Te, joiden miehet sättivät tai ojentavat teitä julkisilla paikoilla, tiedoksi, että muut ihmiset tuntevat teitä kohtaan sääliä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rouvat ovat ihan itse armaan miehensä valinneet ja ovat heidän kanssaan täysin vapaaehtoisesti.

Suomessa kun ollaan ja eletään, niin joka ikinen kotimainen ihminen tietää tasan varmasti mitä muita vaihtoehtoja olisi, jos päättäisi erota, mutta jos ei eroa, niin valitettavasti auta muu kuin kärsiä. Ja kyllä, sääliä tunnen.

Enkä mene väliin taatusti, jos näen "vain" sättimistä. Jos toinen kävisi käsiksi, niin silloin menisin, huutaisin muitakin apuun ja soittaisin poliisit paikalle.

Ei se vapaaehtoista ole. Olet oman psyykesi ja miehen panttivankina. Traumatisoitunut ihminen ei lähde koska ei pysty. Se on jähmettynyt paikoilleen. Jos mikään ei riko sitä kuviota niin siinä pysyt kuolemaasi asti.

Olen itse ollut 20 vuotta parisuhteessa, joka oli arvaamaton. Mies ei koskaan julkisella paikalla sättinyt, eikä kotonakaan suoraan haukkunut, mutta kritisoi paljon. Oli vaativa. Kaikki oli ok, kun hänen kanssaan oli samaa mieltä. Vaikeaa oli, jos halusi eri asiaa.

On vaikeaa lähteä, jos suurin osa ajasta on hyvää tai erittäin hyvää. Pidin itseäni vain heikkona, jos en kestänyt syyllistämistä. Katsoin sen olevan vahvuuden osoitus, että pystyn pitämään puoleni.

Tällä vain haluan sanoa, että luulen, että vaikeista suhteista ei lähdetä sen takia, että niissä on myös paljon hyvää, jolloin menneet anteeksiannetaan.

Joissakin voi olla. Minun suhteessani mies vain sai minut uskomaan ettei minulla ole minkäänlaista ihmisarvoa, sanoikin sen suoraan ja uskonnollinen kasvatukseni piti sitä merkkinä, että jumala haluaa rankaista minua koska olen läpeensä paha ihminen.Minun siis tuli kärsiä rangaistukseni. Kaiken vihan käänsin itseeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rouvat ovat ihan itse armaan miehensä valinneet ja ovat heidän kanssaan täysin vapaaehtoisesti.

Suomessa kun ollaan ja eletään, niin joka ikinen kotimainen ihminen tietää tasan varmasti mitä muita vaihtoehtoja olisi, jos päättäisi erota, mutta jos ei eroa, niin valitettavasti auta muu kuin kärsiä. Ja kyllä, sääliä tunnen.

Enkä mene väliin taatusti, jos näen "vain" sättimistä. Jos toinen kävisi käsiksi, niin silloin menisin, huutaisin muitakin apuun ja soittaisin poliisit paikalle.

Ei se vapaaehtoista ole. Olet oman psyykesi ja miehen panttivankina. Traumatisoitunut ihminen ei lähde koska ei pysty. Se on jähmettynyt paikoilleen. Jos mikään ei riko sitä kuviota niin siinä pysyt kuolemaasi asti.

Olen itse ollut 20 vuotta parisuhteessa, joka oli arvaamaton. Mies ei koskaan julkisella paikalla sättinyt, eikä kotonakaan suoraan haukkunut, mutta kritisoi paljon. Oli vaativa. Kaikki oli ok, kun hänen kanssaan oli samaa mieltä. Vaikeaa oli, jos halusi eri asiaa.

On vaikeaa lähteä, jos suurin osa ajasta on hyvää tai erittäin hyvää. Pidin itseäni vain heikkona, jos en kestänyt syyllistämistä. Katsoin sen olevan vahvuuden osoitus, että pystyn pitämään puoleni.

Tällä vain haluan sanoa, että luulen, että vaikeista suhteista ei lähdetä sen takia, että niissä on myös paljon hyvää, jolloin menneet anteeksiannetaan.

Joissakin voi olla. Minun suhteessani mies vain sai minut uskomaan ettei minulla ole minkäänlaista ihmisarvoa, sanoikin sen suoraan ja uskonnollinen kasvatukseni piti sitä merkkinä, että jumala haluaa rankaista minua koska olen läpeensä paha ihminen.Minun siis tuli kärsiä rangaistukseni. Kaiken vihan käänsin itseeni.

Minäkin olen saanut kuulla olevani paha ihminen ja syvästi moraaliton. Samaa syyllistämistä, ja se kyllä osui ja upposi. Olen myös fundamentalistiuskovaisessa perheessä kasvanut….

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, kyllä nähnyt näitä Miehiä jotka haukkuu ja sättii julkisilla paikoilla,en usko että ihmiset säälii,koska jos säälis niin ne puuttuisi tilanteeseen tai ainakin soittaisivat hätäkeskukseen, Suomessa möllötetään vaikka joku hakkaisi toisen hengiltä ja samalla kuvaisivat.

Hätäkeskukseen soitto siitä, että joku haukkuu toista sanallisesti? Ei se ole mikään hätätilanne.

Kyllä se on, tästä pitäisi oppia ilmoittamaan. Henkistä väkivaltaa.

Haukkuminen ei ole rikollista eikä poliisi mahda sille mitään, joten soittaminen on täysin turhaa. Millä se edes niille viranomaisille todistettaisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rouvat ovat ihan itse armaan miehensä valinneet ja ovat heidän kanssaan täysin vapaaehtoisesti.

Suomessa kun ollaan ja eletään, niin joka ikinen kotimainen ihminen tietää tasan varmasti mitä muita vaihtoehtoja olisi, jos päättäisi erota, mutta jos ei eroa, niin valitettavasti auta muu kuin kärsiä. Ja kyllä, sääliä tunnen.

Enkä mene väliin taatusti, jos näen "vain" sättimistä. Jos toinen kävisi käsiksi, niin silloin menisin, huutaisin muitakin apuun ja soittaisin poliisit paikalle.

Ei se vapaaehtoista ole. Olet oman psyykesi ja miehen panttivankina. Traumatisoitunut ihminen ei lähde koska ei pysty. Se on jähmettynyt paikoilleen. Jos mikään ei riko sitä kuviota niin siinä pysyt kuolemaasi asti.

Olen itse ollut 20 vuotta parisuhteessa, joka oli arvaamaton. Mies ei koskaan julkisella paikalla sättinyt, eikä kotonakaan suoraan haukkunut, mutta kritisoi paljon. Oli vaativa. Kaikki oli ok, kun hänen kanssaan oli samaa mieltä. Vaikeaa oli, jos halusi eri asiaa.

On vaikeaa lähteä, jos suurin osa ajasta on hyvää tai erittäin hyvää. Pidin itseäni vain heikkona, jos en kestänyt syyllistämistä. Katsoin sen olevan vahvuuden osoitus, että pystyn pitämään puoleni.

Tällä vain haluan sanoa, että luulen, että vaikeista suhteista ei lähdetä sen takia, että niissä on myös paljon hyvää, jolloin menneet anteeksiannetaan.

Joissakin voi olla. Minun suhteessani mies vain sai minut uskomaan ettei minulla ole minkäänlaista ihmisarvoa, sanoikin sen suoraan ja uskonnollinen kasvatukseni piti sitä merkkinä, että jumala haluaa rankaista minua koska olen läpeensä paha ihminen.Minun siis tuli kärsiä rangaistukseni. Kaiken vihan käänsin itseeni.

Minäkin olen saanut kuulla olevani paha ihminen ja syvästi moraaliton. Samaa syyllistämistä, ja se kyllä osui ja upposi. Olen myös fundamentalistiuskovaisessa perheessä kasvanut….

Niinpä. Ihmisiä on eri lähtötilanteissa elämässään. Minun kasvatuksessa syvä häpeän tunne omasta itsestään oli hyve ja toivottava ominaisuus varsinkin naisessa. Ehkä näitä ei käsitä ihmiset joille on sallittu se, että välittää itsestään.

Olen kerran kauppakeskuksessa kuunnellut sivusta, kun mustasukkainen nuorehko mies on kovaan ääneen haukkunut naista ja väittänyt tämän katselleen muita miehiä. Mies oli sellanen maantienharmaa siansilmäinen vaatimattoman näköinen tavissuomalainen. Nainen näytti ujolta ja hennolta ja yritti kuiskaillen selittää, ettei varmasti ole ketään katsonut. Teki mieli mennä väliin koska miehen huuto vaan voimistui hiljalleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rouvat ovat ihan itse armaan miehensä valinneet ja ovat heidän kanssaan täysin vapaaehtoisesti.

Suomessa kun ollaan ja eletään, niin joka ikinen kotimainen ihminen tietää tasan varmasti mitä muita vaihtoehtoja olisi, jos päättäisi erota, mutta jos ei eroa, niin valitettavasti auta muu kuin kärsiä. Ja kyllä, sääliä tunnen.

Enkä mene väliin taatusti, jos näen "vain" sättimistä. Jos toinen kävisi käsiksi, niin silloin menisin, huutaisin muitakin apuun ja soittaisin poliisit paikalle.

Ei se vapaaehtoista ole. Olet oman psyykesi ja miehen panttivankina. Traumatisoitunut ihminen ei lähde koska ei pysty. Se on jähmettynyt paikoilleen. Jos mikään ei riko sitä kuviota niin siinä pysyt kuolemaasi asti.

Olen itse ollut 20 vuotta parisuhteessa, joka oli arvaamaton. Mies ei koskaan julkisella paikalla sättinyt, eikä kotonakaan suoraan haukkunut, mutta kritisoi paljon. Oli vaativa. Kaikki oli ok, kun hänen kanssaan oli samaa mieltä. Vaikeaa oli, jos halusi eri asiaa.

On vaikeaa lähteä, jos suurin osa ajasta on hyvää tai erittäin hyvää. Pidin itseäni vain heikkona, jos en kestänyt syyllistämistä. Katsoin sen olevan vahvuuden osoitus, että pystyn pitämään puoleni.

Tällä vain haluan sanoa, että luulen, että vaikeista suhteista ei lähdetä sen takia, että niissä on myös paljon hyvää, jolloin menneet anteeksiannetaan.

Joissakin voi olla. Minun suhteessani mies vain sai minut uskomaan ettei minulla ole minkäänlaista ihmisarvoa, sanoikin sen suoraan ja uskonnollinen kasvatukseni piti sitä merkkinä, että jumala haluaa rankaista minua koska olen läpeensä paha ihminen.Minun siis tuli kärsiä rangaistukseni. Kaiken vihan käänsin itseeni.

Minäkin olen saanut kuulla olevani paha ihminen ja syvästi moraaliton. Samaa syyllistämistä, ja se kyllä osui ja upposi. Olen myös fundamentalistiuskovaisessa perheessä kasvanut….

Niinpä. Ihmisiä on eri lähtötilanteissa elämässään. Minun kasvatuksessa syvä häpeän tunne omasta itsestään oli hyve ja toivottava ominaisuus varsinkin naisessa. Ehkä näitä ei käsitä ihmiset joille on sallittu se, että välittää itsestään.

Minua taas ei kasvatettu häpeällä, vaan syyllisyydellä. Siksi eksä sai minut hyppimään tahtonsa mukaan. Tein mitä tahansa, jotta en joutuisi kohtaamaan syyllistämistä.

Ei se eksä taida itsekään tietää, mitä teki. Ei ymmärtäisi, vaikka sanoisin.

Ja ei tällaista voi ulkopuolinen tajuta. Helppo on huudella, että sen kun lähdet - kun ei ymmärrä, mitä se musertava syyllisyys ja/tai häpeä tekee sen jälkeen.

Kaikki sympatia narskujen lapsille. Heidän elämänsä on varmaan vuelä vaikeampaa.

Minäkin olen tällainen nainen, jota sätittiin julkisilla paikoilla. Joskus on ollut jopa (etäinen) tuttava todistanut sättimisen, mutta kuulin tästä vasta eron jälkeen. Eroaminen oli elämäni paras päätös, vaikka elämän palasten kasaaminen on vienyt aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rouvat ovat ihan itse armaan miehensä valinneet ja ovat heidän kanssaan täysin vapaaehtoisesti.

Suomessa kun ollaan ja eletään, niin joka ikinen kotimainen ihminen tietää tasan varmasti mitä muita vaihtoehtoja olisi, jos päättäisi erota, mutta jos ei eroa, niin valitettavasti auta muu kuin kärsiä. Ja kyllä, sääliä tunnen.

Enkä mene väliin taatusti, jos näen "vain" sättimistä. Jos toinen kävisi käsiksi, niin silloin menisin, huutaisin muitakin apuun ja soittaisin poliisit paikalle.

Ei se vapaaehtoista ole. Olet oman psyykesi ja miehen panttivankina. Traumatisoitunut ihminen ei lähde koska ei pysty. Se on jähmettynyt paikoilleen. Jos mikään ei riko sitä kuviota niin siinä pysyt kuolemaasi asti.

Olen itse ollut 20 vuotta parisuhteessa, joka oli arvaamaton. Mies ei koskaan julkisella paikalla sättinyt, eikä kotonakaan suoraan haukkunut, mutta kritisoi paljon. Oli vaativa. Kaikki oli ok, kun hänen kanssaan oli samaa mieltä. Vaikeaa oli, jos halusi eri asiaa.

On vaikeaa lähteä, jos suurin osa ajasta on hyvää tai erittäin hyvää. Pidin itseäni vain heikkona, jos en kestänyt syyllistämistä. Katsoin sen olevan vahvuuden osoitus, että pystyn pitämään puoleni.

Tällä vain haluan sanoa, että luulen, että vaikeista suhteista ei lähdetä sen takia, että niissä on myös paljon hyvää, jolloin menneet anteeksiannetaan.

Joissakin voi olla. Minun suhteessani mies vain sai minut uskomaan ettei minulla ole minkäänlaista ihmisarvoa, sanoikin sen suoraan ja uskonnollinen kasvatukseni piti sitä merkkinä, että jumala haluaa rankaista minua koska olen läpeensä paha ihminen.Minun siis tuli kärsiä rangaistukseni. Kaiken vihan käänsin itseeni.

Minäkin olen saanut kuulla olevani paha ihminen ja syvästi moraaliton. Samaa syyllistämistä, ja se kyllä osui ja upposi. Olen myös fundamentalistiuskovaisessa perheessä kasvanut….

Niinpä. Ihmisiä on eri lähtötilanteissa elämässään. Minun kasvatuksessa syvä häpeän tunne omasta itsestään oli hyve ja toivottava ominaisuus varsinkin naisessa. Ehkä näitä ei käsitä ihmiset joille on sallittu se, että välittää itsestään.

Minua taas ei kasvatettu häpeällä, vaan syyllisyydellä. Siksi eksä sai minut hyppimään tahtonsa mukaan. Tein mitä tahansa, jotta en joutuisi kohtaamaan syyllistämistä.

Ei se eksä taida itsekään tietää, mitä teki. Ei ymmärtäisi, vaikka sanoisin.

Ja ei tällaista voi ulkopuolinen tajuta. Helppo on huudella, että sen kun lähdet - kun ei ymmärrä, mitä se musertava syyllisyys ja/tai häpeä tekee sen jälkeen.

Kaikki sympatia narskujen lapsille. Heidän elämänsä on varmaan vuelä vaikeampaa.

Minä hakeuduin psykiatriseen hoitoon suhteen aikana ja psykiatri sanoi, että mieheni on narsisti. En voinut kuitenkaan silloin hyväksyä ajatusta. Pelkäsin myös että mies saa nähdä lausuntoja ja tuhosin ne kun saapuivat kotiin, että ei olisi suuttunut. En voinut tietää mitä tekee.  Vasta vuosia suhteen jälkeen kun näen määritelmiä narsistista ja luetteloja mitä kaikkea narsisti tekee tuhotakseen kumppaninsa, niin en ole löytänyt vielä ainuttakaan kohtaa mitä hän ei olisi tehnyt minulle toistuvasti. Lopulta  tajusin, että kaikki oli koodattu minuun jo lapsena koska ex mieheni muistutti toista vanhemmistani. Ja se kai oli syy, että toistin hänen kanssaan lapsuuteni traumoja, olin kuin lapsi joka ei voinut lähteä pakoon vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rouvat ovat ihan itse armaan miehensä valinneet ja ovat heidän kanssaan täysin vapaaehtoisesti.

Suomessa kun ollaan ja eletään, niin joka ikinen kotimainen ihminen tietää tasan varmasti mitä muita vaihtoehtoja olisi, jos päättäisi erota, mutta jos ei eroa, niin valitettavasti auta muu kuin kärsiä. Ja kyllä, sääliä tunnen.

Enkä mene väliin taatusti, jos näen "vain" sättimistä. Jos toinen kävisi käsiksi, niin silloin menisin, huutaisin muitakin apuun ja soittaisin poliisit paikalle.

Ei se vapaaehtoista ole. Olet oman psyykesi ja miehen panttivankina. Traumatisoitunut ihminen ei lähde koska ei pysty. Se on jähmettynyt paikoilleen. Jos mikään ei riko sitä kuviota niin siinä pysyt kuolemaasi asti.

Olen itse ollut 20 vuotta parisuhteessa, joka oli arvaamaton. Mies ei koskaan julkisella paikalla sättinyt, eikä kotonakaan suoraan haukkunut, mutta kritisoi paljon. Oli vaativa. Kaikki oli ok, kun hänen kanssaan oli samaa mieltä. Vaikeaa oli, jos halusi eri asiaa.

On vaikeaa lähteä, jos suurin osa ajasta on hyvää tai erittäin hyvää. Pidin itseäni vain heikkona, jos en kestänyt syyllistämistä. Katsoin sen olevan vahvuuden osoitus, että pystyn pitämään puoleni.

Tällä vain haluan sanoa, että luulen, että vaikeista suhteista ei lähdetä sen takia, että niissä on myös paljon hyvää, jolloin menneet anteeksiannetaan.

Joissakin voi olla. Minun suhteessani mies vain sai minut uskomaan ettei minulla ole minkäänlaista ihmisarvoa, sanoikin sen suoraan ja uskonnollinen kasvatukseni piti sitä merkkinä, että jumala haluaa rankaista minua koska olen läpeensä paha ihminen.Minun siis tuli kärsiä rangaistukseni. Kaiken vihan käänsin itseeni.

Minäkin olen saanut kuulla olevani paha ihminen ja syvästi moraaliton. Samaa syyllistämistä, ja se kyllä osui ja upposi. Olen myös fundamentalistiuskovaisessa perheessä kasvanut….

Niinpä. Ihmisiä on eri lähtötilanteissa elämässään. Minun kasvatuksessa syvä häpeän tunne omasta itsestään oli hyve ja toivottava ominaisuus varsinkin naisessa. Ehkä näitä ei käsitä ihmiset joille on sallittu se, että välittää itsestään.

Minua taas ei kasvatettu häpeällä, vaan syyllisyydellä. Siksi eksä sai minut hyppimään tahtonsa mukaan. Tein mitä tahansa, jotta en joutuisi kohtaamaan syyllistämistä.

Ei se eksä taida itsekään tietää, mitä teki. Ei ymmärtäisi, vaikka sanoisin.

Ja ei tällaista voi ulkopuolinen tajuta. Helppo on huudella, että sen kun lähdet - kun ei ymmärrä, mitä se musertava syyllisyys ja/tai häpeä tekee sen jälkeen.

Kaikki sympatia narskujen lapsille. Heidän elämänsä on varmaan vuelä vaikeampaa.

Minä hakeuduin psykiatriseen hoitoon suhteen aikana ja psykiatri sanoi, että mieheni on narsisti. En voinut kuitenkaan silloin hyväksyä ajatusta. Pelkäsin myös että mies saa nähdä lausuntoja ja tuhosin ne kun saapuivat kotiin, että ei olisi suuttunut. En voinut tietää mitä tekee.  Vasta vuosia suhteen jälkeen kun näen määritelmiä narsistista ja luetteloja mitä kaikkea narsisti tekee tuhotakseen kumppaninsa, niin en ole löytänyt vielä ainuttakaan kohtaa mitä hän ei olisi tehnyt minulle toistuvasti. Lopulta  tajusin, että kaikki oli koodattu minuun jo lapsena koska ex mieheni muistutti toista vanhemmistani. Ja se kai oli syy, että toistin hänen kanssaan lapsuuteni traumoja, olin kuin lapsi joka ei voinut lähteä pakoon vanhempiaan.

Sama täällä, vaikka vähän eri tavalla:. Minun isäni ei ollut narsku, mutta kaikkitietävä, dominoiva ja aina oikeassa. Eksäni ei ollut narsku, mutta syyllistävä, kontrolliva ja dominoiva ja aina oikeassa.

Olen myös jälkeen päin ihmetellyt, miten en kysennyt näkemään tätä samanlaisuutta. Käytös oli jotain niin tuttua, että sitä piti normaalina.

Erostani on jo toista kymmentä vuotta aikaa, ja olen uusissa naimisissa. Alussa olin miehen suhteen epävarma, koska en ollut varma, välittääkö hän minusta. Olin oppinut, että kontollointi on välittämistä, enkä tiennyt miten olisin suhtautunut mieheen, joka sanoo ”tee ihan niin kuin itse haluat”. Tunsin jääväni tuuliajolle, kun kukaan ei pidä huolta.