Lue keskustelun säännöt.
Narsistin keskustelutyyli
28.12.2021 |
Laitetaan tähän huomioita ja kokemuksia narsismiin taipuvaisten ihmisten vuorovaikutustyyleistä. Lisäksi olisi kiva saada käytännön vinkkiä miten vastata tilanteisiin rakentavasti ja provosoitumatta. Minäpä aloitan:
-Mykäksi tekeytyminen: N on, kuin ei kuulisi tai näkisi. Hän ei vastaa asialliseenkaan kysymykseen kuten siihen, joko hän on syönyt lounasta. Hän näyttää vain kyllästynyttä naamaansa ja näyttää vaivaantuneelta. Muutenkin useissa keskusteluissa hän ei osaa dialogia ollenkaan. Ei ota kantaa mihinkään asiaan, ei kysy jatkokysymyksiä, ei pohdi asiaa kanssasi ja aloittaa vaivoin mitään keskustelua itsekään. Kaikki pitää ikäänkuin tuoda valmiina hänen eteensä ja hän sitten valitsee, mihin suvaitsee osallistua. Häntä ei kiinnosta toinen ihminen ihmisenä, persoonana. Hän kyllä tietää, miten hyvien tapojen mukaan tulisi toimia (on esim. jälkikäteen naureskellen sanonut miten hyviin tapoihin olisi kuulunut toimia toisin), mutta hän ei vain välitä ja syyttää tästäkin omasta käytöksestään jotakin kolmatta osapuolta.
-Inttäminen: Aina kun valitset n:n mielestä väärin mitä tahansa, alkaa inttäminen. Kun et halua jäädä n:lle yöksi, et vastaa jokaiseen puheluun, pyydät häntä tekemään jotakin niin alkaa järkyttävä inttäminen. Samoin jos saat n:n kiinni siitä, että toimii vastoin mitä sovittu.
-Ristiriitoja mahdoton selvittää. Hän ei kykene syvälliseen itsereflektioon eikä ymmärrä syy-seuraus suhteita. Rakentavatkin ehdotukset on hänen mielestään syyttämistä ja kritiikkiä, mikä tekee tilanteen muuttamisen mahdottomaksi. Omissa mielikuvissaan hän on syytön kun taas toinen on kohtuuton ja lapsellinen.
Kommentit (10671)
Mäkin silloin joskus kun aloin seurustella tulevan mieheni kanssa, ihmettelin, että miksi muilla tuntui olevan seurustelussaan aina kivaa, mutta minulla jokin epämääräisen ikävä olo ja tunne, aina. Enhän minä tietenkään käsittänyt, että vika oli miehen luonteessa, joka ei sietänyt toisen hyvää oloa.
Hän halusi aina minulle huonon mielen ja osasi omituisen osuvasti sen myös tehdä. Olin hyvin nuori, vasta 16 kun aloimme seurustella. Seurustelumme oli yhtä kivireen vetämistä. Minä olin tietysti kauhean rakastunut ja kestin sen takia vaikka mitä.
Tyhmyyksissäni menin sanomaan hänelle kerrankin, että edellisenä kesänä olin ollut kaupungissa lapsenlikkana ja siellä tansseissa tavannut yhden silloin tunnetun iskelmälaulajan. Vietimme mukavan illan ja hän soitteli minulle vielä muutaman kerran jälkeenpäin, mutta sitten se juttu kuivui. Tämän kerrottuani poikakaveri alkoi suureen ääneen milloin missäkin seurueessa kertoa, että tämä X (siis minä) olen ollut sen ja sen laulajan kanssa ja puhuu siitä koko ajan, on niin hurmoksissaan ettei osaa muusta puhua ja pitää nyt itseään ihan hirveän hienona ihmisenä, kun onhan se ollut peräti iskelmätähden kanssa!
Ja minä olin kuitenkin sen vain n. yhdellä lauseella kertonut ja sen yhden ainoan kerran vain, kun tuli puhe siitä, tunnetaanko ketään julkkista.
Ja vaikka kuinka yritin oikoa asiaa, niin hän vain lisäsi vettä myllyyn. Olin ihan äimistynyt lopulta ja jäin sanattomaksi. Jälkeenpäin hän sitten tivattuani asiaa sanoi päin naamaa, että niinhän sä just teitkin!
Myöhemmin sitten paljastui täysiveriseksi narsistiksi jolla oli vielä psykopaattisia piirteitäkin. Tyhmänä menin vielä naimisiinkin sen kanssa. Se olisi pitänyt jättää tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka kauan teillä meni, että tajusitte olevanne narsistin kanssa? Sanoitteko suoraan narsistille, että hän on narsisti? Miten hän reagoi sanomaanne?
Minulla kesti aika kauan ymmärtää, että vastapuoli todellakin on narsisti, ei vaan hyvin hankala ja erikoinen ja impulsiivisesti käyttäytyvä. Mutta sitten alkoikin tulla lunta tupaan erinäisissä tilanteissa, useammin ja useammin, ja käsitykseni siitä että hän on narsisti sai/saa joka kerta lisää vahvistusta. Narsisti on lapseni isä, enkä täten voi elää, kuulematta lapseni kautta hänen älyttömistä tekemisistään. Valitettavasti.
Onko täällä ketään, joka olisi hakenut/saanut yksinhuoltajuuden tällaisessa tapauksessa?
Kyllä siihen meni n. 18 vuotta. Arvostin miestäni ja pidin häntä osaavana ja taitavana. Osasi käyttäytyä, oli hyvä työssään. Tosin lasten syntymän jälkeen alkoi olla rakkausvaihe käyty ja hänestä tuli välinpitämätön, ilkeäkin. Minä ajattelin, että on tätä pikkulapsivaihetta ja kannoin päävastuun lastenhoidosta, kodista. Hän uhkasi erolla usein ja sanoi, että huolehtii, etten saa lapsia. Pakko oli siis jaksaa. Hän on vakuuttava ja varakas, minä en niinkään.
Joskus lasten ollessa sitten jo vanhempia tajusin, että keskusteluista hänen kanssaan ei tule mitään. Ne eivät ole loogisia. Minä aina häviän keskustelut, on aihe mikä hyvänsä. Fiksu mies vetääkin keskusteluun mukaan menneet, tulevat, olettamukset, ei pysy faktoissa eikä aiheessa. Ja hänen mielestään minä en vain ole hyvä kommunikoimaan.
Kun oma pää vähän vinksahti uuteen asentoon, alkoi suomut varista silmiltä. Tajusin hänen valehtelevan aika monessa asiassa, myös täysin yhdentekevissä asioissa. Katsoin kuin ulkopuolisena. Aika pieni ihminenhän siinä rinnalla oli, ei ainakaan itseäni kummoisempi. Pari kolme vuotta eteenpäin ja olin vapaa. Lapsilla ei voinut enää kiristää. Rahasta kova vääntö, mutta sekin sitten päättyi kohtuullisen hyvin.
Ja kannattaa muuten joskus kuunnella kavereita, silloin kun niitä vielä on. Eivät ehkä kovin suoraan sano mielipidettään, mutta voivat hienovaraisesti vihjata.
Minusta tuntuu kummalta että voi mennä jopa 18v, varsinkin jos on kumppani.
Sen uskon että omien vanhempien tunnistaminen narsistiksi voi viedä hyvin pitkän ajan.Niin minustakin. Olen siis tuon viestin kirjoittaja. Kiltti ja empaattinen ihminen asettuu toisen asemaan, yrittää ajatella asiat parhain päin. Esim. pikkuapsiaika on sellaista, kun parit usein eroavat. Asiaa katsoo siltä kantilta, nyt on pikkulapset ja jos joustan ja teen, en jäkätä ja vaadi, niin tämä on kohta ohi ja elämä hymyilee.
On hyviä aikoja. Sellaiset olivat näin jälkikäteen ajatellen niitä aikoja, kun puolisolla oli hyvä vire töissä ja kivaa harrastusten kanssa. Minulle ei tarvinnut ilkellä niin paljon.
Mielessä on se alkuaikojen ihana ihminen, joka ymmärsi ja rakasti. Ei osaa edes ajatella, että sitä ihmistä ei tainnut ihan oikeasti olla olemassa. Se oli näytelmää.
Kukaan ei halua varmaan ajatella, että se elämän tärkein ihmissuhde, jonka kanssa on perustettu perhe, on harhaa.
Meitä on paljon. Halu uskoa ihmisistä hyvää ja käsitys, että kaikki pyrkivät hyvään ja reiluun elämään tulee jostain syvältä sisältä. Vaikka todisteet ovat päinvastaisia, sitä ei halua uskoa. Eihän kukaan voi olla niin tunteeton ja ajattelematon.
Tulin tähän ketjuun vasta nyt ja selailen viimeisiä sivuja. Tämä kolahti. Juuri näin minullekin tapahtui, paitsi, että tajusin kaiken vasta eron jälkeen, kun mies alkoi ampumaan kovilla. Minulla tähän meni 21 vuotta.
Olen paljon miettinyt, miksi en tajunnut. No, en aiemmin esim kaksoisviestinnästä, ihmettelin vain, miksi normaalit viestintäsäännöt hänen kanssaan toimi. Enkä tiennyt väkivallan kehää, vaikka katsoin sitä silmästä silmään.
Minäkin olen ihminen, joka tietoisesti uskoo toisesta hyvää. Uskon, että meidät on tehty palvelemaan toinen toisiamme ja osoittamaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Katsoin aina ekaksi peiliin ja mietin, mitä minä olen tehnyt väärin.
Olen tuo kirjoittaja. Mietin usein, että päässäni on vikaa. Nyt kun erosta on jo pari vuotta, niin alan unohtaa, ja olen unohtanut, paljon pahaa. Jos en olisi kirjoittanut suurimpia surujani päiväkirjoihin olisin kohta tilanteessa, että kaikki oli suhteessa aika hyvin.
Toisaalta se on helpottanut vihan ja surun tunteita. En ole tekemisissä, enkä halua olla, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää.
Pari viimeistä vuotta ovat olleet ihania. Ei tarvitse enää ketään varoa omassa kodissa, miettiä, että suuttuuko se, nytkö se suuttui, kuinka kauan tällä kertaa jatkuu mykkäkoulu ja mitä kostotoimenpiteitä seuraa.
Minä olin viisi vuotta narsistin kanssa tietämättä mistä on kyse. Lopulta annoin itselleni luvan luovuttaa ennen avioliittoa ja lapsia, koska olin mielestäni yrittänyt kaikkeni eikä mikään parantanut asioita välillämme. Koskaan ei löytynyt yhteistä ymmärrystä eikä toinen tuntunut tulevan yhtään vastaan.
Aloin sairastella henkisesti ja fyysisesti pari kk suhteemme alun jälkeen. Paranin kaikesta, kun jätin hänet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narsisti varmaan siirtää uhriinsa sisäistettyn kaasuvalotuksen.
Kerro lisää!
En tiedä ilmiöstä, mutta BPD/AvPD-tyypit yleensä syyllistyvät tähän itsesabotaattiseen kaasuvalotukseen, jossa he liittävät itseensä negatiivisia ominaisuuksia joita kuulevat joltakulta tai ottavat vaikutteita jostain.
Vierailija kirjoitti:
Narsisti tarttuu usein sanomassasi yksittäiseen sanaasi tai lauseeseen jos kokonaisuus mitä sanoit aiheuttaa häpeän tunnetta hänelle ja siksi pyrkii ohjaamaan keskustelun muualle. Toinen vaihtoehto on suora hyökkäys. Perusmuotoista manipulointia joka on syvään juurtunut tapa toimia narsistille.
Näin on. Hyvä esimerkki: Sain tietää kiertoteitse, että miehellä oli ollut toinen nainen ollessaan työkeikalla Muoniossa.
Kysyin asiaa tietysti mieheltä ja kysyin, että mitä siellä Lapissa sulla oikein oli, kun kuulin että joku nainen.
Mies alkoi raivota ja huutaa, että kun et edes tiedä, mitä tarkoittaa Lappi, niin pidä turpas kiinni. Eikä suostunut enää ottamaan kuuleviin korviinsa koko asiaa, kun en kuulemma erota Muoniota ja Lappia toisistaan.
Se asia ei siitä sitten ikinä edennyt mihinkään. Annoin olla. Ja erosimme sitten myöhemmin. Hullupäisen narsistin kanssa ei pystynyt oikein mistään keskustelemaan asiallisesti, saati sitten kun tuollaista menin kysymään. Just tuo yhteen sanaan takertuminen oli niin tyypillistä, aina ja joka kerta.
Mutta muuten, onko Muonio Lappia vai ei? Sitä en ole vieläkään viitsinyt sen pitemmälle ajatella. Ehkä on ehkä ei. Terveisiä Muonioon, naiselle joka ehkä oli, ehkä ei. Eläkkeellä hänkin varmaan jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narsisti tarttuu usein sanomassasi yksittäiseen sanaasi tai lauseeseen jos kokonaisuus mitä sanoit aiheuttaa häpeän tunnetta hänelle ja siksi pyrkii ohjaamaan keskustelun muualle. Toinen vaihtoehto on suora hyökkäys. Perusmuotoista manipulointia joka on syvään juurtunut tapa toimia narsistille.
Näin on. Hyvä esimerkki: Sain tietää kiertoteitse, että miehellä oli ollut toinen nainen ollessaan työkeikalla Muoniossa.
Kysyin asiaa tietysti mieheltä ja kysyin, että mitä siellä Lapissa sulla oikein oli, kun kuulin että joku nainen.
Mies alkoi raivota ja huutaa, että kun et edes tiedä, mitä tarkoittaa Lappi, niin pidä turpas kiinni. Eikä suostunut enää ottamaan kuuleviin korviinsa koko asiaa, kun en kuulemma erota Muoniota ja Lappia toisistaan.
Se asia ei siitä sitten ikinä edennyt mihinkään. Annoin olla. Ja erosimme sitten myöhemmin. Hullupäisen narsistin kanssa ei pystynyt oikein mistään keskustelemaan asiallisesti, saati sitten kun tuollaista menin kysymään. Just tuo yhteen sanaan takertuminen oli niin tyypillistä, aina ja joka kerta.
Mutta muuten, onko Muonio Lappia vai ei? Sitä en ole vieläkään viitsinyt sen pitemmälle ajatella. Ehkä on ehkä ei. Terveisiä Muonioon, naiselle joka ehkä oli, ehkä ei. Eläkkeellä hänkin varmaan jo.
Muonio on Lappia eli maantieteen tuntemuksessasi ei ole vikaa. Olet kartalla!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka kauan teillä meni, että tajusitte olevanne narsistin kanssa? Sanoitteko suoraan narsistille, että hän on narsisti? Miten hän reagoi sanomaanne?
Minulla kesti aika kauan ymmärtää, että vastapuoli todellakin on narsisti, ei vaan hyvin hankala ja erikoinen ja impulsiivisesti käyttäytyvä. Mutta sitten alkoikin tulla lunta tupaan erinäisissä tilanteissa, useammin ja useammin, ja käsitykseni siitä että hän on narsisti sai/saa joka kerta lisää vahvistusta. Narsisti on lapseni isä, enkä täten voi elää, kuulematta lapseni kautta hänen älyttömistä tekemisistään. Valitettavasti.
Onko täällä ketään, joka olisi hakenut/saanut yksinhuoltajuuden tällaisessa tapauksessa?
Kyllä siihen meni n. 18 vuotta. Arvostin miestäni ja pidin häntä osaavana ja taitavana. Osasi käyttäytyä, oli hyvä työssään. Tosin lasten syntymän jälkeen alkoi olla rakkausvaihe käyty ja hänestä tuli välinpitämätön, ilkeäkin. Minä ajattelin, että on tätä pikkulapsivaihetta ja kannoin päävastuun lastenhoidosta, kodista. Hän uhkasi erolla usein ja sanoi, että huolehtii, etten saa lapsia. Pakko oli siis jaksaa. Hän on vakuuttava ja varakas, minä en niinkään.
Joskus lasten ollessa sitten jo vanhempia tajusin, että keskusteluista hänen kanssaan ei tule mitään. Ne eivät ole loogisia. Minä aina häviän keskustelut, on aihe mikä hyvänsä. Fiksu mies vetääkin keskusteluun mukaan menneet, tulevat, olettamukset, ei pysy faktoissa eikä aiheessa. Ja hänen mielestään minä en vain ole hyvä kommunikoimaan.
Kun oma pää vähän vinksahti uuteen asentoon, alkoi suomut varista silmiltä. Tajusin hänen valehtelevan aika monessa asiassa, myös täysin yhdentekevissä asioissa. Katsoin kuin ulkopuolisena. Aika pieni ihminenhän siinä rinnalla oli, ei ainakaan itseäni kummoisempi. Pari kolme vuotta eteenpäin ja olin vapaa. Lapsilla ei voinut enää kiristää. Rahasta kova vääntö, mutta sekin sitten päättyi kohtuullisen hyvin.
Ja kannattaa muuten joskus kuunnella kavereita, silloin kun niitä vielä on. Eivät ehkä kovin suoraan sano mielipidettään, mutta voivat hienovaraisesti vihjata.
Minusta tuntuu kummalta että voi mennä jopa 18v, varsinkin jos on kumppani.
Sen uskon että omien vanhempien tunnistaminen narsistiksi voi viedä hyvin pitkän ajan.Niin minustakin. Olen siis tuon viestin kirjoittaja. Kiltti ja empaattinen ihminen asettuu toisen asemaan, yrittää ajatella asiat parhain päin. Esim. pikkuapsiaika on sellaista, kun parit usein eroavat. Asiaa katsoo siltä kantilta, nyt on pikkulapset ja jos joustan ja teen, en jäkätä ja vaadi, niin tämä on kohta ohi ja elämä hymyilee.
On hyviä aikoja. Sellaiset olivat näin jälkikäteen ajatellen niitä aikoja, kun puolisolla oli hyvä vire töissä ja kivaa harrastusten kanssa. Minulle ei tarvinnut ilkellä niin paljon.
Mielessä on se alkuaikojen ihana ihminen, joka ymmärsi ja rakasti. Ei osaa edes ajatella, että sitä ihmistä ei tainnut ihan oikeasti olla olemassa. Se oli näytelmää.
Kukaan ei halua varmaan ajatella, että se elämän tärkein ihmissuhde, jonka kanssa on perustettu perhe, on harhaa.
Meitä on paljon. Halu uskoa ihmisistä hyvää ja käsitys, että kaikki pyrkivät hyvään ja reiluun elämään tulee jostain syvältä sisältä. Vaikka todisteet ovat päinvastaisia, sitä ei halua uskoa. Eihän kukaan voi olla niin tunteeton ja ajattelematon.
Tulin tähän ketjuun vasta nyt ja selailen viimeisiä sivuja. Tämä kolahti. Juuri näin minullekin tapahtui, paitsi, että tajusin kaiken vasta eron jälkeen, kun mies alkoi ampumaan kovilla. Minulla tähän meni 21 vuotta.
Olen paljon miettinyt, miksi en tajunnut. No, en aiemmin esim kaksoisviestinnästä, ihmettelin vain, miksi normaalit viestintäsäännöt hänen kanssaan toimi. Enkä tiennyt väkivallan kehää, vaikka katsoin sitä silmästä silmään.
Minäkin olen ihminen, joka tietoisesti uskoo toisesta hyvää. Uskon, että meidät on tehty palvelemaan toinen toisiamme ja osoittamaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Katsoin aina ekaksi peiliin ja mietin, mitä minä olen tehnyt väärin.
Olen tuo kirjoittaja. Mietin usein, että päässäni on vikaa. Nyt kun erosta on jo pari vuotta, niin alan unohtaa, ja olen unohtanut, paljon pahaa. Jos en olisi kirjoittanut suurimpia surujani päiväkirjoihin olisin kohta tilanteessa, että kaikki oli suhteessa aika hyvin.
Toisaalta se on helpottanut vihan ja surun tunteita. En ole tekemisissä, enkä halua olla, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää.
Pari viimeistä vuotta ovat olleet ihania. Ei tarvitse enää ketään varoa omassa kodissa, miettiä, että suuttuuko se, nytkö se suuttui, kuinka kauan tällä kertaa jatkuu mykkäkoulu ja mitä kostotoimenpiteitä seuraa.
Olitteko työn puolesta tasa-arvoisessa tilanteessa?
Oliko sinulla oikeus panostaa uraasi saman verran?
Kirjoitit että miehesi oli varakas ja hoidit kodin.
Itse olen tilanteessa jossa miehellä on totaalinen taloudellinen ylivalta, ja hän silti pyytää minua maksamaan kahvilassa kahvini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muonio on erittäin vahvasti Lappia ja miehen käytls vahvasti narsistien aapisesta. Kun sinua syytetään jostain, tee joku linkku, jolla pakotat huomion muualle ja estä näin asian käsittely. Jos olisit viikon päästä yrittänyt uudelleen, olis syytetty että takerrut historiaan, elät menneissä, et pysty elämään tätä hetkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Guest 1508 kirjoitti:
Onko sillä väliä, onko puoliso narsisti vai ei?
Jos suhteessa on paha olla, on se jo riittävä syy lähteä.Tällä tarkoitan sitä, että diagnoosia ei tarvita, oma tuntemus riittää päätöksen tekoon.
Oikein. Mutta se on joskus vaikeaa. Itselleni asiat avautuivat vasta pitkään varsinaisen eron jälkeen millaisesta ihmisestä oli kyse. Ja näitä tarinoita on vaikka kuinka paljon ja hyvin samankaltaisia narsistisen käytöksen osalta.
Onneksi vertaistukiryhmissä ei todellakaan aleta kyseenalaistamaan uhrien kokemuksia. Tiedän että täällä somessa liikkuu ihan ammatikseen ihmisiä jotka haluaisivat rajoittaa aiheeseen liittyvää keskustelua. Se kertoo minulle enemmän heistä kuin minusta.
En missään nimessä kyseenalaista kenenkään kokemusta, vaan päinvastoin tarkoitukseni on korostaa sitä ja sen arvoa päätöksen teossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka kauan teillä meni, että tajusitte olevanne narsistin kanssa? Sanoitteko suoraan narsistille, että hän on narsisti? Miten hän reagoi sanomaanne?
Minulla kesti aika kauan ymmärtää, että vastapuoli todellakin on narsisti, ei vaan hyvin hankala ja erikoinen ja impulsiivisesti käyttäytyvä. Mutta sitten alkoikin tulla lunta tupaan erinäisissä tilanteissa, useammin ja useammin, ja käsitykseni siitä että hän on narsisti sai/saa joka kerta lisää vahvistusta. Narsisti on lapseni isä, enkä täten voi elää, kuulematta lapseni kautta hänen älyttömistä tekemisistään. Valitettavasti.
Onko täällä ketään, joka olisi hakenut/saanut yksinhuoltajuuden tällaisessa tapauksessa?
Kyllä siihen meni n. 18 vuotta. Arvostin miestäni ja pidin häntä osaavana ja taitavana. Osasi käyttäytyä, oli hyvä työssään. Tosin lasten syntymän jälkeen alkoi olla rakkausvaihe käyty ja hänestä tuli välinpitämätön, ilkeäkin. Minä ajattelin, että on tätä pikkulapsivaihetta ja kannoin päävastuun lastenhoidosta, kodista. Hän uhkasi erolla usein ja sanoi, että huolehtii, etten saa lapsia. Pakko oli siis jaksaa. Hän on vakuuttava ja varakas, minä en niinkään.
Joskus lasten ollessa sitten jo vanhempia tajusin, että keskusteluista hänen kanssaan ei tule mitään. Ne eivät ole loogisia. Minä aina häviän keskustelut, on aihe mikä hyvänsä. Fiksu mies vetääkin keskusteluun mukaan menneet, tulevat, olettamukset, ei pysy faktoissa eikä aiheessa. Ja hänen mielestään minä en vain ole hyvä kommunikoimaan.
Kun oma pää vähän vinksahti uuteen asentoon, alkoi suomut varista silmiltä. Tajusin hänen valehtelevan aika monessa asiassa, myös täysin yhdentekevissä asioissa. Katsoin kuin ulkopuolisena. Aika pieni ihminenhän siinä rinnalla oli, ei ainakaan itseäni kummoisempi. Pari kolme vuotta eteenpäin ja olin vapaa. Lapsilla ei voinut enää kiristää. Rahasta kova vääntö, mutta sekin sitten päättyi kohtuullisen hyvin.
Ja kannattaa muuten joskus kuunnella kavereita, silloin kun niitä vielä on. Eivät ehkä kovin suoraan sano mielipidettään, mutta voivat hienovaraisesti vihjata.
Minusta tuntuu kummalta että voi mennä jopa 18v, varsinkin jos on kumppani.
Sen uskon että omien vanhempien tunnistaminen narsistiksi voi viedä hyvin pitkän ajan.Niin minustakin. Olen siis tuon viestin kirjoittaja. Kiltti ja empaattinen ihminen asettuu toisen asemaan, yrittää ajatella asiat parhain päin. Esim. pikkuapsiaika on sellaista, kun parit usein eroavat. Asiaa katsoo siltä kantilta, nyt on pikkulapset ja jos joustan ja teen, en jäkätä ja vaadi, niin tämä on kohta ohi ja elämä hymyilee.
On hyviä aikoja. Sellaiset olivat näin jälkikäteen ajatellen niitä aikoja, kun puolisolla oli hyvä vire töissä ja kivaa harrastusten kanssa. Minulle ei tarvinnut ilkellä niin paljon.
Mielessä on se alkuaikojen ihana ihminen, joka ymmärsi ja rakasti. Ei osaa edes ajatella, että sitä ihmistä ei tainnut ihan oikeasti olla olemassa. Se oli näytelmää.
Kukaan ei halua varmaan ajatella, että se elämän tärkein ihmissuhde, jonka kanssa on perustettu perhe, on harhaa.
Meitä on paljon. Halu uskoa ihmisistä hyvää ja käsitys, että kaikki pyrkivät hyvään ja reiluun elämään tulee jostain syvältä sisältä. Vaikka todisteet ovat päinvastaisia, sitä ei halua uskoa. Eihän kukaan voi olla niin tunteeton ja ajattelematon.
Tulin tähän ketjuun vasta nyt ja selailen viimeisiä sivuja. Tämä kolahti. Juuri näin minullekin tapahtui, paitsi, että tajusin kaiken vasta eron jälkeen, kun mies alkoi ampumaan kovilla. Minulla tähän meni 21 vuotta.
Olen paljon miettinyt, miksi en tajunnut. No, en aiemmin esim kaksoisviestinnästä, ihmettelin vain, miksi normaalit viestintäsäännöt hänen kanssaan toimi. Enkä tiennyt väkivallan kehää, vaikka katsoin sitä silmästä silmään.
Minäkin olen ihminen, joka tietoisesti uskoo toisesta hyvää. Uskon, että meidät on tehty palvelemaan toinen toisiamme ja osoittamaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Katsoin aina ekaksi peiliin ja mietin, mitä minä olen tehnyt väärin.
Olen tuo kirjoittaja. Mietin usein, että päässäni on vikaa. Nyt kun erosta on jo pari vuotta, niin alan unohtaa, ja olen unohtanut, paljon pahaa. Jos en olisi kirjoittanut suurimpia surujani päiväkirjoihin olisin kohta tilanteessa, että kaikki oli suhteessa aika hyvin.
Toisaalta se on helpottanut vihan ja surun tunteita. En ole tekemisissä, enkä halua olla, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää.
Pari viimeistä vuotta ovat olleet ihania. Ei tarvitse enää ketään varoa omassa kodissa, miettiä, että suuttuuko se, nytkö se suuttui, kuinka kauan tällä kertaa jatkuu mykkäkoulu ja mitä kostotoimenpiteitä seuraa.
Olitteko työn puolesta tasa-arvoisessa tilanteessa?
Oliko sinulla oikeus panostaa uraasi saman verran?Kirjoitit että miehesi oli varakas ja hoidit kodin.
Itse olen tilanteessa jossa miehellä on totaalinen taloudellinen ylivalta, ja hän silti pyytää minua maksamaan kahvilassa kahvini.
Ikävä kyllä hänellä oli kaikki taloudellinen valta. Yhteisiä päätöksiä, joista minä joudun maksamaan lopun elämäni. Hän hankki liiton aikana kaiken omiin nimiinsä ja todennäköisesti omaisuutta myös vähän väheni ennen eroa. Torppasi kaikki yritykseni opiskelun ja työn suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka kauan teillä meni, että tajusitte olevanne narsistin kanssa? Sanoitteko suoraan narsistille, että hän on narsisti? Miten hän reagoi sanomaanne?
Minulla kesti aika kauan ymmärtää, että vastapuoli todellakin on narsisti, ei vaan hyvin hankala ja erikoinen ja impulsiivisesti käyttäytyvä. Mutta sitten alkoikin tulla lunta tupaan erinäisissä tilanteissa, useammin ja useammin, ja käsitykseni siitä että hän on narsisti sai/saa joka kerta lisää vahvistusta. Narsisti on lapseni isä, enkä täten voi elää, kuulematta lapseni kautta hänen älyttömistä tekemisistään. Valitettavasti.
Onko täällä ketään, joka olisi hakenut/saanut yksinhuoltajuuden tällaisessa tapauksessa?
Kyllä siihen meni n. 18 vuotta. Arvostin miestäni ja pidin häntä osaavana ja taitavana. Osasi käyttäytyä, oli hyvä työssään. Tosin lasten syntymän jälkeen alkoi olla rakkausvaihe käyty ja hänestä tuli välinpitämätön, ilkeäkin. Minä ajattelin, että on tätä pikkulapsivaihetta ja kannoin päävastuun lastenhoidosta, kodista. Hän uhkasi erolla usein ja sanoi, että huolehtii, etten saa lapsia. Pakko oli siis jaksaa. Hän on vakuuttava ja varakas, minä en niinkään.
Joskus lasten ollessa sitten jo vanhempia tajusin, että keskusteluista hänen kanssaan ei tule mitään. Ne eivät ole loogisia. Minä aina häviän keskustelut, on aihe mikä hyvänsä. Fiksu mies vetääkin keskusteluun mukaan menneet, tulevat, olettamukset, ei pysy faktoissa eikä aiheessa. Ja hänen mielestään minä en vain ole hyvä kommunikoimaan.
Kun oma pää vähän vinksahti uuteen asentoon, alkoi suomut varista silmiltä. Tajusin hänen valehtelevan aika monessa asiassa, myös täysin yhdentekevissä asioissa. Katsoin kuin ulkopuolisena. Aika pieni ihminenhän siinä rinnalla oli, ei ainakaan itseäni kummoisempi. Pari kolme vuotta eteenpäin ja olin vapaa. Lapsilla ei voinut enää kiristää. Rahasta kova vääntö, mutta sekin sitten päättyi kohtuullisen hyvin.
Ja kannattaa muuten joskus kuunnella kavereita, silloin kun niitä vielä on. Eivät ehkä kovin suoraan sano mielipidettään, mutta voivat hienovaraisesti vihjata.
Minusta tuntuu kummalta että voi mennä jopa 18v, varsinkin jos on kumppani.
Sen uskon että omien vanhempien tunnistaminen narsistiksi voi viedä hyvin pitkän ajan.Niin minustakin. Olen siis tuon viestin kirjoittaja. Kiltti ja empaattinen ihminen asettuu toisen asemaan, yrittää ajatella asiat parhain päin. Esim. pikkuapsiaika on sellaista, kun parit usein eroavat. Asiaa katsoo siltä kantilta, nyt on pikkulapset ja jos joustan ja teen, en jäkätä ja vaadi, niin tämä on kohta ohi ja elämä hymyilee.
On hyviä aikoja. Sellaiset olivat näin jälkikäteen ajatellen niitä aikoja, kun puolisolla oli hyvä vire töissä ja kivaa harrastusten kanssa. Minulle ei tarvinnut ilkellä niin paljon.
Mielessä on se alkuaikojen ihana ihminen, joka ymmärsi ja rakasti. Ei osaa edes ajatella, että sitä ihmistä ei tainnut ihan oikeasti olla olemassa. Se oli näytelmää.
Kukaan ei halua varmaan ajatella, että se elämän tärkein ihmissuhde, jonka kanssa on perustettu perhe, on harhaa.
Meitä on paljon. Halu uskoa ihmisistä hyvää ja käsitys, että kaikki pyrkivät hyvään ja reiluun elämään tulee jostain syvältä sisältä. Vaikka todisteet ovat päinvastaisia, sitä ei halua uskoa. Eihän kukaan voi olla niin tunteeton ja ajattelematon.
Tulin tähän ketjuun vasta nyt ja selailen viimeisiä sivuja. Tämä kolahti. Juuri näin minullekin tapahtui, paitsi, että tajusin kaiken vasta eron jälkeen, kun mies alkoi ampumaan kovilla. Minulla tähän meni 21 vuotta.
Olen paljon miettinyt, miksi en tajunnut. No, en aiemmin esim kaksoisviestinnästä, ihmettelin vain, miksi normaalit viestintäsäännöt hänen kanssaan toimi. Enkä tiennyt väkivallan kehää, vaikka katsoin sitä silmästä silmään.
Minäkin olen ihminen, joka tietoisesti uskoo toisesta hyvää. Uskon, että meidät on tehty palvelemaan toinen toisiamme ja osoittamaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Katsoin aina ekaksi peiliin ja mietin, mitä minä olen tehnyt väärin.
Olen tuo kirjoittaja. Mietin usein, että päässäni on vikaa. Nyt kun erosta on jo pari vuotta, niin alan unohtaa, ja olen unohtanut, paljon pahaa. Jos en olisi kirjoittanut suurimpia surujani päiväkirjoihin olisin kohta tilanteessa, että kaikki oli suhteessa aika hyvin.
Toisaalta se on helpottanut vihan ja surun tunteita. En ole tekemisissä, enkä halua olla, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää.
Pari viimeistä vuotta ovat olleet ihania. Ei tarvitse enää ketään varoa omassa kodissa, miettiä, että suuttuuko se, nytkö se suuttui, kuinka kauan tällä kertaa jatkuu mykkäkoulu ja mitä kostotoimenpiteitä seuraa.
Olitteko työn puolesta tasa-arvoisessa tilanteessa?
Oliko sinulla oikeus panostaa uraasi saman verran?Kirjoitit että miehesi oli varakas ja hoidit kodin.
Itse olen tilanteessa jossa miehellä on totaalinen taloudellinen ylivalta, ja hän silti pyytää minua maksamaan kahvilassa kahvini.
Ikävä kyllä hänellä oli kaikki taloudellinen valta. Yhteisiä päätöksiä, joista minä joudun maksamaan lopun elämäni. Hän hankki liiton aikana kaiken omiin nimiinsä ja todennäköisesti omaisuutta myös vähän väheni ennen eroa. Torppasi kaikki yritykseni opiskelun ja työn suhteen.
Ehtisitkö vielä opiskella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Shirly ja Eve narskuilivat kanssakilpailijoitaan terapiaan
Vierailija kirjoitti:
Shirly ja Eve narskuilivat
kanssakilpailijoitaan terapiaan
Jaksat jankuttaa asiasta kuukaudesta toiseen🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka kauan teillä meni, että tajusitte olevanne narsistin kanssa? Sanoitteko suoraan narsistille, että hän on narsisti? Miten hän reagoi sanomaanne?
Minulla kesti aika kauan ymmärtää, että vastapuoli todellakin on narsisti, ei vaan hyvin hankala ja erikoinen ja impulsiivisesti käyttäytyvä. Mutta sitten alkoikin tulla lunta tupaan erinäisissä tilanteissa, useammin ja useammin, ja käsitykseni siitä että hän on narsisti sai/saa joka kerta lisää vahvistusta. Narsisti on lapseni isä, enkä täten voi elää, kuulematta lapseni kautta hänen älyttömistä tekemisistään. Valitettavasti.
Onko täällä ketään, joka olisi hakenut/saanut yksinhuoltajuuden tällaisessa tapauksessa?
Kyllä siihen meni n. 18 vuotta. Arvostin miestäni ja pidin häntä osaavana ja taitavana. Osasi käyttäytyä, oli hyvä työssään. Tosin lasten syntymän jälkeen alkoi olla rakkausvaihe käyty ja hänestä tuli välinpitämätön, ilkeäkin. Minä ajattelin, että on tätä pikkulapsivaihetta ja kannoin päävastuun lastenhoidosta, kodista. Hän uhkasi erolla usein ja sanoi, että huolehtii, etten saa lapsia. Pakko oli siis jaksaa. Hän on vakuuttava ja varakas, minä en niinkään.
Joskus lasten ollessa sitten jo vanhempia tajusin, että keskusteluista hänen kanssaan ei tule mitään. Ne eivät ole loogisia. Minä aina häviän keskustelut, on aihe mikä hyvänsä. Fiksu mies vetääkin keskusteluun mukaan menneet, tulevat, olettamukset, ei pysy faktoissa eikä aiheessa. Ja hänen mielestään minä en vain ole hyvä kommunikoimaan.
Kun oma pää vähän vinksahti uuteen asentoon, alkoi suomut varista silmiltä. Tajusin hänen valehtelevan aika monessa asiassa, myös täysin yhdentekevissä asioissa. Katsoin kuin ulkopuolisena. Aika pieni ihminenhän siinä rinnalla oli, ei ainakaan itseäni kummoisempi. Pari kolme vuotta eteenpäin ja olin vapaa. Lapsilla ei voinut enää kiristää. Rahasta kova vääntö, mutta sekin sitten päättyi kohtuullisen hyvin.
Ja kannattaa muuten joskus kuunnella kavereita, silloin kun niitä vielä on. Eivät ehkä kovin suoraan sano mielipidettään, mutta voivat hienovaraisesti vihjata.
Minusta tuntuu kummalta että voi mennä jopa 18v, varsinkin jos on kumppani.
Sen uskon että omien vanhempien tunnistaminen narsistiksi voi viedä hyvin pitkän ajan.Niin minustakin. Olen siis tuon viestin kirjoittaja. Kiltti ja empaattinen ihminen asettuu toisen asemaan, yrittää ajatella asiat parhain päin. Esim. pikkuapsiaika on sellaista, kun parit usein eroavat. Asiaa katsoo siltä kantilta, nyt on pikkulapset ja jos joustan ja teen, en jäkätä ja vaadi, niin tämä on kohta ohi ja elämä hymyilee.
On hyviä aikoja. Sellaiset olivat näin jälkikäteen ajatellen niitä aikoja, kun puolisolla oli hyvä vire töissä ja kivaa harrastusten kanssa. Minulle ei tarvinnut ilkellä niin paljon.
Mielessä on se alkuaikojen ihana ihminen, joka ymmärsi ja rakasti. Ei osaa edes ajatella, että sitä ihmistä ei tainnut ihan oikeasti olla olemassa. Se oli näytelmää.
Kukaan ei halua varmaan ajatella, että se elämän tärkein ihmissuhde, jonka kanssa on perustettu perhe, on harhaa.
Meitä on paljon. Halu uskoa ihmisistä hyvää ja käsitys, että kaikki pyrkivät hyvään ja reiluun elämään tulee jostain syvältä sisältä. Vaikka todisteet ovat päinvastaisia, sitä ei halua uskoa. Eihän kukaan voi olla niin tunteeton ja ajattelematon.
Tulin tähän ketjuun vasta nyt ja selailen viimeisiä sivuja. Tämä kolahti. Juuri näin minullekin tapahtui, paitsi, että tajusin kaiken vasta eron jälkeen, kun mies alkoi ampumaan kovilla. Minulla tähän meni 21 vuotta.
Olen paljon miettinyt, miksi en tajunnut. No, en aiemmin esim kaksoisviestinnästä, ihmettelin vain, miksi normaalit viestintäsäännöt hänen kanssaan toimi. Enkä tiennyt väkivallan kehää, vaikka katsoin sitä silmästä silmään.
Minäkin olen ihminen, joka tietoisesti uskoo toisesta hyvää. Uskon, että meidät on tehty palvelemaan toinen toisiamme ja osoittamaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Katsoin aina ekaksi peiliin ja mietin, mitä minä olen tehnyt väärin.
Olen tuo kirjoittaja. Mietin usein, että päässäni on vikaa. Nyt kun erosta on jo pari vuotta, niin alan unohtaa, ja olen unohtanut, paljon pahaa. Jos en olisi kirjoittanut suurimpia surujani päiväkirjoihin olisin kohta tilanteessa, että kaikki oli suhteessa aika hyvin.
Toisaalta se on helpottanut vihan ja surun tunteita. En ole tekemisissä, enkä halua olla, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää.
Pari viimeistä vuotta ovat olleet ihania. Ei tarvitse enää ketään varoa omassa kodissa, miettiä, että suuttuuko se, nytkö se suuttui, kuinka kauan tällä kertaa jatkuu mykkäkoulu ja mitä kostotoimenpiteitä seuraa.
Olitteko työn puolesta tasa-arvoisessa tilanteessa?
Oliko sinulla oikeus panostaa uraasi saman verran?Kirjoitit että miehesi oli varakas ja hoidit kodin.
Itse olen tilanteessa jossa miehellä on totaalinen taloudellinen ylivalta, ja hän silti pyytää minua maksamaan kahvilassa kahvini.
Ikävä kyllä hänellä oli kaikki taloudellinen valta. Yhteisiä päätöksiä, joista minä joudun maksamaan lopun elämäni. Hän hankki liiton aikana kaiken omiin nimiinsä ja todennäköisesti omaisuutta myös vähän väheni ennen eroa. Torppasi kaikki yritykseni opiskelun ja työn suhteen.
Ehtisitkö vielä opiskella?
Työllistymisen kannalta juna on jo mennyt, mutta omaksi iloksi kyllä! Ja niin tässä tehdään. Olen matalapalkkaisessa työssä ja hyvä, kun edes sain sen. Mutta pieni palkka ja vähän arvostettu työkään eivät haittaa, kun saa olla rauhassa. Mun koulutus on auttamattoman vanha ja kotona lasten kanssa touhutut vuodet eivät ole lisänneet työnantajien mielenkiintoa.
Onko kenelläkään kokemusta nuoresta, jolla on narsistisia piirteitä?
Löhipiirissä on nyt n. parikymppinen poika, joka ei halua opiskella tai tehdä töitä. Hänellä on aina selityksiä valmiina. Vanhemmat eivät halua häntä maantielle kotoaan laittaa. Puhuin äitinsä kanssa, joka sanoi mm. että jossain vaiheessa poika vain lopetti kaikki tnteiden näyttämisen viitisen vuotta sitten. Sitä ennen oli aika itkuherkkäkin. Ja ihan kaikkeen on selitys: olen erityinen, olen lahjakas, mun ei kannata tavallisiin töihin. Hän on kuitenkin äidin mukaan kiltti. Kotitöitä ei tee, ei korjaa jälkiään. Toisaalta ottaa kaiken arvostelun henkilökohtaisesti ja loukkaantuu. Musta kuulostaa masennukselta.
Mutta onko kellään kokemuksia millainen myöhemmin narsistisia piirteitä osoittava henkilö on ollut nuorena? Ja voiko kurssia enää muuttaa? Auttaako terapia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Shirly ja Eve narskuilivat
kanssakilpailijoitaan terapiaanJaksat jankuttaa asiasta kuukaudesta toiseen🙄
Hyväksytkö heidän toimintansa?
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään kokemusta nuoresta, jolla on narsistisia piirteitä?
Löhipiirissä on nyt n. parikymppinen poika, joka ei halua opiskella tai tehdä töitä. Hänellä on aina selityksiä valmiina. Vanhemmat eivät halua häntä maantielle kotoaan laittaa. Puhuin äitinsä kanssa, joka sanoi mm. että jossain vaiheessa poika vain lopetti kaikki tnteiden näyttämisen viitisen vuotta sitten. Sitä ennen oli aika itkuherkkäkin. Ja ihan kaikkeen on selitys: olen erityinen, olen lahjakas, mun ei kannata tavallisiin töihin. Hän on kuitenkin äidin mukaan kiltti. Kotitöitä ei tee, ei korjaa jälkiään. Toisaalta ottaa kaiken arvostelun henkilökohtaisesti ja loukkaantuu. Musta kuulostaa masennukselta.
Mutta onko kellään kokemuksia millainen myöhemmin narsistisia piirteitä osoittava henkilö on ollut nuorena? Ja voiko kurssia enää muuttaa? Auttaako terapia?
Ei ole kokemuksia tämän päivän maailmasta, joten vastaan vaan vähän reunalta.
Loismainen elämäntyyli on narsistille ominainen. Ja se, että ei halua tehdä pakosta tavallista duunia vaan sitä jotain grandioosia hienoa juttua, johon ei kuitenkaan oikeasti rahkeet edes riitä. Molemmilla narsistieksillä ollut omat uraunelmansa, jotka eivät ole realistisia.
Persoona on tuossa iässä jo muodostunut, joten jos on persoonallisuushäiriöisen tasoisesti narsisti, ei muutu normaaliksi mutta voi opetella uusia toimintatapoja ja näkemään omat ajatusvääristymänsä. Se tosin vaatii vahvaa sisäistä motivaatiota narsistilta itseltään vrt. alkoholistin raitistuminen.
Narsisti pitää itseään oikeutettuna ja usein käyttää tupakkaa, kahvia, energiajuomaa, päihteitä tms keskivertoa enemmän. Ja moni katsoo myös paljon tv:tä/elokuvia/pornoa/pelaa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään kokemusta nuoresta, jolla on narsistisia piirteitä?
Löhipiirissä on nyt n. parikymppinen poika, joka ei halua opiskella tai tehdä töitä. Hänellä on aina selityksiä valmiina. Vanhemmat eivät halua häntä maantielle kotoaan laittaa. Puhuin äitinsä kanssa, joka sanoi mm. että jossain vaiheessa poika vain lopetti kaikki tnteiden näyttämisen viitisen vuotta sitten. Sitä ennen oli aika itkuherkkäkin. Ja ihan kaikkeen on selitys: olen erityinen, olen lahjakas, mun ei kannata tavallisiin töihin. Hän on kuitenkin äidin mukaan kiltti. Kotitöitä ei tee, ei korjaa jälkiään. Toisaalta ottaa kaiken arvostelun henkilökohtaisesti ja loukkaantuu. Musta kuulostaa masennukselta.
Mutta onko kellään kokemuksia millainen myöhemmin narsistisia piirteitä osoittava henkilö on ollut nuorena? Ja voiko kurssia enää muuttaa? Auttaako terapia?
Ei ole kokemuksia tämän päivän maailmasta, joten vastaan vaan vähän reunalta.
Loismainen elämäntyyli on narsistille ominainen. Ja se, että ei halua tehdä pakosta tavallista duunia vaan sitä jotain grandioosia hienoa juttua, johon ei kuitenkaan oikeasti rahkeet edes riitä. Molemmilla narsistieksillä ollut omat uraunelmansa, jotka eivät ole realistisia.
Persoona on tuossa iässä jo muodostunut, joten jos on persoonallisuushäiriöisen tasoisesti narsisti, ei muutu normaaliksi mutta voi opetella uusia toimintatapoja ja näkemään omat ajatusvääristymänsä. Se tosin vaatii vahvaa sisäistä motivaatiota narsistilta itseltään vrt. alkoholistin raitistuminen.
Narsisti pitää itseään oikeutettuna ja usein käyttää tupakkaa, kahvia, energiajuomaa, päihteitä tms keskivertoa enemmän. Ja moni katsoo myös paljon tv:tä/elokuvia/pornoa/pelaa jne.
Kiitos. Olen ollut vähän vanhemmalle olkapäänä ja tuntuu raskaalta seurata sivustakin. Jotenkin se, että ihan fiksu ja kivanoloinen nuori ei halua edes yrittää. Ja juuri sellaisia hassuja selityksiä, että ei yritä, koska voisi saada kiitettäviä arvosanoja, mutta koska nyt vain saisi hyviä tai tyydyttäviä, niin ei kannata edes yrittää. Vanhempi on sanonut, että arvosanalla ei ole väliä, kunhan vain tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään kokemusta nuoresta, jolla on narsistisia piirteitä?
Löhipiirissä on nyt n. parikymppinen poika, joka ei halua opiskella tai tehdä töitä. Hänellä on aina selityksiä valmiina. Vanhemmat eivät halua häntä maantielle kotoaan laittaa. Puhuin äitinsä kanssa, joka sanoi mm. että jossain vaiheessa poika vain lopetti kaikki tnteiden näyttämisen viitisen vuotta sitten. Sitä ennen oli aika itkuherkkäkin. Ja ihan kaikkeen on selitys: olen erityinen, olen lahjakas, mun ei kannata tavallisiin töihin. Hän on kuitenkin äidin mukaan kiltti. Kotitöitä ei tee, ei korjaa jälkiään. Toisaalta ottaa kaiken arvostelun henkilökohtaisesti ja loukkaantuu. Musta kuulostaa masennukselta.
Mutta onko kellään kokemuksia millainen myöhemmin narsistisia piirteitä osoittava henkilö on ollut nuorena? Ja voiko kurssia enää muuttaa? Auttaako terapia?
Ei ole kokemuksia tämän päivän maailmasta, joten vastaan vaan vähän reunalta.
Loismainen elämäntyyli on narsistille ominainen. Ja se, että ei halua tehdä pakosta tavallista duunia vaan sitä jotain grandioosia hienoa juttua, johon ei kuitenkaan oikeasti rahkeet edes riitä. Molemmilla narsistieksillä ollut omat uraunelmansa, jotka eivät ole realistisia.
Persoona on tuossa iässä jo muodostunut, joten jos on persoonallisuushäiriöisen tasoisesti narsisti, ei muutu normaaliksi mutta voi opetella uusia toimintatapoja ja näkemään omat ajatusvääristymänsä. Se tosin vaatii vahvaa sisäistä motivaatiota narsistilta itseltään vrt. alkoholistin raitistuminen.
Narsisti pitää itseään oikeutettuna ja usein käyttää tupakkaa, kahvia, energiajuomaa, päihteitä tms keskivertoa enemmän. Ja moni katsoo myös paljon tv:tä/elokuvia/pornoa/pelaa jne.
Kiitos. Olen ollut vähän vanhemmalle olkapäänä ja tuntuu raskaalta seurata sivustakin. Jotenkin se, että ihan fiksu ja kivanoloinen nuori ei halua edes yrittää. Ja juuri sellaisia hassuja selityksiä, että ei yritä, koska voisi saada kiitettäviä arvosanoja, mutta koska nyt vain saisi hyviä tai tyydyttäviä, niin ei kannata edes yrittää. Vanhempi on sanonut, että arvosanalla ei ole väliä, kunhan vain tekee.
Lisään vielä, että on vahva kokemus erityislaatuisuudesta ja siitä, että ajattelee eri tavalla kuin muut. Eli hänen ei tarvitse vastata tekstareihin, koska on erilainen, ajattelu on niin omanlaistaan.
Tulin tähän ketjuun vasta nyt ja selailen viimeisiä sivuja. Tämä kolahti. Juuri näin minullekin tapahtui, paitsi, että tajusin kaiken vasta eron jälkeen, kun mies alkoi ampumaan kovilla. Minulla tähän meni 21 vuotta.
Olen paljon miettinyt, miksi en tajunnut. No, en aiemmin esim kaksoisviestinnästä, ihmettelin vain, miksi normaalit viestintäsäännöt hänen kanssaan toimi. Enkä tiennyt väkivallan kehää, vaikka katsoin sitä silmästä silmään.
Minäkin olen ihminen, joka tietoisesti uskoo toisesta hyvää. Uskon, että meidät on tehty palvelemaan toinen toisiamme ja osoittamaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Katsoin aina ekaksi peiliin ja mietin, mitä minä olen tehnyt väärin.