Kertokaa onnistumiskokemuksista te, joilla on sivistymätön, ongelmainen tai köyhä lapsuudenperhe ja olette päässeet elämässä eteenpäin

Upppp.

Vanhemmat olivat alkoholisteja / lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Oli huostaanottoa, takaisin joutumista, pelokkaita arki-iltoja sekä jouluja.

Vanhemmat kuolivat päihteisiin ollessani täysi-ikäinen. Sen jälkeen olin pitkään ns "tuuliajolla" ja kunhan purjehdin paikasta paikkaan vailla päämäärää. Opintoja yritin, mutta jätin aina kesken epäonnistumisen tunteen vallatessa. 

Peruskoulu meni todella penkin alle ja aikoinaan opiskelua ei tuettu samalla tavalla kuin nyt. Häpeän, etten osaa perusmatematiikkaa, en äidinkielen erikoisuuksia tai sääntöjä - en oikeastaan mitään mitä nykyään pidetään ihan normaalina taitona.

Vuosien terapia yli 30-vuotiaana ja lapsuuden käsittelyä sekä särkyneiden parisuhteiden käsittelyä sai ajatusmaailman kypsymään jollakin tasolla ikuisesta epäonnistumisesta ja häpeästä ainakin 2 porrasta ylöspäin. Lisäksi kuin sattumalta löysin puolison, joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen eikä vaadi minulta liikoja. Olen hänen kanssaan taivaltanut tätä matkaa kohta 20 vuotta, lapsia ollaan saatu, vakituinen työpaikkakin löytyy joskaan ei mielekäs, mutten uskalla enää edes haaveilla opinnoista. Peruspalikat on hyvin, perusturva on olemassa. En pelkää enää, että joku lyö. En pelkää ikuisia lupauksien pettämistä, syntymäpäivien unohtelua, kaljatölkin sihahdusta.

Olen ennenkaikkea hyväksynyt lapsuuteni ja tarinani. Tämä on minun tarinani ja minun piti vain kasvaa todella kauan ja löytää korjaava parisuhde joka sai minut henkisesti vakaaksi aikuiseksi.

Tsemppiä. Opiskele, jos on mahdollisuus. Ajattele, että se pska mitä koet ei kestä ikuisuutta. Aika korjaa haavat ja jossain vaiheessa olet itse valmis päästämään irti menneistä ja ponnistamaan itse!

Mulla on myös aika rankat taustat. Paljon mt-ongelmia, muutakin sairautta, väkivaltaa ja muutakin turvattomuutta. Kukaan ei varmaan tiennyt meidän perheen ongelmista, vaikka välillä koulussa opettaja jotain kyselikin ja esim terveydenhoitaja ihmetteli olenko syönyt mitään kun olin niin laiha. Oireilin kyllä jo lapsenakin epämääräisillä kivuilla ja niitä tutkittiinkin ja diagnoosi oli että ovat psyykkisiä, eikä niille kyllä mitään sitten tehty, äiti päinvastoin oikein suuttui että kuinka kehtaavat väittää jotain tällaista (!).

Tästä huolimatta pärjäsin tosi hyvin koulussa, aina jatko-opintoihin saakka, jolloin tuli ensimmäinen iso romahdus. En suoriutunut mistään. Opinnot venyivät, mutta sain ne käytyä loppuun ja työllistyinkin lopulta. Sillä aikaa pikkusiskoni kuoli huumeiden yliannostukseen. Monisairas äitini kuoli pois, isäni lopetti yhteydenpidon ja hänkin menehtyi lopulta melko nuorena.

Tätä nykyä minulla on perhe, olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 15v, olen opiskellut lisää, etenin työssäni, mutta väsyin uudestaan. Nykyään työllistän itseni yrittäjänä ja keskityn perheeseeni. Olen ollut terapiassa useamman kerran, edelleenkään en voi sanoa olevani täysin vapaa lapsuuden kokemuksistani, mutta olen kuitenkin enimmäkseen onnellinen. Parisuhde on kunnossa, talous jne.

Onko täällä ihmisiä, joiden vanhemmat ovat muuten ihan hyviä, mutta joiden elämä on hyvin pientä ja älyllisesti epästimuloivaa? Kamppailen itse kiittämättömyyden ja häpeän kanssa, kun vanhemmat ovat ihan hyväntahtoisia ja mukavia, mutta tietynlainen sivistys puuttuu ja näkemykset siitä, millainen elämä on mieluista, poikkeavat aika lailla.

Olen kuin jokin vaihdokas tässä perheessä... Ulkopuolisuuden tunne on hyvin vahva. "Hienompiin piireihin" en myöskään tunne kuuluvani, koska olen liian "maalainen ja juntti" :/

Minulla oli rakastava, mutta vähävarainen perhe. Opin jo lapsena, että saadakseen jotakin, täytyy sen eteen tehdä töitä. Siinä ne avaimet onkin, opiskelu, päämäärätietoisuus ja ”mennään läpi vaikka harmaan kiven”-ajattelu.

Nyt kuulumme ylempään keskiluokkaan ja mulla on ollut mahdollisuus olla kotona lasten kanssa jo kuusi vuotta. Sijoittaminen, ei yli varojensa elämistä, duunia ja rohkeutta vaati, ei muuta. Olen antanut vanhemmilleni takaisin paljon sitä mitä heiltä heikoissakin olosuhteissa sain.

Trrpan qamupostaukset

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä ihmisiä, joiden vanhemmat ovat muuten ihan hyviä, mutta joiden elämä on hyvin pientä ja älyllisesti epästimuloivaa? Kamppailen itse kiittämättömyyden ja häpeän kanssa, kun vanhemmat ovat ihan hyväntahtoisia ja mukavia, mutta tietynlainen sivistys puuttuu ja näkemykset siitä, millainen elämä on mieluista, poikkeavat aika lailla.

Olen kuin jokin vaihdokas tässä perheessä... Ulkopuolisuuden tunne on hyvin vahva. "Hienompiin piireihin" en myöskään tunne kuuluvani, koska olen liian "maalainen ja juntti" :/

Ethän sinä ole yhtä kuin vanhempasi. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.

Aloitetaan "luokkanoususta", sillä Suomessa ei ole sellaisia yhteiskuntaluokkia kuin eräissä muissa maissa. Itse asiassa isovanhempieni vanhemmat olisivat eräillä kriteereillä olleet "ylempää luokkaa" kuin minä itse, vaikka eräänlaisen "nousun" vanhempiini verrattuna olen tehnyt.

Äitini meni nuorena naimisiin ja siinä menivät ammattihaaveet, juopon duunarin akkana. Sivistystäkään ei päässyt hankkimaan edes kansalaisopistossa, ja vain kirjasto oli hänen henkireikänsä. Hän kuitenkin kannusti lapsiaan opiskelemaan. Oikeastaan vain minä olen viimein lähes eläkeiän kynnyksellä edennyt vähän "korkeammalle" kuin sisarukseni.

Väkivaltaiset lapsenhakkaajavanhemmat, joista toinen erittäin paha ja julma narsisti. Lapsuus oli aivan hirveää aikaa.

Onnistuin nousemaan kouluttamattomasta rupusakista sukuni ekaksi akateemiseksi. Hinta on kova. Narsisti yritti kaikin tavoin estä, kiristää ja uhkailla etten mene lukioon / yliopistoon. Kun menin, alkoi kamala mustamaalaus, alistaminen, vähättely.

Kun valmistuin, ei kestänyt sitä ollenkaan ja salasi asian suvulta. Ja kun menestyin urallani, riehui ja perseili ja teki kävi jopa käsiksi minuun aikuiseen lapseen.

Välit olleet vuosikymmenen poikki ja vanhemmat haukkuu minkä kerkeää. Ovat tehneet perinnöttömäksi koska ”olen niin olevinaan” (en todellakaan ole, vaan aina olen pienentänyt itseni ja saavutukseni ja ollut visusti hiljaa), paapovat työtöntä sisarustani jolle koko perintö menee. (Toki voisin jonkun lakiosan saada).

Se kouluttamaton työtön sisarus on heille hienoa ja upeaa ja koko ajan höpöttivät miten sisarus on niin hieno ja viisas ja minä epäonnistunut ja häpeäksi heille. Vieläkin tulee näitä kirjeitä vaikka välit on poikki

Lapsiani eivät tapaa lainkaan ja ilmoittivat että lapseni ei ole sitten heille lapsenlapsia eikä millään lailla tärkeitä. Tämäkin on sitä vallankäyttöä.

Olen siis joo menestynyt ja hyvällä uralla mutta vanhemmat ja suku käänsi selkänsä. Yksin ilman mitään tukea ja apua pitänyt selvitä koko elämä.

Juntti duunari sekä elämänhallinta-/ mielenterveysongelmainen neurootikko vanhempina. Kumpikaan ei osaa peruskodinhoitotaitoja, eikä osannut niitä opettaa lapsilleen. Sen näkee muista sisaruksistani jotka eivät osaa laittaa ruokaa, huoltaa vaatteita, huolehtia hygieniasta, keskustella järkevästi. Koulut saivat jotenkin käytyä, mutta työttömiä tai matalapalkkaisissa määräaikaisissa töissä. Muilla ei puolisoita tai lapsia. Minä ainoa kunnolla koulutettu, järkevä työura ja asema, naimisissa ja lapsia.

Oli varmaan mahdollista siksi, että menin vähän parempaan kouluun, luokalle jossa oli keskimäärin fiksumpaa sakkia. Pääsin näiden siivellä sellaiseen piiriin jossa koulussa menestyminen oli cool ja tavoiteltavaa. Toki olin fiksumpi jo lähtökohtaisesti, ehkä kyse oli siitä että vanhemmat ei päässeet liikaa vaikuttamaan valintoihisi negatiivisesti. Harrastin ja minulla oli laajat piirit koulun ja harrastusten kautta, näin erilaista elämänpiiriä, perheitä ja koteja, erilaisia aikuisia ja tulotasoja. Olin aina itsenäinen "omavarainen" niin, että en tarvinnut vanhempien tukea tai neuvoja siihen mitä elämässä aion ja haluan tehdä. Jos olisin kuunnellut vanhempiani, olisi sieltä ehkä lannistettu enemmän.

Jouluna minuakin ahdistaa olla katselemassa sitä meininkiä ja altistaa oma jälkikasvu sille sekoilulle.

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltaiset lapsenhakkaajavanhemmat, joista toinen erittäin paha ja julma narsisti. Lapsuus oli aivan hirveää aikaa.

Onnistuin nousemaan kouluttamattomasta rupusakista sukuni ekaksi akateemiseksi. Hinta on kova. Narsisti yritti kaikin tavoin estä, kiristää ja uhkailla etten mene lukioon / yliopistoon. Kun menin, alkoi kamala mustamaalaus, alistaminen, vähättely.

Kun valmistuin, ei kestänyt sitä ollenkaan ja salasi asian suvulta. Ja kun menestyin urallani, riehui ja perseili ja teki kävi jopa käsiksi minuun aikuiseen lapseen.

Välit olleet vuosikymmenen poikki ja vanhemmat haukkuu minkä kerkeää. Ovat tehneet perinnöttömäksi koska ”olen niin olevinaan” (en todellakaan ole, vaan aina olen pienentänyt itseni ja saavutukseni ja ollut visusti hiljaa), paapovat työtöntä sisarustani jolle koko perintö menee. (Toki voisin jonkun lakiosan saada).

Se kouluttamaton työtön sisarus on heille hienoa ja upeaa ja koko ajan höpöttivät miten sisarus on niin hieno ja viisas ja minä epäonnistunut ja häpeäksi heille. Vieläkin tulee näitä kirjeitä vaikka välit on poikki

Lapsiani eivät tapaa lainkaan ja ilmoittivat että lapseni ei ole sitten heille lapsenlapsia eikä millään lailla tärkeitä. Tämäkin on sitä vallankäyttöä.

Olen siis joo menestynyt ja hyvällä uralla mutta vanhemmat ja suku käänsi selkänsä. Yksin ilman mitään tukea ja apua pitänyt selvitä koko elämä.

Näin käy erittäin usein juuri narsistivanhemman kanssa. Se kun ei salli eikä suvaitse lapselleen mitään hyvää eikä lapsi saa saavuttaa mitään ”parempaa” tai mennä ”ohi” siitä vanhemmasta.

Täällä sama kuvio.

En ole viettänyt yhtä ainoaa joulua sen jälkeen ”kotikotona” kun muutin opiskelemaan lukion jälkeen. Sieltä väkivaltahelvetistä selvisin juuri ja juuri elossa. Ja se kuulkaa jatkuu, isäni käy aikuisiin lapsiin yhä käsiksi ja riehuu ja raivoaa jos siellä erehtyy käymään. Jos sanoo sanankin sille vastaan tai jos ei samalla sekunnilla tottele sen käskyjä niin siinä on oikeutus sille että se saa narsistikilarit ja käy kimppuun. On vielä yli 70v iässä vahva, iso, hyväkuntoinen ja juuri taannoin pöllytti veljeä.

Joulut yksin opiskelija-asunnossa oli kamalia, tyhjä kerrostalo, mun ikkuna ainoa jossa oli valo. Mutta silti ne voitti sen että olisin mennyt lapsuudenkotiin kuuntelemaan raivoamista ja ottamaan turpaan.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat olivat alkoholisteja / lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Oli huostaanottoa, takaisin joutumista, pelokkaita arki-iltoja sekä jouluja.

Vanhemmat kuolivat päihteisiin ollessani täysi-ikäinen. Sen jälkeen olin pitkään ns "tuuliajolla" ja kunhan purjehdin paikasta paikkaan vailla päämäärää. Opintoja yritin, mutta jätin aina kesken epäonnistumisen tunteen vallatessa. 

Peruskoulu meni todella penkin alle ja aikoinaan opiskelua ei tuettu samalla tavalla kuin nyt. Häpeän, etten osaa perusmatematiikkaa, en äidinkielen erikoisuuksia tai sääntöjä - en oikeastaan mitään mitä nykyään pidetään ihan normaalina taitona.

Vuosien terapia yli 30-vuotiaana ja lapsuuden käsittelyä sekä särkyneiden parisuhteiden käsittelyä sai ajatusmaailman kypsymään jollakin tasolla ikuisesta epäonnistumisesta ja häpeästä ainakin 2 porrasta ylöspäin. Lisäksi kuin sattumalta löysin puolison, joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen eikä vaadi minulta liikoja. Olen hänen kanssaan taivaltanut tätä matkaa kohta 20 vuotta, lapsia ollaan saatu, vakituinen työpaikkakin löytyy joskaan ei mielekäs, mutten uskalla enää edes haaveilla opinnoista. Peruspalikat on hyvin, perusturva on olemassa. En pelkää enää, että joku lyö. En pelkää ikuisia lupauksien pettämistä, syntymäpäivien unohtelua, kaljatölkin sihahdusta.

Olen ennenkaikkea hyväksynyt lapsuuteni ja tarinani. Tämä on minun tarinani ja minun piti vain kasvaa todella kauan ja löytää korjaava parisuhde joka sai minut henkisesti vakaaksi aikuiseksi.

Tsemppiä. Opiskele, jos on mahdollisuus. Ajattele, että se pska mitä koet ei kestä ikuisuutta. Aika korjaa haavat ja jossain vaiheessa olet itse valmis päästämään irti menneistä ja ponnistamaan itse!

Todella pitkän tien olet kulkenut, hienoa!

Se on muuten jännä että joulun kuvasto ja narratiiivi on se että KAIKILLA perheillä on ihana yhteinen rakkaudentäyteinen joulu ja kaikki aikuiset lapset kokoontui rakastaville vanhemmille. Oletus on sitten se että ilman muuta kaikilla on näin.

Ei vaan todellakaan ole. Erittäin monelle joulu on kauhun, pelon, väkivallan aikaa, tai traumaattista kiusaamista kun omat vanhemmat kiusaa, alistaa, vittuilee, vallankäyttää, nujertaa. Tai on muuten elämä kurjassa jamassa. Mutta jouluna yhtäkkiä sit kaiken pitäisikin olla siirapinkuorrutteista ihanuutta.

Se on aivan järjetön ponnistelu, kamppilu ja taistelu raivata itsensä huipulle surkeasta lapsuudenkodista, jossa vanhemmat on kaltoinkohdelleet ja pieksäneet ja nujertaneet tahdon ja alistaneet siten että itsetunto on viety kokonaan.

Se ei kuulosta vaikealta, varsinkaan sellaisen korvaan jolla hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Mutta se ON hemmetin raskas tie kun kokoat itsesi sirpaleista ja taistelet ilman kodin apua ja tukea kaiken yksin. Se lapsuudenkoti lähinnä kampittaa, työtää kapulaa rattaisiin, ilkkuu ja pilkkaa eli koko ajan kuormittaa ja riistää niitä vähäisiä voimavaroja.

Mä tein ton, mutta sisarukseni ei tuohon pystyneet. Enkä ihmettele sitä lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä ihmisiä, joiden vanhemmat ovat muuten ihan hyviä, mutta joiden elämä on hyvin pientä ja älyllisesti epästimuloivaa? Kamppailen itse kiittämättömyyden ja häpeän kanssa, kun vanhemmat ovat ihan hyväntahtoisia ja mukavia, mutta tietynlainen sivistys puuttuu ja näkemykset siitä, millainen elämä on mieluista, poikkeavat aika lailla.

Olen kuin jokin vaihdokas tässä perheessä... Ulkopuolisuuden tunne on hyvin vahva. "Hienompiin piireihin" en myöskään tunne kuuluvani, koska olen liian "maalainen ja juntti" :/

Totean, että tuo alustus aiheeseen on niin sekavaa luettavaa kommentteineen ettei niiden avulla oikein pääse kiinni siihen että mistä kiikastaa.

Minusta yksilölle riittää, että työ on kiintoisaa. Se synnyttää tarpeen täyttää se puuttuva tunne ihmisessä. No, tänä päivänä työ ei tietenkään ole itsestään selvyys.

Sinänsä tunnistan tilanteen lapsuudenkodissa, mutten "nää" tekstistä sitä että onko siellä asiat kunnossa, vai sairauden läsnäoloa, tai esim. paperipinoja ympäriinsä.

Meidän perheessä oli hyvä meininki mutta rahaa ei ollut, vanhemmat kouluttamattomia pienipalkkaisissa töissä, äiti välillä kotona lasten kanssa. Meitä kannustettiin aina opiskelemaan niin pitkälle kun vaan rahkeet riittää, ei kuitenkaan painostettu mihinkään vaan jokaisella sai olla omansa haaveet. No kaikki lapset ollaan akateemisia ja omalla alalla pärjääviä. Samanlaisia mehtäläisjuntteja kyllä ollaan edelleen kun ennenkin mutta en mä osaa "hävetä", ei nuo kaikki muutkaan yliopistolla mitään "hienompaa väkeä" ollut 😄 Joo etiketit sun muut on ollu hieman hakusessa juhlallisuuksissa mutta minkäs sille voi, oppia ikä kaikki 😌

Vierailija kirjoitti:

Se on aivan järjetön ponnistelu, kamppilu ja taistelu raivata itsensä huipulle surkeasta lapsuudenkodista, jossa vanhemmat on kaltoinkohdelleet ja pieksäneet ja nujertaneet tahdon ja alistaneet siten että itsetunto on viety kokonaan.

Se ei kuulosta vaikealta, varsinkaan sellaisen korvaan jolla hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Mutta se ON hemmetin raskas tie kun kokoat itsesi sirpaleista ja taistelet ilman kodin apua ja tukea kaiken yksin. Se lapsuudenkoti lähinnä kampittaa, työtää kapulaa rattaisiin, ilkkuu ja pilkkaa eli koko ajan kuormittaa ja riistää niitä vähäisiä voimavaroja.

Mä tein ton, mutta sisarukseni ei tuohon pystyneet. Enkä ihmettele sitä lainkaan.

Kiinnostaisi kuulla sisarusten tarina mutta ymmärrän ettei sen kuulu tänne kantautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on aivan järjetön ponnistelu, kamppilu ja taistelu raivata itsensä huipulle surkeasta lapsuudenkodista, jossa vanhemmat on kaltoinkohdelleet ja pieksäneet ja nujertaneet tahdon ja alistaneet siten että itsetunto on viety kokonaan.

Se ei kuulosta vaikealta, varsinkaan sellaisen korvaan jolla hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Mutta se ON hemmetin raskas tie kun kokoat itsesi sirpaleista ja taistelet ilman kodin apua ja tukea kaiken yksin. Se lapsuudenkoti lähinnä kampittaa, työtää kapulaa rattaisiin, ilkkuu ja pilkkaa eli koko ajan kuormittaa ja riistää niitä vähäisiä voimavaroja.

Mä tein ton, mutta sisarukseni ei tuohon pystyneet. Enkä ihmettele sitä lainkaan.

Kiinnostaisi kuulla sisarusten tarina mutta ymmärrän ettei sen kuulu tänne kantautua.

No jos sanon sen verran siitä että heistä tuli myös monella tavalla ongelmaisia ja vanhempien käytös periytyi toiseen heistä aivan suoraan. Tästä voi päätellä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltaiset lapsenhakkaajavanhemmat, joista toinen erittäin paha ja julma narsisti. Lapsuus oli aivan hirveää aikaa.

Onnistuin nousemaan kouluttamattomasta rupusakista sukuni ekaksi akateemiseksi. Hinta on kova. Narsisti yritti kaikin tavoin estä, kiristää ja uhkailla etten mene lukioon / yliopistoon. Kun menin, alkoi kamala mustamaalaus, alistaminen, vähättely.

Kun valmistuin, ei kestänyt sitä ollenkaan ja salasi asian suvulta. Ja kun menestyin urallani, riehui ja perseili ja teki kävi jopa käsiksi minuun aikuiseen lapseen.

Välit olleet vuosikymmenen poikki ja vanhemmat haukkuu minkä kerkeää. Ovat tehneet perinnöttömäksi koska ”olen niin olevinaan” (en todellakaan ole, vaan aina olen pienentänyt itseni ja saavutukseni ja ollut visusti hiljaa), paapovat työtöntä sisarustani jolle koko perintö menee. (Toki voisin jonkun lakiosan saada).

Se kouluttamaton työtön sisarus on heille hienoa ja upeaa ja koko ajan höpöttivät miten sisarus on niin hieno ja viisas ja minä epäonnistunut ja häpeäksi heille. Vieläkin tulee näitä kirjeitä vaikka välit on poikki

Lapsiani eivät tapaa lainkaan ja ilmoittivat että lapseni ei ole sitten heille lapsenlapsia eikä millään lailla tärkeitä. Tämäkin on sitä vallankäyttöä.

Olen siis joo menestynyt ja hyvällä uralla mutta vanhemmat ja suku käänsi selkänsä. Yksin ilman mitään tukea ja apua pitänyt selvitä koko elämä.

Jos teitä on kaksi, lakiosa on 25÷. Tietenkin vaadit sen.