Tajusin viime yönä syyn ahdistukseeni ja vuosia jatkuneeseen unettomuuteeni,

Kiitos vastauksistanne. En ajattele elämää (enää) suorituksena, nuorempana kyllä ja se on yksi noista virheistä, joiden osalta toivoisi tosiaan voivan kääntää sitä kelloa. Tämä ahdistus varmaan seuraa aina mukana, se on varmaa, niin vaikea hyväksyä, ettei puolen vuosisadan aikana ole saanut aikaan mitään hyvää, tarkoitan etenkin läheisiä ihmisiä ja heidän onnellisuuttaan.

Minuakin joskus nuorempana tuo ahdisti, varsinkin ns. kolmenkympin kriisissä. Mutta nyt nelikymppisenä olen jo onnellinen ja seesteinen, vaikken edelleenkään ole saanut mitään aikaan. Ei ole siis läheisiä, miestä, perhettä, kavereita, hienoa uraa, yhtään tutkintoa, ei omistusasuntoa jne. Mutta en minä enää uskokaan että onni sellaisista löytyy. Onni löytyy oman mielen rauhasta, jonka voi saavuttaa säätämällä sitä mitä elämältä odottaa. Minä odotan enää pelkkää olemassaolemista, ja olen iloinen joka päivä kun herään hengissä, ja jos vielä kohtuullisen terveenäkin.

Joka uskaltaa yrittää, voi epäonnistua. Joka ei koskaan yritä, suojautuu mahdollisilta epäonnistumisilta. Läheisten ihmisten onnellisuudesta et ole vastuussa paitsi siltä osin, että kohtelet heitä hyvin ja rakastavasti. Sitäkin taitoa voit opetella. Jos sinua kohtaan ei ole oltu lapsena rakastavia, on vaikea olla sitä muitakaan kohtaan. Jos sinua on väheksytty, sinulla on taipumus väheksyä muita. Minusta tuntuu, että sinun kannnattaisi mennä juttelemaan asioista ammattilaiselle, että pääset negatiivisen kierteestä pois. Muista, ettet ole syyllinen siihen, millainen olet, vaan moni asia on tapahtunut sinulle ollessasi niin pieni, ettei sinulla ole ollut välineitä työstää asioita. Nyt on aika korjata nuo jutut. Ole armollinen itseäsi kohtaan.

On ollut. Toisaalta se on ihan hyvä että niistä tuntemuksista saa kiinni, niin niitä on hyvä lähteä korjaamaan ja käsittelemään. Toinen vaihtoehto on sitten epämääräinen ahdistuksen tunne. On rankkaa tajuta jotain, mutta se voi olla myös suuri helpotus. Ei se ole helppoa käsitellä vaikeita asioita, mutta se on lähes ainoa tie olon parantamiseen.

Voi kyllä on. Täytyy vaan jotenkin niellä se tosiasia, että kelloa ei saa käännettyä taaksepäin (paitsi kerran vuodessa, ehhhehhee). Itsellä muuten kaikki ookoo, mutta olisinpa osannut etsiä toimivan parisuhteen. Mutta heräsin liian myöhään. Täytyy vaan toivoa, että tilanne joskus muuttuu.

Ihan kuin elämä olisi jokin suoritus, jossa voisi epäonnistua tai onnistua, ja jos onnistuu, saa mitalin haudalle?

Tai ei ole tarkoitus arvostella, hyvä jos pääset ahdistuksesta. Minua se on kuitenkin auttanut, etten kilpaile kenenkään kanssa.