"onko sun aina pakko"

Mua harmittaa jo valmiiks miten näen launtai menevän. Mä seison juna-asemalla, miettien ootko sä juonu aamusta asti vai et. Kysyä en uskalla, koska vastaus on joko selvinpäin loukkaantunut, miks sun on aina pakko kysyä, en ole juonut, ja jos ei seura kelpaa niin älä ees tule. Tai se on humalainen ääni joka kysyy ootko sä joku alkoholipoliisi, mul on viikonloppu ja en oo nähny kavereita pitkään aikaan, että bullseye, olen juonut, ja jos ei seura kelpaa niin älä ees tule. Kävelet vastaan. Koitan hahmostas päätellä ootko juonut. Kaljan makuinen suudelma huulille, kuulumisten jälkeen kuuluisa kysymys, mennäänkö parille? Tiedän että mun ilme kiristyy ja seuraat mun reaktiota valmiina sanomaan, että saa kai sitä pari ottaa, saatana viikonloppu ja eilenkin oli hauskaa ja meni myöhään. Mitä sen on väliä vaikka olisin halunnut viettää aikaa selvinpäin ja kahdestaan. Vastahan me oltiin silleen viikonloppuna. En pysty piilottamaan harmistustani. Olen taas se tiukkapipoinen ilonpilaaja, ainakin sun mielestä. En uskalla sanoa mitään. Sä selaat kännykkää ärtyneenä kalja edessäs. Tupakalle mentäessä saat suusi auki. Onko sun hei aina pakko, en oo ottanu ku muutaman, älä jankuta. Aina tätä samaa saatanan jankutusta. Yritän käyttäytyä sovittelevasti. Humala nousee. Passioniin parille. Kolmelle. Neljälle... Haluan kotiin, sä et. Riita. Seuraavana aamuna kaikki on mun syytä, miks halusin olla selvinpäin. Kännissä on aina niin kivaa, viikonloppu, kaunis sää, näkee kavereita. Kuka nyt haluaisi olla selvinpäin, kahdestaan, nauraa, käydä kävelyllä, kahvilla, harrastaa seksiä, nukkua lähekkäin, herätä sunnuntaina toisen viereltä, hiipiä keittiöön tekemään aamupalaa, tuntea sun kädet yllättäen vyötärön ympärillä kesken kahvin keittämisen.