Kertokaa onnistumiskokemuksista te, joilla on sivistymätön, ongelmainen tai köyhä lapsuudenperhe ja olette päässeet elämässä eteenpäin

Pidän itseäni onnistujana jo siksi, että olen töissä, en ole juoppo, ja olen onnistunut hoitamaan lapseni kunnialla aikuiseksi.

Vanhempani olivat kouluttamattomia juoppoja, kuolivat jo kun olin alaikäinen (ehkä onneksi) ja päädyin kouluttamattomaan, mutta turvalliseen sijoituskotiin loppuvuosiksi.

Takamatkaltahan sitä lähtee, kun ei ole vanhempia tukena elämässä. Jo sellaiset vanhemmat jotka toisivat opiskelijalle kassillisen ruokaa välillä, olisivat plussaa. Tai antaisivat joskus auton lainaan, kun pitää muuttaa tai mennä työhaastatteluun. Kun lapsia tulee, auttaisi kun saisi vähän kotiapua heidän ollessa pieniä, niin jaksaisi opiskella ja käydä töissä paremmin.

Hyvän perheen ja parisuhteen esimerkki auttaisi ettei tyytyisi huonoon puolisoon. Huono puoliso on suurin este elämässä, hyvä puoliso kaikkein suurin etu mitä voi olla.

Vaikka itse pärjäisi muuten, huono puoliso joka alistaa ja käyttää hyväksi voi tuhota kaiken aikaansaannoksen, itsetunnon ja kaiken jakamisen..

Hyvä puoliso kannattelee ja tukee epävarmuuden hetkinä ja auttaa ylittämään itsensä.

Menin ammattikouluun, tein tehtävät ja läksyt, aloitin työnteon kesätöinä jo amisaikoina. Siitä siirryin sitten vakituiseen työhön ja avoliittoon amiksessa tapaamani miehen kanssa. Asuimme yhdessä n. kolme vuotta kunnes erosimme. Olimme sinä aikana saaneet jo säästöjä kasaan ja asuntosäästötilit alulle. Vähän aikaa asuin yksin kunnes tapasin nykyisen mieheni. Asumme nykyään omistuskolmiossa kahden lapsemme kanssa ja käymme molemmat töissä. Päihteitä käytämme hyvin vähän, raha-asiat ihan kunnossa, vietämme onnellista pikkulapsiarkea.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ihan herttainen lapsuudenperhe, tosin hieman välinpitämätön lasten tekemisiä/tekemättömyyksiä kohtaan ja rahaa ei ollut. Minkäänlaista laiminlyöntiä ei ollut (henkinen/fyysinen väkivalta esimerkiksi), lapset tekivät omiaan ja aikuiset omiaan. Koulunkäynnissä ei tuettu tai siihen ei puututtu mitenkään ja siksi se minulla jossain kohtaa alkoi menemäänkin tosi huonosti.

Varmasti lapsuudenperheen seurauksena otin sitten minua useita vuosia vanhemman miehen teininä ja perustin hänen kanssaan parikymppisenä perheen. Ryhdyin kunnon pikkuvaimoksi ja hoidin tosi hyvin lapsen ja kodin, olin vuosia kotona että minulla olisi lapsille aikaa. Kouluttauduin hoitajaksi jääden täysin taloudellisesti riippuvaiseksi miehestä ja olin tosiaan vain kotona.

Alisuoriuduin ihan huolella akateemisessa mielessä lähes kolmekymppiseksi saakka. Voin sanoa, että lasten kanssa kotona on ollut ihanaa ja nautin siitä, mutta se oli ainoa mitä minulla oli omaa elämässä. Minulla ei ollut edes juurikaan ystäviä.

Sitten päätin hakea kouluun, jonne pääsin toisella hakukerralla (yliopisto, hakupaineala). Olin ihan superonnellinen ja ylpeä itsestäni ja aloin saamaan ystäviä. Tässä kohtaa mieheni kuitenkin muuttui, hän koki että hylkäsin hänet ja käytös alkoi olemaan minua kohtaan avoimen rajaavaa ja mustasukkaista. Enhän ollut koko aikuiselämäni aikana tehnyt ikinä mitään muuta, kuin hoitanut lapsia ja kotia ja kavereita näin kerta-pari vuoteen. Miehen käytös ryöpsähti käsistä ja tajusin, että ainoa syy miksi hän oli ollut koko avioliiton tyytyväinen oli se, että minulla ei ollut yhtään mitään muuta kuin hän ja lapset ja lisäksi olin taloudellisesti riippuvainen tilanteesta. Keskustelut ei auttanut, en saanut muuta kuin sättimistä ja syyllistämistä mistään omasta mitä tein. Tajusin myös, että niin olin saanut koko avioliitonkin niistä kerta vuoteen kaveritapaamisista ja ne jäivätkin hiljalleen pois.

Otin eron, joka oli kamala. Olisi pitänyt tajuta lähteä turvakotiin, mutta en ymmärtänyt tilannetta. Ex vainosi ja kiusasi minkä ehti, pelkäsin itseni ja lasten puolesta. Olin ehtinyt ennen eroa kuitenkin rakentamaan oman elämän exän käytöksestä huolimatta ja minulla oli kattava tukiverkosto ottamassa koppia. Olin hyvin liikuttunut siitä, miten ystäväni pitivät minusta huolta ja auttoivat ja kuuntelivat. Jäin taloudellisesti erittäin tiukille (olin opiskelija) ja sellaista lapsiperheköyhyyttä harva kokee, mihin tipahdin. Jouduin antaa lasten isän pitää lapsia enemmän, sillä en ollut saanut asuntoa minne lapset olisivat mahtuneet. Nukuimme miniyksiön lattialla patjoilla ja pojillani on tästä lämpimiä muistoja. Jaksoin taistella eksää vastaan vuoden ihan kunnolla, jolloin sain avio-osani sekä pääsin pahimmasta vainosta eroon, seuraava meni psyykkisestä stressistä toipuessa.

Nyt voin sanoa, että olen toipunut kaikesta. Olen saanut elämän myös taloudellisesti kuntoon ja pystyn tarjoamaan lapsilleni kodin. Ex pyrkii edelleen toisinaan kiristämään minua, saattaa uhata poliisilla tms, mutta en enää mene tolaltani vaan olen ymmärtänyt että häneltä voi tälläistä odottaa niin kauan kun lapset ovat alaikäisiä ja minulla häneen kontakti on. En pelkää uhmata häntä, kun hän pyrkii käyttämään lapsia vallan välineenä. Lapsiin minulla on ihanan lämpimät välit ja nautin edelleen heidän seurasyaan suunnattomasti. Olen saanut hyväpalkkaisen työn, onnistunut pitämään ystäväni sekä edistänyt opintoja suunnitelmieni mukaisesti. Ja elämässä on tervepäinen rakastava mies, joka arvostaa myös minun omaa elämää :)

Kiitos kun kirjoitit tämän selviytymistarinan. Olet kasvanut vahvaksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Oli ihana lukea tämä lopputulema.

Minulla myös oli kotoa huono itsetunto. Vaikka kaikki oli pinnalla hyvin, sain kokemuksen että minun on kelvatakseni oltava kiltti, nöyrä ja palveleva ja ahkera. Päädyin myös yhteen 7v vanhemman eronneen miehen kanssa aika nuorena. Yritin olla todella hyvä oikkuvaumo ja äiti, ja opinkin oikein hyväksi kodin hengettäreksi. Opiskelin siinä samalla yliopistolla. Valmistuminen teki tiukkaa kun piti käydä töissä samalla ja hoitaa koti ja hänen lapset.

Kuitenkin valmistuttua pääsin jonkun ajan päästä yllättäen hyvään virkaan. Siitä ne ongelmat taisivat alkaa, kun en pian ollutkaan enää hänestä täysin riippuvainen.

Eron jälkeen nukuin myös lattialla aivan liian kalliissa asunnossa, koska halusin pitää lapseni. Vuosien varrella minäkin opin pitämään puoleni häntä vastaan.

Nyt on asiat hyvin ja minulla on ihana aikuinen poika, jonka kanssa on lämpimät ja rakastavat välit.

Minulla on hyvä ja raitis mies joka antaa minulle tilaa ja arvostaa minua..

Vierailija kirjoitti:

Mulla on suvussa (vanhemmat, isovanhemmat) 2 itsaria, 2 alkoholistia, 2 mt- ongelmista työtöntä, ja opioidiriippuvuus, kukaan ei ole tainnut yli 40 v töissä käydä jos elossa, sairaseläkkeitä jne.

Sukurasitteena on herranvihan, ahdas maailman kuva, näköalattomuus ja katkeruus. Olen sukuni ensimmäinen ja ainoa yo. Sen jälkeen käynyt AMK+YAMK ja vasta näin vanhemmiten ymmärtänyt että olisi voinut opiskella enemmänkin. Itseni pelastin muutamalla ulkomaille heti kun kykenin.  Sen verran tausta vaikuttaa että en ole koskaan hakenut muita kuin alemman tason töitä ja olen kieltäytynyt ylennyksistä (koska jotenkin en osaa kuvitella itseäni niissä paremmissa hommissa, vaikka ihan ihmiset niitäkin tekee). Jos koskaan erehdyn mitään töistäni mainitsemaan, suku sylkäisee että "pyh ja sinä vai...." . 

Opiskelut olen hoitanut ennätysnopeasti kiitettävällä keskiarvolla, enkä töissä ole koskaan saanut muuta kuin kiitettävää palautetta. Silti en riitä mielestäni mihinkään, ja uskon että jonain päivänä se nähdään ja saan potkut enkä koskaan enää saa mitään töitä ja lopulta teen siivousta aseman vessoissa muutamia tunteja ja asun itä-helsingin hissittömän kerrostalon pienessä yksiössä. Tuntuu , että se on se minun perusmuotoni, mihin tulen palaamaan välittömästi kun lakkaan yrittämästä "olla jotain". 

Pääsin tuosta harhasta vasta viisikymppisenä. Minua pyydettiin päällikkötehtävään, ja tällä kertaa suostuin. Aluksi olin paniikissa, että nyt ne huomaavat etten osaa tätä. Kävin samalla firman esimiesvalmennusta. Opin sieltä, että esimies ei tarvitse olla jotain sellaista, mikä minä en ole. Myös minun ominaisuuksilla voi olla hyvä esimies.

Esimiestehtävä voi olla myös asiakaspalvelu- ja palvelutehtävä, jos itsensä näkee sellaisena. Esimies toimii tiimin mahdollistajana, ja tiedon välittäjänä. Esimies voi olla kuin äitihahmo, jonka pitää ennakoida, suunnitella, varmistaa ja pitää huoli. Äitiys on oikeasti hyvä valmennus projektipäällikkyyteen ja esimistehtävään. Pitää tuntea tiiminsä, ja heidän on tiedettävä, mitä voi ja ei voi tehdä. Sen pitää olla johdonmukaista. Ja pitää olla heidän puolella. Mutta silti heitä pitää vaatia heidän kykyjen mukaan, ja keskenään oikeudenmukaisesti. Resurssit ja rahat on rajalliset, silti on huolehdittava, että kaikilla on riittävät välineet, ja että heillä on niitä tasapuolisesti.

Nykyään jo tiedän, että vaikka aina voin palata siivoamaan, minun kokemus on jo työnantajalle niin arvokasta, että Aino joku muu haluaa sen. Sinun osaaminen tuottaa jo niin paljon enemmän työnantajalle kuin mitä he sinulle maksavat, että olet liian hyvä sijoitus tuhlattavaksi siivoamaan.

Samasta syystä siinä ja minä ollaan kullan arvoisia esimiehenä. Koska me saadaan tiimistä niin paljon enemmän ja tehokkaammin irti työnantajan hyväksi.

Niin raadollista kuin tämä onkin, auttaako tämä sinua näkemään itsesi ja tilanteesi toisin.

Ahdasmielinen maalaiskylä.

Epätasapainoiset vanhemmat, jotka vaalivat perheen aikamiespoikia ja heidän päihdeongelmiaan.

Lähdin peruskoulun jälkeen töihin isompaan kaupunkiin. Sieltä sain uusia ihmissuhteita ja opiskelupaikankin.

Olen myöhemmin opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa, saanut hyvän työpaikat, oman perheen, ystäviä.

Kukaan ei kuitenkaan koskaan pysty ymmärtämään, miten sairaista lähtökohdista ponnistin pois ilman vanhempin rahallista tai henkistä tukea. Enkä voi ketään vaatia ymmärtämään.

Olen vain kiitollinen, että ymmärsin lähteä ja elämä kohteli minua aikuisena paremmin.

Jos joku tarinani tunnistaa niin ei haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Pidän itseäni onnistujana jo siksi, että olen töissä, en ole juoppo, ja olen onnistunut hoitamaan lapseni kunnialla aikuiseksi.

Vanhempani olivat kouluttamattomia juoppoja, kuolivat jo kun olin alaikäinen (ehkä onneksi) ja päädyin kouluttamattomaan, mutta turvalliseen sijoituskotiin loppuvuosiksi.

Takamatkaltahan sitä lähtee, kun ei ole vanhempia tukena elämässä. Jo sellaiset vanhemmat jotka toisivat opiskelijalle kassillisen ruokaa välillä, olisivat plussaa. Tai antaisivat joskus auton lainaan, kun pitää muuttaa tai mennä työhaastatteluun. Kun lapsia tulee, auttaisi kun saisi vähän kotiapua heidän ollessa pieniä, niin jaksaisi opiskella ja käydä töissä paremmin.

Hyvän perheen ja parisuhteen esimerkki auttaisi ettei tyytyisi huonoon puolisoon. Huono puoliso on suurin este elämässä, hyvä puoliso kaikkein suurin etu mitä voi olla.

Vaikka itse pärjäisi muuten, huono puoliso joka alistaa ja käyttää hyväksi voi tuhota kaiken aikaansaannoksen, itsetunnon ja kaiken jakamisen..

Hyvä puoliso kannattelee ja tukee epävarmuuden hetkinä ja auttaa ylittämään itsensä.

Totta. Lisään vaan sen että ilkeät, välinpitämättömät ja lapselleen pahaa toivovat vanhemmat on ihan yhtä paha kuin ei lainkaan vanhempia. Mun vanhemmat ei ole koskaan auttaneet mitenkään, siis ei esim lahjan lahjaa, ruokakassia, pennin latia, edes joskus apua tai just kerran edes auto lainaan, ikinä eivät ole muuta antaneet kuin haukkuja, arvosteluja - ja toki sen lapsuuden missä lapsista hakattiin itsetunto ja omanarvontunto pois.

Mun vanhemmista on ollut vain ja ainostaan haittaa aikuisiällä. Mitään ne ei anna, mutta itselleen riistävät kyllä, siis juuri siten että kaikki paska kaadetaan aikuisen lapsen niskaan ja kuormitetaan sitä kaikin tavoin.

En tule ensimmäistäkään kyyneltä tirauttamaan kun ne kupsahtaa. Sitä ei voi kukaan normaalin lapsuuden saanut tajutakaan miten valtavasti nuo on kiusanneet, rääkänneet, alistaneet, satuttaneet, kaltoinkohdelleet ja vahingoittaneet lapsiaan.

Kaikista ei tosiaankaan ole vanhemmiksi. Samoin myöskään kaikki vanhemmat ei todellakaan rakasta lapsiaan.

Vastasin jo aiemmin. Haluaisin vielä lisätä, kun joku kirjoitti tuntevansa itsensä voittajaksi, kun käy töissä, ei ole juoppo jne. Sama juttu. Aineellinen menestys ei henkilökohtaisesti merkitse paljoakaan. Kaikista eniten arvostan sitä, että elämä pyörii perusarjen ympärillä ja pystyn nauttimaan/iloitsemaan asioista. Joulu toi mieleen lapsuuden joulut, kun lahjoja ei useimmiten saanut, joulua ei laitettu kotiin mitenkään, vieraita ei kutsuttu. Nyt saa sytytellä kynttilöitä, tunnelmoida vapaasti, ilmipiiri on lämmin ja turvallinen. Tänään kävin hiihtämässä ja nautin luonnossa olemisesta. Nykyisin uskallan kokeilla uusia kiinnostavia harrastuksia ilman pärjäämispaineita, tykkään lukea laidasta laitaan ja käydä eri paikoissa. Onneksi en ole päihdeongelmainen, vaikka molempien vanhempien suvuissa on paljon alkoholisteja ja isäni oli täysin alkoholisoitunut. Lapsuuden perheestä en muista ikinä olleen iloa ja rentoutta, mistään ei keskusteltu, mikään ei kiinnostanut. Köyhyys oli sekä henkistä että aineellista.