Kertokaa onnistumiskokemuksista te, joilla on sivistymätön, ongelmainen tai köyhä lapsuudenperhe ja olette päässeet elämässä eteenpäin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa käy aina - siis ihan joka kerta - niin, että hyvän kasvatuksen ja rakastavat vanhemmat tuurilla saaneet tulevat pätemään ja vähättelemään ja mitätöimään niitä lapsia, joita kaltoinkohdeltiin. Heillä ei ole tunnetasolla tai kokemustasolla mitään kykyä edes kuvitella millaista on olla kaltoinkohdeltu lapsi, ja niinpä he päättelevät sitten että sitä ei joko tapahtunut tai vaihtoehtoisesti, että huonon lapsuuden kuvaaja liioittelee tai valehtelee.

Tän takia ei ole mitään järkeä näistä keskustella av:lla. Pitäisi olla joku suljettu foorumi tms . Sinällään vertaistuelle olisi kyllä huutava tarve sillä mitään muutakaan apua ei saa, siis esim terapiaa tai keskusteluapua, jos on ns pärjäävä mutta silti traumataustainen.

Jos aloituksessa kysytään sitä köyhästä taustakin tulevaa, kai siihen saa vastata? Trauma se köyhyyskin on. Nyt kävi niin, että se olit sinä, joka vähätteli muita ei toisinpäin.

Köyhyys ei ole trauma jos on rakastavat vanhemmat. Tuolla ylempänä oli juuri sellainen pätijä joka oli köyhästä ja rakastavasta kodista, ja haukkui kaikki muut.

Elettiin -60 lukua. Minun lapsuuttani, josta en muista juuri mitään alle 7 vuotiaana tapahtuneita. Johtunee traumaattisesta lapsuudesta.

Asuimme yhden huoneen mökissä ilman mitään mukavuuksia,ei edes sähköjä.

Vanhemmat saivat minut iltatähtenä. Vanhimmat sisarukseni olivat lähes parikymppisiä.

Vanhemmalla sisaruksella oli mielenterveys sairauksia, ja veljeni oli alkoholisti. Tämä veljeni asui pääsääntöisesti siinä kotimökissä, ja henkisesti sairas sisareni oli siinä myös paljon, kun eihän kukaan häntä töissä pitänyt kauaa. Hän palasi mökkiin.

Muut sisarukseni asuivat jo muualla.

Minä pelkäsin, muistan vain pelon. Pelkäsin outoa sairasta aikuista siskoani ja juoppoa veljeäni.

Olin hirveässä mustassa kaaoksessa.

Ei tuohon aikaan ollut mitään tukea, eikä apua heille. Eikä minulle, joka pelkäsin ja voin huonosti. Ei naapurit osanneet arvata alle 7 vuotiaan hätää. Äiti yritti sinnitellä heidän ristitulessa. En voi äitiäkään syyttää tästä. En tiedä olenko selvinnyt... Yleensä voin hyvin, pärjäisin töissä, jäin juuri eläkkeelle. Mutta välillä tulee ahdistavia tunteita lapsuudesta. Tuolloin ei todellakaan ollut kuka olisi auttanut. Ei henkisesti sairasta ei alkoholista eikä lapsia. Ja nämä kaikki trauman aiheuttajat siinä yhdessä huoneessa, mökki pahasessa... En mielelläni edes ajattele lapsuuttani, enkä nuoruuttani. Parempi niin.

70-80-luvuilla (ja sitä aiemmin) ei ollut tosiaan mitään samanlaista sossua tai lasu-systeemiä kuin nykyään.

Omista luokkakavereista ainakin kolmasosasta - minä mukaanlukien - olisi pitänyt tehdä lasu. Mutta ehei! Ei sellaista ollut silloin sillä pinopiste oli eri. Sosialitoimi hyysäsi alkoholistiperheitä kyllä kun silloin ajateltiin että vain niissä on ongelmia, ei muissa. Jaettiin köyhäinapuna just noita vaatekuponkeja mutta siinäpä kaikki. Jos keskiluokkaisen perheen lasta pieksettiin kotona niin ketään ei kiinnostanut ja jos vaikka joku olisi sossulle soittanut, ei olisi uskottu. Koska ”sehän on hyvä perhe, kun isä niin korkeassa virassa”.

Silloin ei ymmärretty yhtään mitä lapselle aiheuttaa esim vanhemman paha persoonallisuushäiriö tai mt-ongelma. Vain se tajuttiin että alkkikset voi olla haitaksi.

Ajat oli todella erit. Nykyään sitten on ihan eri meno ja lasu rapsahtaa mistä vaan. Tälläkin palstalla muistan jutun missä äiti sai lasun kun oli neuvolassa meikkaamaton, rasvatukkainen ja nuutuneen näköinen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa käy aina - siis ihan joka kerta - niin, että hyvän kasvatuksen ja rakastavat vanhemmat tuurilla saaneet tulevat pätemään ja vähättelemään ja mitätöimään niitä lapsia, joita kaltoinkohdeltiin. Heillä ei ole tunnetasolla tai kokemustasolla mitään kykyä edes kuvitella millaista on olla kaltoinkohdeltu lapsi, ja niinpä he päättelevät sitten että sitä ei joko tapahtunut tai vaihtoehtoisesti, että huonon lapsuuden kuvaaja liioittelee tai valehtelee.

Tän takia ei ole mitään järkeä näistä keskustella av:lla. Pitäisi olla joku suljettu foorumi tms . Sinällään vertaistuelle olisi kyllä huutava tarve sillä mitään muutakaan apua ei saa, siis esim terapiaa tai keskusteluapua, jos on ns pärjäävä mutta silti traumataustainen.

Jos aloituksessa kysytään sitä köyhästä taustakin tulevaa, kai siihen saa vastata? Trauma se köyhyyskin on. Nyt kävi niin, että se olit sinä, joka vähätteli muita ei toisinpäin.

Köyhyys ei ole trauma jos on rakastavat vanhemmat. Tuolla ylempänä oli juuri sellainen pätijä joka oli köyhästä ja rakastavasta kodista, ja haukkui kaikki muut.

Missä kohtaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa käy aina - siis ihan joka kerta - niin, että hyvän kasvatuksen ja rakastavat vanhemmat tuurilla saaneet tulevat pätemään ja vähättelemään ja mitätöimään niitä lapsia, joita kaltoinkohdeltiin. Heillä ei ole tunnetasolla tai kokemustasolla mitään kykyä edes kuvitella millaista on olla kaltoinkohdeltu lapsi, ja niinpä he päättelevät sitten että sitä ei joko tapahtunut tai vaihtoehtoisesti, että huonon lapsuuden kuvaaja liioittelee tai valehtelee.

Tän takia ei ole mitään järkeä näistä keskustella av:lla. Pitäisi olla joku suljettu foorumi tms . Sinällään vertaistuelle olisi kyllä huutava tarve sillä mitään muutakaan apua ei saa, siis esim terapiaa tai keskusteluapua, jos on ns pärjäävä mutta silti traumataustainen.

Jos aloituksessa kysytään sitä köyhästä taustakin tulevaa, kai siihen saa vastata? Trauma se köyhyyskin on. Nyt kävi niin, että se olit sinä, joka vähätteli muita ei toisinpäin.

Köyhyys ei ole trauma jos on rakastavat vanhemmat. Tuolla ylempänä oli juuri sellainen pätijä joka oli köyhästä ja rakastavasta kodista, ja haukkui kaikki muut.

Kyllä köyhyys on trauma ilman hirviövanhempiakin. Et ole vissiin lamaa elänyt tai edes lama-ajan lapsista kuullut?

Hyvän puolison löytäminen, tulee taloudellinen turva ja tunne sekä kannustus että voi tehdä asioita helposti,opiskella yms.

Olen tehnyt luokkanousun. Isänä minulla oli persoonallisuushäiriöinen mutta harrastuksiin autolla kyyditsevä pitkäaikaistyötön, tunnekylmä ja sivistymätön, kaikkea uuttaa ja erilaista välttelevä räjähdysherkkä tunneälytön ukko. Ei koskaan ole pyytänyt anteeksi mitään eikä myönnä olevansa ikinä väärässä. Äiti elätti perheen, on liian kiltti, ei mitään rajoja isälle mutta lempeä lapsilleen ja varmaan se syy miksi koen että lapsuus oli hyvä, että minulla oli harrastuksia ja pää kehittyi kuitenkin melko terveeksi. Onneksi iskä oli yleensä vaan hiljaa kotona, koska äiti on muuten valottanut myöhemmin millaisia ajatuksia sen päässä liikkui. Molemmat kouluttamattomia täysi-ikäisyyden jälkeen ja pysyttelevät aina samassa vanhassa ja tutussa. En muista että olisimme koskaan käyneet ulkona syömässä perheenä, ja en tiennyt edes opiskelemaan muutettuani miten ravintolassa toimitaan kun en ollut ennen käynyt ja olin opiskelijaravintolassa aluksi epävarma. En myöskään saanut koskaan mitään ylimääräistä materiaalista alaikäisenä, mutta äiti osti opiskelemaan muutettuani kalusteita ja auttoi taloudellisesti laittamalla 200e kuussa tilille. Kävin opintojen lisäksi töissä.

Olin itse lahjakas lapsi, kävin musiikkitunneilla, urheiluharrastuksissa ja koulussa menestyin Lähdin opiskelemaan yliopistoon, mistä ura urkeni ulkomaille erääseen teknologiayhtiöön, jossa olen yhä. Vahempani ihan sanoivat että mitenkäs sinä noin hyvän työpaikan sait kun kuulivat missä olen töissä. Myös jotkut isän puolen sukulaiset väittivät että varmaan valehtelen.

Olen itse opetellut sijoittamisen, kunnollisen ruoan laiton (ei nakit ja ranut arkiruokaa). Käyn viikottain ulkona syömässä, viiden tähden hotelleissa, matkoilla eikä ruokakaupassa tarvitse miettiä että enpä voi ostaa tuota kalliimpaa vanukasta. Lisäksi elämäntapani ovat terveemmät nyt kun ura tuo rahaa, käytän pt:tä treenaamiseen ja ostan vain paraslaatuista ruokaa.

Äiti luki joskus, mutta itse luen paljon enemmän ja koen että erityisesti self help tyyppiset kirjat ovat auttaneet pääsemään huonoista ajatusmalleista eroon ja näkemään elämän mahdollisuuksina.

Lisäksi olen käynyt terapiassa oppimassa pois luultavasti isältäni ja äidiltäni tulleet haitalliset mallit. Olin nimittäin parisuhteessa narsistin kanssa, ja oli muuten lähes samanlainen kuvio kuin vanhemmillani! Eli elätin narsistia kotonani jonkun aikaa kun ajattelin että eihän miehen tarvitse olla samalla tasolla ammatillisesti/ansaita yhtä paljon jne. Enkä tunnistanut persoonallisuushäiriöiseksi ennen kuin näin psykologin lausunnon jossa näin luki hänestä. Myöhemmin kun isä kuoli äiti tunnusti että isällä oli persoonallisuushäiriö ja palaset loksahtivat paikalleen itselläkin.

Nyt koen että elämäni on aika hyvää, ja suunnittelen hommavani lapsia sitten kun olen puhdistanut päästäni aivan kaikki huonot ajatusmallit ja sukupolvienväliset traumat. Olen ainakin hommannut tosi hyvän itsetunnon, armollisuutta itselle sekä muille ja omien rajojen pitämisen, mitä ei lapsuudenkodissa nähnyt.

Olen lähtöisin suomalaisittain hyvin köyhästä perheestä. Opiskelin ahkerasti ja hankin korkeakoulutuksen. Koulutuksen jälkeen olen paiskinut lakkaamatta töitä vuosikymmeniä ja elänyt aika vaatimattomasti. Välillä palkkatasoni on ollut varsin korkea. Olen työnteon vuoksi kroonisesti stressisairas. En ole edelleenkään varakas, mutta maitopurkin hintaa kaupassa ei tarvitse pohtia.

Verottaja ja viisaammat köyhät, jotka ovat eläneet koko elämänsä sosiaalituella, eniten tästä raatamisesta ovat hyötyneet - työntekoa ei voi suositella Suomessa. Jos olet köyhä, nuori ja ahkera, lähde maasta heti kun voit.

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä ihmisiä, joiden vanhemmat ovat muuten ihan hyviä, mutta joiden elämä on hyvin pientä ja älyllisesti epästimuloivaa? Kamppailen itse kiittämättömyyden ja häpeän kanssa, kun vanhemmat ovat ihan hyväntahtoisia ja mukavia, mutta tietynlainen sivistys puuttuu ja näkemykset siitä, millainen elämä on mieluista, poikkeavat aika lailla.

Olen kuin jokin vaihdokas tässä perheessä... Ulkopuolisuuden tunne on hyvin vahva. "Hienompiin piireihin" en myöskään tunne kuuluvani, koska olen liian "maalainen ja juntti" :/

Minulla ollut sama tunne. Teininä löysin uuden ystävän, ja hänen kotonaan oli kultturellia, koulutettua, vanhaa arkkitehtuuria, antiikkia, kirjoja, taidetta... Se muutti elämäni suunnan, ja aloin kaivata ja haluta samaa. Sillä tiellä olen edelleen 55v, hyvissä väleissä vanhempiini, mutta kouluttautunut ja harrastan aivan eri asioita.

Itse olen tehnyt huiman luokkanousun. Omistan velattoman ison omakotitalon arvokkaalla alueella, on vaimo hyvästä perheestä ja lapsia. Töitäkään ei tarvitse enää paljoa tehdä. Olen todella tyytyväinen siihen miten elämä on mennyt. Ainut ongelma on se etten sosiaalisesti oikein löydä paikkaani elämässä. Lapsuuden ystävien kanssa tuntuu ettei ole enää mitään yhteistä. Ja ns. hyvissä perheiden kasvaneiden ja hyvin toimeentulevien kanssa en osaa olla kunnolla kun kuitenkin olen pohjimmiltani edelleen lähiön kasvatti. Pikkuhiljaa opettelen parempia ja hienompia tapoja tutuilta ja naapureilta. Ennen ei ollut niin väliä, vaan olin ihan tyytyväisenä oman elämäni Tarzan, mutta lapsien tulon myötä olen alkanut tsemppaamaan kun toivon että heistä kasvaisi enemmänkin sellaisia kuin ns. hyvien perheiden lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Siis KÖYHYYS ei estä yhtään mitään jos vanhemmat on rakastavat, kannustavat ja lastaan tukevat.

Sen sijaan se alkaa haitata pahasti jos vanhemmat vihaa lapsiaan ja haluaa lapsilleen vain kurjuutta ja vastoinkäymistä eikä salli mitään hyvää lapselleen.

Mulla on tällaiset vanhemmat ja itse asiassa tämä on yllättävän yleistä suomessa (koska on paljon persoonallisuushäiriöisiä vanhempia). Kotini oli VARAKAS, mutta se ei meitä lapsia auttanut. Meille ei hankittu kunnon vaatteita, ei ostettu siteitä eikä annettu rahaa niihin, kohdeltiin julmasti ja nujertavasti ja hoettiin että teistä ei ole mihinkään ja teistä ei tule koskaan mitään.

Vanhemmat reissasi matkoilla, äiti liihotti turkeissaan, isä osteli bemareitaan, mutta lapsia kohdeltiin julmasti, ilkeästi ja kylmästi.

Olisin milloin vaan vaihtanut köyhään kotiin mutta rakastaville vanhemmille.

Eli raha ei ole se mikä ratkaisee vaan vanhempien asenne lapsiaan kohtaan.

kaikella sympatialla sinua kohtaan, joka on hirveät lähtökohdat. Silti ihan pelkkä köyhyys ja kouluttamattomuus on kova taakka elämälle, ilman että on vanhemmat ilkeitäkään.

Vierailija kirjoitti:

Aloitetaan "luokkanoususta", sillä Suomessa ei ole sellaisia yhteiskuntaluokkia kuin eräissä muissa maissa. Itse asiassa isovanhempieni vanhemmat olisivat eräillä kriteereillä olleet "ylempää luokkaa" kuin minä itse, vaikka eräänlaisen "nousun" vanhempiini verrattuna olen tehnyt.

Äitini meni nuorena naimisiin ja siinä menivät ammattihaaveet, juopon duunarin akkana. Sivistystäkään ei päässyt hankkimaan edes kansalaisopistossa, ja vain kirjasto oli hänen henkireikänsä. Hän kuitenkin kannusti lapsiaan opiskelemaan. Oikeastaan vain minä olen viimein lähes eläkeiän kynnyksellä edennyt vähän "korkeammalle" kuin sisarukseni.

Totta kai Suomessa on luokat. Sitä ei huomaa, niin kauan kuin on sen luokan sisällä kuplassa.

Vanhempani olivat lähtöisin kaikkein vaatimattomimmista oloista. Isä oli huutolainen, äiti tuli maalta köyhästä töllistä tehtaalle töihin. Vanhemmat sisarukseni kävivät ammattikoulun ja menivät töihin jo 16-vuotiaana. Minä olin pahnanpohjimmainen, ja peruskoulu alkoi kun menin kouluun. Koulua sai käydä aivan eri lailla kuin edellisillä, ja minulla riitti päätä sitä käymään.

Pääsin lukioon asti, ensimmäisenä suvusta, ja kirjoitin loistavat paperit. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä niillä pitäisi tehdä, muuta kuin pyrkiä rahakkaaseen työhön.

Pääsin opiskelemaan yliopistoon arvostettua alaa

Tässä kohtaa pohja putosi elämältäni. Olin yhtä vieraassa maailmassa kuin olisin lähtenyt ulkomaille. Opiskelutoverit ja professorit olivat kulttuurisuvuista. Minun piti opetella kaikki nollasta kielestä lähtien. Salasin järkytykseni, kun ensimmäistä kertaa näin sukukartanon en ollut käsittänyt, että jollakulla yksityisellä ihmisellä voi olla sellainen omaisuu, historia, koti ja kulttuuri. Salasin järkytykseni, kun opiskelutovereille ostettiin asuntoja tai heidän lähisuku piti näyttelyitä, konsertteja ja väitteli tohtoriksi. Mitään tästä en pystynyt riittävästi kuvaamaan kotona, äiti ajatteli että rehvastelen, ja lakkasin puhumasta niistä.

Nykyään tuosta kaikesta on jo kolmekymmentä vuotta. Olen valmistunut arvostettuun ammattiin, ja minulla on pitkä ja hyvä ura. Koti ei valitettavasti ole vanha ja upea, koska köyhyyden vuoksi jouduin asumaan ja tekemään töitä hometaloissa ja olen altistunut. Mutta koti on kaunis ja siinä on antiikkia ja taidetta ja paljon kirjoja. Ystävieni kanssa harrastan kaikkea kulttuuria. Vaikka en lapselleni pysty ostamaan asuntoa, hänellä on niin hyvät lähtökohdat opintoihin kuin pystyn tarjoamaan. Hänelle opiskelemaan lähtö on luonnollista, ja tuen häntä rahallisesti. Ja pystyn jättämään hänelle hyvän perinnön.

Olen omaksunut matkalla ajatuksen, että omaisuutta kerätään monen sukupolven aikana. Ja sen tarkoitus on mahdollistaa oman näköisen elämän eläminen. Kaikkea mitä tienaa ei ole tarkoitus laittaa menemään pröystäilyyn saman tien. Arvokasta on saada valita ura muun kuin hengissä selviämisen lähtökohdista, ja silti elää mukavasti ja rauhassa vaikka perinnön turvin ostetussa velattomassa kodissa vaikka olisi pienikin.

Itse olen päätynyt siihen, että jokainen ns. suurongelma lapsuudenkodissa jättää oman painavan säkkinsä mukana raahattavaksi. Niistä irti pääseminen on vaikeaa ja vaatii erilaisia resursseja.

Omat säkkini:

- vanhempien alkoholismi, äidillä lievempi

- sukupolvia periytynyt köyhyys

- kouluttamattomuus, sivistymättömyys

- isäni hoitamattomat mt-ongelmat, oli kunnon juoppohullu, dg myöhemmin kaksisuuntainen + narsismi + epäluuloisuus

- väkivalta molempien vanhempien taholta

Ei todellakaan ole ollut helppoa rakentaa omaa elämää. Etenkin kun pitkään perheeni ongelmat olivat osa arkeani, vaikka olin muuttanut jo pois kotoa. Avuton ja ripustautuva uhriutujaäitini käytti meitä lapsia suojakilpenään ja psykologina, talonmiehinä jne. Oikukas ja ailahtelevainen osaa olla. Lisäämä olen laittanut välit poikki.

Olen 40v ja tuntuu että alan vasta päästä irti perheestä. Alan tehdä väitöskirjaa, onneksi on hyvä puoliso ja ihanat lapset. Rahaa ei ole meillekään kertynyt, mutta nyt saadaan sitäkin vihdoin säästöön.

Aivan kaiken on saanut opetella itse: sivistyneet käytöstavat, opiskelun, raha-asioiden hoidon, kodin puhtauden jne jne.

Alkoholisti-isä, jolla putki jäi päälle ja alkuiltapäivästä jo oli maistissa. Jonninjoutavia horinoita mitättömistä asioista, jotka paisutti sankarillisiin mittasuhteisiin humalapuheissaan. Asia kuin asia, niin aina löytyy moitetta. "No eihän tuosta mitään taida tulla". Keskustelua ei voi eikä kannata edes yrittääkään, koska niin sanottu juttelu on käytännössä vanhojen kiveen hakattujen totuuksien toistamista. Ikivanha huonosti rakennettu 1950-luvun talo on maailman keskipiste. Talvella jääkylmä ja kesällä pökerryttävän kuuma. Hirmu hehkutus siitä, miten joskus 1980-luvulla pani monta senttiä lisäeristettä yläpohjaan, että kyllä nyt on niin hienoa asua juu eikä varmana kuumene kesällä eikä jäähdy talvella (lämpömittaria kuulemma ei kannata uskoa vaan sitä, miltä isännästä itsestään huppelipäissään tuntuu). Polttopuuta siis koivuklapia menee vähintään runsaat 30 pinokuutiota lämmitykseen vuodessa, vaikka pikkutalo on nippanappa 90 m2. Mutta siinä sitä silti pitää kituuttaa maailman tappiin asti vain.

Äiti mukavaatimaton, kauniita ihmisiä pinnallisiksi moittiva mutta oikeasti itse kovin huomionkipeä toisia keskeyttelevä ja lyhytpinnaisesti asioista murehtiva, aiheesta toiseen pomppiva päällepuhuja, joka ei halua muistaa mitä aiemmin on puhuttu. Esimerkiksi 30 vuoden toistamisesta huolimatta, etten pysty tiettyä juttua syömään, niin eikö vain silti aina kysy "otatko Milla tätä piip-piirakkaa" (nimi muutettu). Vaikka toisilla on juttu kesken, ilmaantuu keskustelun ulkopuolelta yllättäen tilanteeseen (tai alkaa kailottaa vieressä niin että) kuin veitsellä leikaten kovaan ääneen puhuu jostain aivan täysin muusta asiasta joka ei mitenkään liity juuri puhuttuun. Tai omii aiheen itselleen "no minullakin oli silloin 37 vuotta sitten kumminkaiman tädinveljen pikkuserkun puolitutun entisen työkaverin melkein vastapäisen talon naapurilla eri paikkakunnalla samanlainen tilanne". Tämä siis ihan kaikkien kanssa, olipa sitten 100-vuotias mummero jotain puhumassa tai 40-vuotias kylävieras. Jos ei pääse noin minuutin välein heittämään omaa kommentiaan väliin, keskeyttämään toisten juttua tai omimaan aihetta itselleen, niin suunnilleen posket alkavat sykkiä ja pää alkaa lievästi täristen nopeasti puolelta toiselle hieman nykiä. Tai sitten poistuu paikalta tai siirtyy hieman etäämmälle, samalla itsekseen ääneen jupisten ja mutisten niin, että sanoistaan kuitenkin juuri ja juuri saa selvää.

Nämä isänmaallisuuttaan korostavat sankarit säästävät ostamalla Lidlistä sitä halvinta mahdollista ulkomaista vessapaperia, liharuoka on aina siitä surkeimmasta mahdollisesta halpistavarasta, ostovihannekset kesälläkin ulkomaisia halpiksia, vessanpönttöä ei vedetä pissakäynnillä ainakaan kunnolla. Ja niin edelleen. Rikastuneita panetellaan ja moititaan, mutta silti itse raviveikkauksiin yms. palaa rahaa melkoisesti eikä vielä 50 vuoden veikkaamisen jälkeenkään ole tärpännyt isosti.

Asiat on tehty vanhempien tunnelmien mukaisesti, lapselta kysymättä ja niin ettei ole yritetty aistia mikä kävisi tai sopisi tai toimisi parhaiten lapselle. Itsetuntoa ei ole vahvistettu, ei kannustettu eikä rohkaistu. Merkkipäivät on olleet alkoholin sävyttävät. Erimielinen keskustelu ei onnistu, koska eri mieltä oleminen on henkilökohtainen loukkaus toisen arvoja vastaan.

Näistä ja monista muista hankaluuksiksi kokemista asioista huolimatta korkeakoulututkinto on hankittuna, töitä on löytynyt ja komea raitis mies on rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Alkoholisti-isä, jolla putki jäi päälle ja alkuiltapäivästä jo oli maistissa. Jonninjoutavia horinoita mitättömistä asioista, jotka paisutti sankarillisiin mittasuhteisiin humalapuheissaan. Asia kuin asia, niin aina löytyy moitetta. "No eihän tuosta mitään taida tulla". Keskustelua ei voi eikä kannata edes yrittääkään, koska niin sanottu juttelu on käytännössä vanhojen kiveen hakattujen totuuksien toistamista. Ikivanha huonosti rakennettu 1950-luvun talo on maailman keskipiste. Talvella jääkylmä ja kesällä pökerryttävän kuuma. Hirmu hehkutus siitä, miten joskus 1980-luvulla pani monta senttiä lisäeristettä yläpohjaan, että kyllä nyt on niin hienoa asua juu eikä varmana kuumene kesällä eikä jäähdy talvella (lämpömittaria kuulemma ei kannata uskoa vaan sitä, miltä isännästä itsestään huppelipäissään tuntuu). Polttopuuta siis koivuklapia menee vähintään runsaat 30 pinokuutiota lämmitykseen vuodessa, vaikka pikkutalo on nippanappa 90 m2. Mutta siinä sitä silti pitää kituuttaa maailman tappiin asti vain.

Äiti mukavaatimaton, kauniita ihmisiä pinnallisiksi moittiva mutta oikeasti itse kovin huomionkipeä toisia keskeyttelevä ja lyhytpinnaisesti asioista murehtiva, aiheesta toiseen pomppiva päällepuhuja, joka ei halua muistaa mitä aiemmin on puhuttu. Esimerkiksi 30 vuoden toistamisesta huolimatta, etten pysty tiettyä juttua syömään, niin eikö vain silti aina kysy "otatko Milla tätä piip-piirakkaa" (nimi muutettu). Vaikka toisilla on juttu kesken, ilmaantuu keskustelun ulkopuolelta yllättäen tilanteeseen (tai alkaa kailottaa vieressä niin että) kuin veitsellä leikaten kovaan ääneen puhuu jostain aivan täysin muusta asiasta joka ei mitenkään liity juuri puhuttuun. Tai omii aiheen itselleen "no minullakin oli silloin 37 vuotta sitten kumminkaiman tädinveljen pikkuserkun puolitutun entisen työkaverin melkein vastapäisen talon naapurilla eri paikkakunnalla samanlainen tilanne". Tämä siis ihan kaikkien kanssa, olipa sitten 100-vuotias mummero jotain puhumassa tai 40-vuotias kylävieras. Jos ei pääse noin minuutin välein heittämään omaa kommentiaan väliin, keskeyttämään toisten juttua tai omimaan aihetta itselleen, niin suunnilleen posket alkavat sykkiä ja pää alkaa lievästi täristen nopeasti puolelta toiselle hieman nykiä. Tai sitten poistuu paikalta tai siirtyy hieman etäämmälle, samalla itsekseen ääneen jupisten ja mutisten niin, että sanoistaan kuitenkin juuri ja juuri saa selvää.

Nämä isänmaallisuuttaan korostavat sankarit säästävät ostamalla Lidlistä sitä halvinta mahdollista ulkomaista vessapaperia, liharuoka on aina siitä surkeimmasta mahdollisesta halpistavarasta, ostovihannekset kesälläkin ulkomaisia halpiksia, vessanpönttöä ei vedetä pissakäynnillä ainakaan kunnolla. Ja niin edelleen. Rikastuneita panetellaan ja moititaan, mutta silti itse raviveikkauksiin yms. palaa rahaa melkoisesti eikä vielä 50 vuoden veikkaamisen jälkeenkään ole tärpännyt isosti.

Asiat on tehty vanhempien tunnelmien mukaisesti, lapselta kysymättä ja niin ettei ole yritetty aistia mikä kävisi tai sopisi tai toimisi parhaiten lapselle. Itsetuntoa ei ole vahvistettu, ei kannustettu eikä rohkaistu. Merkkipäivät on olleet alkoholin sävyttävät. Erimielinen keskustelu ei onnistu, koska eri mieltä oleminen on henkilökohtainen loukkaus toisen arvoja vastaan.

Näistä ja monista muista hankaluuksiksi kokemista asioista huolimatta korkeakoulututkinto on hankittuna, töitä on löytynyt ja komea raitis mies on rinnalla.

Sulla on mun vanhemmat, isä ei ollut alkkis mutta moni asia natsaa.

Äiti on adhd ja nuorempana erityisen huomiohakuinen, ellei ollut sellainen päivä että meni karkuun ihmisiä.

Asuminen oli samalla huonolla tolalla.

Äiti kouluttautui myöhemmin työnantajansa piikkiin ja teki hyviäkin muutoksia elämäänsä. Isässä oli paljon mukavia piirteitä, mutta peritty neurologinen heikkous haittasi häntäkin.

Käytännön taidot ja kotona omaksuttu kiinnostus kulttuuriin, musiikkiin ja lukemiseen on pitänyt minut elämän syrjässä kiinni. Olen ollut kiinnostunut muustakin kuin materiasta.

Minulla on ihan herttainen lapsuudenperhe, tosin hieman välinpitämätön lasten tekemisiä/tekemättömyyksiä kohtaan ja rahaa ei ollut. Minkäänlaista laiminlyöntiä ei ollut (henkinen/fyysinen väkivalta esimerkiksi), lapset tekivät omiaan ja aikuiset omiaan. Koulunkäynnissä ei tuettu tai siihen ei puututtu mitenkään ja siksi se minulla jossain kohtaa alkoi menemäänkin tosi huonosti.

Varmasti lapsuudenperheen seurauksena otin sitten minua useita vuosia vanhemman miehen teininä ja perustin hänen kanssaan parikymppisenä perheen. Ryhdyin kunnon pikkuvaimoksi ja hoidin tosi hyvin lapsen ja kodin, olin vuosia kotona että minulla olisi lapsille aikaa. Kouluttauduin hoitajaksi jääden täysin taloudellisesti riippuvaiseksi miehestä ja olin tosiaan vain kotona.

Alisuoriuduin ihan huolella akateemisessa mielessä lähes kolmekymppiseksi saakka. Voin sanoa, että lasten kanssa kotona on ollut ihanaa ja nautin siitä, mutta se oli ainoa mitä minulla oli omaa elämässä. Minulla ei ollut edes juurikaan ystäviä.

Sitten päätin hakea kouluun, jonne pääsin toisella hakukerralla (yliopisto, hakupaineala). Olin ihan superonnellinen ja ylpeä itsestäni ja aloin saamaan ystäviä. Tässä kohtaa mieheni kuitenkin muuttui, hän koki että hylkäsin hänet ja käytös alkoi olemaan minua kohtaan avoimen rajaavaa ja mustasukkaista. Enhän ollut koko aikuiselämäni aikana tehnyt ikinä mitään muuta, kuin hoitanut lapsia ja kotia ja kavereita näin kerta-pari vuoteen. Miehen käytös ryöpsähti käsistä ja tajusin, että ainoa syy miksi hän oli ollut koko avioliiton tyytyväinen oli se, että minulla ei ollut yhtään mitään muuta kuin hän ja lapset ja lisäksi olin taloudellisesti riippuvainen tilanteesta. Keskustelut ei auttanut, en saanut muuta kuin sättimistä ja syyllistämistä mistään omasta mitä tein. Tajusin myös, että niin olin saanut koko avioliitonkin niistä kerta vuoteen kaveritapaamisista ja ne jäivätkin hiljalleen pois.

Otin eron, joka oli kamala. Olisi pitänyt tajuta lähteä turvakotiin, mutta en ymmärtänyt tilannetta. Ex vainosi ja kiusasi minkä ehti, pelkäsin itseni ja lasten puolesta. Olin ehtinyt ennen eroa kuitenkin rakentamaan oman elämän exän käytöksestä huolimatta ja minulla oli kattava tukiverkosto ottamassa koppia. Olin hyvin liikuttunut siitä, miten ystäväni pitivät minusta huolta ja auttoivat ja kuuntelivat. Jäin taloudellisesti erittäin tiukille (olin opiskelija) ja sellaista lapsiperheköyhyyttä harva kokee, mihin tipahdin. Jouduin antaa lasten isän pitää lapsia enemmän, sillä en ollut saanut asuntoa minne lapset olisivat mahtuneet. Nukuimme miniyksiön lattialla patjoilla ja pojillani on tästä lämpimiä muistoja. Jaksoin taistella eksää vastaan vuoden ihan kunnolla, jolloin sain avio-osani sekä pääsin pahimmasta vainosta eroon, seuraava meni psyykkisestä stressistä toipuessa.

Nyt voin sanoa, että olen toipunut kaikesta. Olen saanut elämän myös taloudellisesti kuntoon ja pystyn tarjoamaan lapsilleni kodin. Ex pyrkii edelleen toisinaan kiristämään minua, saattaa uhata poliisilla tms, mutta en enää mene tolaltani vaan olen ymmärtänyt että häneltä voi tälläistä odottaa niin kauan kun lapset ovat alaikäisiä ja minulla häneen kontakti on. En pelkää uhmata häntä, kun hän pyrkii käyttämään lapsia vallan välineenä. Lapsiin minulla on ihanan lämpimät välit ja nautin edelleen heidän seurasyaan suunnattomasti. Olen saanut hyväpalkkaisen työn, onnistunut pitämään ystäväni sekä edistänyt opintoja suunnitelmieni mukaisesti. Ja elämässä on tervepäinen rakastava mies, joka arvostaa myös minun omaa elämää :)

Minulla oli kouluttamattomat vanhemmat. Isä oli asunnoton rapajuoppo ja äiti suuren osan lapsuudestani työtön ja syvästi masentunut. Sanomattakin on selvää, ettei minun elämäni, koulutus tai muu vastavaa kiinnostanut heitä eikä harrastamiseen olisi ollut varaa. Iso ongelma oli perustarpeiden laiminlyönti mm. meillä oli usein jääkaappi tyhjä ja minun piti käydä kaupassa, jos halusin jotain syödä, lämmintä ruokaa ei laitettu. Sairasteluista ei aina viety lääkäriin ja minulla on sen takia pysyviä vammoja kropassa. Äitini on suhtautunut minuun yhtä välinpitämättömästi ja välillä todella vihamielisesti myös koko aikuisiän. 

Olen oireillut taustaani mielenterveysongelmilla mm. syömishäiriö, masennus, paniikkihäiriö, vaikeita itsetunto-ongelmia. Sen takia olen ollut nuoresta asti jonkin hoidon tai terapian piirissä. Minulla oli myös muutama ystäväperhe, joista sain ihan erilaisen elämisen mallin ja kiinnostuin lukemisesta, sivistyksestä, itseni kehittämisestä. Olen siis saanut valtavasti tukea elämäni aikana, myös taloudellista tukea. En kertonut yhdellekään sukulaisistani lukioon menostani. Kerroin vasta kirjotuksien alla, ja kuten odotinkin, suhtautuminen oli tyrmäävää. Minunkin kohdallani heitä on suorastaan hävettänyt, että menin vielä yliopistoonkin. Oireillut olen myös huonoilla parisuhteilla, onneksi olen päässyt niistä eroon.

Nyt olen nelikymppinen, olen pärjännyt työelämässä hyvin, monessa asiassa mukana ja koen olevani elämässä onnellinen. Tosin en voi olla ihan varma ottaako vielä joskus mt-ongelmat niskalenkin ja en pysty täysipitkään työuraan. Ajattelen, että minulta on vaatinut ihan järjettömästi ponnisteluja päästä tähän ja minulla on osunut monta itsestäni riippumatonta onnenkantamoista matkalla mm. että olen saanut käydä terapiassa ja yhteiskunta on sen suurelta osin maksanut. Ajattelen, että sekin mahdollisuus olisi ollut todennäköinen, että olisin tällä hetkellä syrjäytynyt, sairauseläkeläinen tai jotain ihan muuta kuin nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen lähtenyt köyhistä oloista. Vanhemmillani oli kuitenkin sydämen sivistystä. Olen kouluttautunut pitkälle ja johtavassa asemassa.

Yksityisellä vai julkisella sektorilla?

Olen eri kuin tuo jolta kysyt mutta totean vaan: mitä väliä? Olen ollut itse johtajan sekä yksityisellä että julkisella. Ei sinne julkiselle ollut yhtään sen helpompi päästä ja työ oli siellä vielä raskaampaa ja v-mäisempää kuin pörssifirmoissa.

Ulkomailla, esimerkiksi englannissa julkisen sektorin palkat ovat korkeammat mm. siitä syystä että pätevimmät tavoittelisivat tehtävää.

Tiedä sitten, mistä kotoperäinen rakenteellinen korruptio on peräisin. Tarkoitan mm. kuntien kaavoitusta.

Kaavoittaja täällä uteliaana kysyy, mitä tarkoitat tällä? Eikö korruption määritelmä ole että virkamies saisi jotain hyötyä tekemällä jotain tiettyä? Vai tarkoitatko että poliitikko hyötyisi omakohtaisesti?

Köyhät ja sivistymättömät vanhemmat, pitkäaikaistyöttömiä, äiti oli jonkun aikaan suorittavassa työssä pienellä palkalla, useampi lapsi. En nyt hirveän isoksi luokkanousuksi sanoisi, mutta kävin AMK:n ja menin naimisiin miehen kanssa, jolle työnteko tärkeä arvo ja tienaa ihan kivasti.

Häpeä on mukana aina. Vaikea tutustua ihmisiin elleivät ole selvästi lähtöisin samoista/huonommista yhteiskuntaluokista. Mutta en ole onnellinen siinäkään "tasossa", sillä se ympäristö on masentava, harmaa, iloton ja harmittavan usein alkoholihuuruinen.

Nyt 35-vuotiaana tuntuu, että nämä ajatukset ovat erityisen pinnassa. Koronan myötä menetin työni ja nyt olen uudella huonommin palkatulla alalla. Tunnen jatkuvaa huonommuutta ja katkeruutta vanhempia kohtaan. En halua omille lapsilleni samaa, joten pakko tässä alkaa katsoa tulevaisuuteen ja yrittää hankkia sitä henkistä pääomaa. Unelmat vaan on jotenkin karannut kauemmas kun ne nuorempana tuntuivat olevan ihan nurkan takana. Kisaväsymystäkö lienee?

Olipa hyvä tämä aloitus. Jotenkin kirkastui mistä tää kaikki vellova epämääräisyys elämässä näin joulun aikaan kumpuaa. Mukana tietenkin syyllisyys, sillä vanhempani kaikesta huolimatta ovat minulle erittäin tärkeitä ja rakkaita.

Mulla on suvussa (vanhemmat, isovanhemmat) 2 itsaria, 2 alkoholistia, 2 mt- ongelmista työtöntä, ja opioidiriippuvuus, kukaan ei ole tainnut yli 40 v töissä käydä jos elossa, sairaseläkkeitä jne.

Sukurasitteena on herranvihan, ahdas maailman kuva, näköalattomuus ja katkeruus. Olen sukuni ensimmäinen ja ainoa yo. Sen jälkeen käynyt AMK+YAMK ja vasta näin vanhemmiten ymmärtänyt että olisi voinut opiskella enemmänkin. Itseni pelastin muutamalla ulkomaille heti kun kykenin.  Sen verran tausta vaikuttaa että en ole koskaan hakenut muita kuin alemman tason töitä ja olen kieltäytynyt ylennyksistä (koska jotenkin en osaa kuvitella itseäni niissä paremmissa hommissa, vaikka ihan ihmiset niitäkin tekee). Jos koskaan erehdyn mitään töistäni mainitsemaan, suku sylkäisee että "pyh ja sinä vai...." . 

Opiskelut olen hoitanut ennätysnopeasti kiitettävällä keskiarvolla, enkä töissä ole koskaan saanut muuta kuin kiitettävää palautetta. Silti en riitä mielestäni mihinkään, ja uskon että jonain päivänä se nähdään ja saan potkut enkä koskaan enää saa mitään töitä ja lopulta teen siivousta aseman vessoissa muutamia tunteja ja asun itä-helsingin hissittömän kerrostalon pienessä yksiössä. Tuntuu , että se on se minun perusmuotoni, mihin tulen palaamaan välittömästi kun lakkaan yrittämästä "olla jotain".