tulemme kylään ja kerran vuodessa ottavat hoitoon yhdeksi yöksi.
Omat lapseni ovat nyt 10v, 8v ja 5v ja mieheni sai viime vuonna 40-vuotiaana aivoveritulpan. Ei pysty enää työhön, kävelee kepin kanssa ja vaikka arjessa pärjääkin kohtuullisesti, ovat toiminnot todella työläitä ja hitaita. Onnekkaita toki olemme, että saimme hänet pitää luonamme, tuohon kun yleensä kuollaan.
Omat lapseni tulevat valitettavasti elämään loppuelämänsä sen pelon kanssa, että menettävät vanhempansa, koska olivat paikalla ja näkivät, kun se tapahtui. 10v joutui soittamaan ambulanssin. Siihen nähden olen elänyt tavattoman huolettoman lapsuuden ja aikuisuuden, kun en ole koskaan pelännyt vanhempieni kuolemaa, ja nyt kun se oikeasti lähenee, tunnen vain iloa siitä, että ovat eläneet hyvän elämän.
Näin meillä on erilaiset kortit. Se, että on vanhan miehen lapsi, ei tarkoita väistämättä, etteikö se mies pystyisi tarjoamaan erittäin turvallista ja normaalia lapsuutta. Oma isäni on pystynyt olemaan pappana aivan isän veroinen, vienyt jalkapalloa pelaamaan, uimaan jne. Hänen lapsenaan ehkä vain hehkuttaisit, miten hienoa, että isäsi oli riittävän kypsä ja jaksoi antaa aikaansa sinulle eikä juossut muiden naisten perässä.
Mulla äiti oli 35-vuotias kun synnyin. Olen nyt 44-vuotias ja äitini täyttää tänä vuonna 80 vuotta.
Hän on tänään tulossa meille haravoimaan omakotitalon pihaa. Perjantaina hän on luvannut auttaa kuopuksen syntymäpäiväjuhlien järjestelyissä leipomalla minipullia ja kaurakeksejä. Hän on usein apuna lasten kanssa (jotka ovat alle kouluikäisiä - tämä vanhemmalla iällä lapsen saaminen on näköjään perinnöllistä).
Äitini on onneksi ikäisekseen terve ja hyvin pirteä. Ajaa polkupyörällä, käy risteilyillä, auttaa toisia (itseään nuorempia) vanhuksia naapurustossa. Sata lasissa ja kohta myös iän puolesta ;)
Hänen suvussaan on pitkäikäisiä enemmänkin. Hänen tätinsä eli 98-vuotiaaksi ja asui loppuun asti omassa kodissaan. Hänen puolellaan suvussa ei ole juuri lainkaan sellaisia, jotka olisivat kuolleet nuorena, eli siinä nopin kuudenkympin kieppeilllä.
Kai tämä on hyvin paljon geeneistä kiinni.
Luulen, että nuoret aikuiset ja keski-ikäiset kuten minä näkevät vanhuuden niin, kuin se omassa lähipiirissä näyttäytyy. Omat esimerkkini ovat olleet pirteitä ja terveitä, eikä tule mieleen ketään joka olisi joutunut vuosiksi arvauskeskuksen vuodeosastolle. Joillain toisilla voi lähipiirissä olli 60+ ikäisiä, joilla on hurjasti lääkkeitä, lonkkavikoja ja ties mitä vaivoja. Sellaiselle ikääntyminen on luonnollisestikin iso musta möykky.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 12:50"][quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 12:30"]
[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 12:25"]
Minun isäni oli 50v. ja äitinikin hiukan päälle nelikymppinen kun synnyin. Siltikään en koskaan kokenut omia vanhempiani liian vanhoiksi tai hävennyt heitä, eikä isäni ollut raihainen vanhus vaan terve, kuntoileva, lasten ja perheen arkeen osallistuva pirteä mies (ja on sitä edelleenkin). Tietysti ihmiset ovat erilaisia, jotkut sairastuvat nuorempana jotkut vanhempina, geenit ja elintavathan siihen eniten vaikuttavat. Luulen myös itsekin, että osa ap:n lapsuuden ongelmista johtui ihan muista asioista, kuin isänsä iästä.
[/quote]
Minkä iköinen olet nyt?
[/quote]
25 olen nyt. Kirjoitin ehkä hiukan harhaanjohtavasti tuon "lasten ja perheen arkeen osallistuva pirteä mies (ja on sitä edelleenkin)", sillä lapsia ei tietenkään enää asu kotona joten ei voi niiden arkeen osallistua, mutta edelleen on siis pirteä ja suurinpiirtein terve mies.
[/quote]
Isäsi on nyt 75. Minulla on pian 78. Kun olen sinun ikäisesi on isä 80-81. Kiva kuulla, että faijasi on pirteä ja menossa mukana.
t. ap
[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 13:40"][quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 13:10"]
kaverilla myös iäkäs isä, sairastui Parkinsoniin samoihin aikoihin kun kaveri meni ylä-asteelle. ei pysty itkemättä puhumaan isästään ja miettii, miksi ihmeessä vanhemmat halusivat vielä sen iltatähden? isoveljet olivat siis 15 ja 21 , vanhemmat nelivitosia kun tämä ystäväni syntyi
[/quote] En ihan ymmärrä? Kaverisi olisi mielummin valinnut olla syntymättä vain sen takia että isällä on Parkinson?
[/quote]
Valinnut olla syntymättä?? VALINNUT olla syntymättä? Voiko vittu isompaa aivopierua olla! Tuki jo se typerä turpasi kanttura!
[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 13:40"]Minustakaan kovin iäkkäänä ei kuulu saada lapsia eli esim. yli 45-vuotiaiden pitäisi tyytyä lapsettomuuteen tai toimia sijaisperheenä.
Mutta onhan toki tuo ikäkin paljolti asennekysymys. Omat vanhempani ovat nyt 70v ja 74v ja harrastavat mm. tanssia, käyvät säännöllisesti kuntosalilla, kuuluvat erilaisiin toimikuntiin ja yhdistyksiin ja matkustavat lukuisia kertoja vuodessa. Kummallakaan ei ole mitään isompia kremppoja, selkävaivaa toisella. Toisaalta eivät ole paljon lastenlasten elämässä mukana, kun omat riennot vievät mukanaan. Lapsia näkevät noin kerran kuussa, kun tulemme kylään ja kerran vuodessa ottavat hoitoon yhdeksi yöksi.
Omat lapseni ovat nyt 10v, 8v ja 5v ja mieheni sai viime vuonna 40-vuotiaana aivoveritulpan. Ei pysty enää työhön, kävelee kepin kanssa ja vaikka arjessa pärjääkin kohtuullisesti, ovat toiminnot todella työläitä ja hitaita. Onnekkaita toki olemme, että saimme hänet pitää luonamme, tuohon kun yleensä kuollaan.
Omat lapseni tulevat valitettavasti elämään loppuelämänsä sen pelon kanssa, että menettävät vanhempansa, koska olivat paikalla ja näkivät, kun se tapahtui. 10v joutui soittamaan ambulanssin. Siihen nähden olen elänyt tavattoman huolettoman lapsuuden ja aikuisuuden, kun en ole koskaan pelännyt vanhempieni kuolemaa, ja nyt kun se oikeasti lähenee, tunnen vain iloa siitä, että ovat eläneet hyvän elämän.
Näin meillä on erilaiset kortit. Se, että on vanhan miehen lapsi, ei tarkoita väistämättä, etteikö se mies pystyisi tarjoamaan erittäin turvallista ja normaalia lapsuutta. Oma isäni on pystynyt olemaan pappana aivan isän veroinen, vienyt jalkapalloa pelaamaan, uimaan jne. Hänen lapsenaan ehkä vain hehkuttaisit, miten hienoa, että isäsi oli riittävän kypsä ja jaksoi antaa aikaansa sinulle eikä juossut muiden naisten perässä.
[/quote]
Herranjumala :'( Olen niin pahoillani. Olet todella rohkea nainen.
No siis toi 30-40, ihan normaali lisääntymisikä.
Kiva kuulla, etteivät lapsesi pelkää niin paljon isän kuolemaa, että se kontrolloisi elämää. Sellaisen kuvan sain viestistäsi.
Mulla on valutettavasti niin.
Kyllä minusta ap:n osa on raskas. Minulla itselläni on ollut onni saada jakaa elämä kolmen sisaruksen kanssa ja vanhemmat ovat olleet reilusti parikymppisiä, kun saivat esikoisensa. Äitini sairastui vakavasti ollessani teini-ikäinen ja sairasti viimeiset parikymmentä vuotta ennen kuolemaansa helmikuussa. Lapsen/huolehtijan osa on raskas - vanhempani erosivat kymmenisen vuotta sitten, jolloin vastuu äidistä jäi meille lapsille. Onneksi oli sisarukset, joiden kanssa jakaa hätää ja huolta, ihan kauheaa ajatella, että olisin ollut ainoa ihminen äidin elämässä. Ja kyllä minusta se vaikuttaa ap:n elämään, että hän tässä vaiheessa on vielä nuori. Esim. minulla on ollut puoliso ja perhettä viimeiset 10 vuotta, valtava voimavara arjessa tämänkin asian jakamiseen. Osa ap:n kärsimyksistä toki kuuostaa olleen myös isän luonteen takia (surullista että muut lapset eivät ilmeisesti juuri ole tekemisissä), mutta kyllä minusta iso osa juontaa juuri siihen isän ikään.
[quote author="Vierailija" time="14.04.2015 klo 13:50"]Kyllä minusta ap:n osa on raskas. Minulla itselläni on ollut onni saada jakaa elämä kolmen sisaruksen kanssa ja vanhemmat ovat olleet reilusti parikymppisiä, kun saivat esikoisensa. Äitini sairastui vakavasti ollessani teini-ikäinen ja sairasti viimeiset parikymmentä vuotta ennen kuolemaansa helmikuussa. Lapsen/huolehtijan osa on raskas - vanhempani erosivat kymmenisen vuotta sitten, jolloin vastuu äidistä jäi meille lapsille. Onneksi oli sisarukset, joiden kanssa jakaa hätää ja huolta, ihan kauheaa ajatella, että olisin ollut ainoa ihminen äidin elämässä. Ja kyllä minusta se vaikuttaa ap:n elämään, että hän tässä vaiheessa on vielä nuori. Esim. minulla on ollut puoliso ja perhettä viimeiset 10 vuotta, valtava voimavara arjessa tämänkin asian jakamiseen. Osa ap:n kärsimyksistä toki kuuostaa olleen myös isän luonteen takia (surullista että muut lapset eivät ilmeisesti juuri ole tekemisissä), mutta kyllä minusta iso osa juontaa juuri siihen isän ikään.
[/quote]
Ah. Balsamia haavoille. Just tänä viikonloppuna pitää jättää iso tapahtuma välistä, koska lähden autokuskiksi.
Kiitos tosi paljon viestistäsi.
Äiti on alkanut jo puhumaan kuinka me muutetaan takas yhteen "kun" isä kuolee. Äidillä ei ole ainuttakaan sukulaista Suomessa, mä oon töysin se ainoa.
Pelkään isän kuolemaa niin paljon, etten tiedä miten olisin. En uskalla laittaa leffassa puhelinta pois päältä, olla vaan vastaamatta tms. koska ajattelen koko ajan er sillon se tieto tulee.
Juu, ymmärrän että on ollut tosi vaikeaa sulla! Harvalla on ollut noin rankkoja ongelmia. Terveisiä väkivallan ja alkoholin värittämästä lapsuudenkodista!
Mun mielestä on kummallista, että naisten iästä meuhkataan niin hitsisti lapsen tekemisessä kun miesten ikää ei edes huomioida.
Naiset voivat yhtä hyvin kuin miehetkin tulla raskaaksi vielä 40v kuin miehetkin. Ero miehiin on se, että he tulevat hyvin suurella todennäköisyydellä olemaan pitkään lapsensa elämässä.
Muutenkin esim. 60v naiset on ihan eri tavalla fittejä ja menossa mukana kuin miehet.
Toki mies voi siittää sen kersan vielä 75vnä, mutta pitää sitten varautua ettei olla paikalla kun lapsi menee yläasteelle.