Raskaus - näytän kamalalta ja se masentaa

Kehtaanko edes myöntää? Olen viikolla 30 raskaana ja odotan toista lasta. Viime aikoina mieli on ollut aika maassa. En tiedä tarkalleen mikä kaikki sen aiheuttaa, mutta tunnen koko ajan olevani muita huonompi, saamattomampi ja rumempi. Kammoan tätä vartaloani niin paljon, etten uskalla katsoa itseäni enää peilistä. Painonnousu ahdistaa niin, että olen koko raskauden ajan vältellyt vaakaa. Se on helppoa, koska tokassa raskaudessa neuvolassa eivät ole kovin kiinnostuneita painosta kun ekassa raskaudessa kaikki meni oppikirjamaisesti.
En usko, että olen raskauden aikana lihonut järjettömästi (samat housut menevät yhä jalkaan), mutta toisen lapsen jälkeen olen parin työvuoden aikana lihonut kun työstressin takia olen repsahtanut herkkuihin ja päälle jäivät viime kesän kortisoonikuurin kilot. En ollut kroppaani tyytyväinen sen jälkeen, ja sitten tulin raskaaksi.

Nyt kun vatsan pitäisi jo näkyä kauniina raskausmahana, näytän mielestäni vain epämääräisesti lihoneelta. Ok, raskausvatsan näkee kun katsoo, mutta samalla näkee myös lihoneet reidet ja takapuolen.

Nyt olen ottanut ryhtiliikkeen ja alkanut noudattaa 1800 kcal raskausdiabetes-dieettiä.  Siitäkin huolimatta tuntuu, että olen taas lihonut puhdasta läskiä, vaikka käytännössä tuolla energiamäärällä painonnousun pitäisi mennä suoraan raskauteen.

Ja tämä itseinho vaikuttaa koko elämään. En mielestäni näytä missään vaatteissa hyvältä vaan vanhalta, rupsahtaneelta ja rumalta. Naurettavaa, mutta koko elämänilo on mennyt, varsinkin odotuksen ilo. Töissä ihmisten kommentit eivät ainakaan tue itsetuntoa. Saan päivittäin kuulla (samoilta ihmisiltä), että missäs se raskausvatsa on ja milloin se tulee esiin. No hittoakos minä tiedän, haluaisin tietää sen itsekin! Varsin rasittavaa on myös kuunnella erään kollegan jatkuvia pelotteluita siitä, kuinka hän oli aikoinaan lihonut raskauksissaan 20-30 kiloa. Mitä ihmettä nämä naiset ajavat takaa kommenteillaan? Itselläni ei tulisi mieleenkään sanoa herkässä tilassa olevalle odottajalle mitään tämänsuuntaista.

Ekassa raskaudessakaan en ollut kovin itsevarma kropastani. Maha alkoi kuitenkin näkymään näillä viikoilla, ja vaikka silloinkin reisiä, takamusta ja jenkkakahvoja tuli, olin kuitenkin ihan eri näköinen. Tiedä sitten onko tyypillistä, että ensisynnyttäjät saavat kehuja ulkomuodostaan enemmän kuin seuraavilla kierroksilla olevat. Mutta viime raskaudessa muistan ihmisten kertoneen, että näytän hyvältä ja säkenöivältä. Nyt en ole kuullut tuota kertaakaan. Joo, ehkei ole siihen syytäkään, mutta miten paljon merkkaisikaan, että joku nuo maagiset sanat sanoisi edes kerran.

Mieli on siis maassa, ja siitä on muodostunut noidankehä. Jaksan hädin tuskin töissä sekä pyörittää pikkulapsiperheen arkea toisella kädellä. Haluaisin laittaa kotia valmiiksi toista vauvaa varten - hän on mitä toivotuin ja rakastan syntymätöntä lastani jo  nyt suunnattomasti. Mutta en jaksa. Lisäksi raskausvaivoja on ihan eri tavalla kuin ekassa raskaudessa: supistuksia, liitoskipuja ja kirsikkana kakun päällä uhka ennenaikaisuudesta. Tuosta syystä matkailukin kiellettiin jo viikkoja sitten. Arki on yhtä harmaata massaa: viimeisiä viikkoja töissä ja epävarmuutta omasta asemasta ja osaamisesta siellä, tekemättömien hommien tuijottelua kotona, uhmaileva kolmevuotias kotona. Parisuhdekin väljähtänyt osittain tästä "masennuksesta" johtuen. Ei tee mieli liikkua kodin ulkopuolella, joten ne mieltä piristävät asiat jäävät tekemättä.

Neuvolassa uudelleensynnyttäjän ajat ovat niin lyhyitä ja harvoin, etten ole saanut puhutuksi asiasta. Ja mitenkän sen asian ottaisi esille? "Kuule, tuo paino jonka olen ilmoittanut teille joka käynnillä, se on ihan hatusta vedetty". Ihan hulluahan tämä on, ja harmittaa, että pilaan odotukseni tällä. Vasta kasvaa keskikäyrällä kuten esikoisestakin, joka kuitenkin syntyi pienipainoisena. Tämä toka kasvaa ultran mukaan keskikäyrällä, ja siitähän olenkin saanut itselleni aiheen miettiä, että olenko "syönyt" hänet alakäyrältä sinne. Nuoruudessa minulla oli ruumiinkuvan kanssa ongelmia - teininä meinasi mennä lähes anoreksien puolelle, ei kuitenkaan kehittynyt varsinaiseksi anoreksiaksi. Aikuisiällä olen ollut normaalipainoinen, kurvikas, mutta hoikahko enemmän kuin pyöreähkö. Kilot tulleet siis viime vuosina, ja soimaan itseäni siitä, miten olen niitä antanut tulla.

Mieheni on sen tyyppinen, että on jaksanut muutaman kerran sanoa, etten ole lihava. Mutta ymmärrettävistä syistä hänkään ei jaksa jankuttaa samaa asiaa. Sitten tulkitsen hänen sanomattajättämisensä hiljaiseksi mielenilmaisuksi siitä, että olen ihan kammottavan näköinen. Mistähän voisin hakea tukea? Neuvolassa kirjaavat pienetkin puutteet äitiydessä tarkkaan tietoihin, joten en halua joutua siellä syyniin.