Häilyvä minäkuva & vaikeudet kertoa itsestään ja elämästään

Nyt olisi tarkoitus ryhdistäytyä ja ruveta etsimään kavereita, mutta se kyllä tyssää aika lailla heti alkuunsa, koska en osaa kertoa itsestäni ja elämästäni niin hyvin kuin kenties tulisi kyetä kertomaan. Pelkään, että näin "salaileva ja hämärä" vaikutelma karkottaa ihmiset saman tien.

Taustalla on sellaista, että minäkuvani ei jotenkin ole kunnolla kehittynyt, se on epäselvä ja ailahteleva. Lisäksi elämäni on (varmaan paljolti juuri e.m. johtuen) ollut sen verran kaoottista, että on hankala saada puettua kokemuksiani mihinkään selkeään, yhtenäiseen narratiiviin. Elämässäni on sen yhden sijasta ikään kuin useita irrallisia narratiiviin pätkiä, hirveänä sekamelskana. Kun en saa itsekään kunnolla tolkkua omasta elämästäni, niin miten muka kykenisin kertomaan siitä muillekaan ymmärrettävästi?

Lisäksi menen helposti jotenkin lukkoon niin, että en tilapäisesti muista jotain asiaa itsestäni, päässä lyö vain tyhjää. Tätä olen päätynyt jo lapsesta asti peittelemään keksimällä juttuja, eli suomeksi sanottuna valehtelemalla. En tosin ikinä mitään liian räikeää tai kaukaa haettua, mutta kuitenkin olen sepitellyt aina jotain sopiviin väleihin paikkailemaan aukkoja.

Mutta keksittyjä juttuja itsestäni kertomalla en ole oikea oma itseni, mikä on tietenkin ongelma varsinkin juuri silloin, kun olisi tarkoitus tutustua ihmisten kanssa. Sillä ei kai ole niin väliä mitä itsestään höpöttää jollekin, jota ei luultavasti tule enää koskaan näkemään, mutta potentiaalisten pidempiaikaisten kavereiden kohdalla olisi varmaan syytä olla tarkempi. En halua vanhasta tottumuksesta puhua sivu suuni jotain mikä ei oikeasti pidäkään paikkaansa. Siitä tulee sitten myöhemmin ongelmia, been there...

Osaan kyllä luetella valikoituja elämäntapahtumia listana, mutta jos kysytään tarkennusta, vaikkapa että miksi päätin tehdä niin tai näin, niin ne motiivit valintojeni taustalla on yleensä hämärtyneet. Joudun jälkikäteen keksimään selityksiä valinnoilleni, kun en enää muista mitä ne syyt oli oikeasti. Jälkikäteen aina tuntuu kuin olisin vain päättömästi ajelehtinut elämässäni ja tehnyt valintoja vailla mitään logiikkaa, vaikka näin ei oikeasti ole.

Ehkä suurin haasteeni on lopulta se, että häpeän tätä kaikkea itsessäni ja pelkään muiden negatiivisia reaktioita. Aikaisemmin on syytetty mm. kaksinaamaiseksi, manipuloivaksi ja valehtelijaksi, kun jotkut eivät mitenkään ole käsittäneet, että "muistamattomuuteni" sun muut jäätymiseni eivät ole tahallisia. Ja omanlaisia ongelmia on myös tosiaan tullut siitä, kun olen hädissäni mennyt selittelemään itsestäni jotain vähän sinne päin. Nyt haluaisinkin puhua tästä eteenpäin vain totta ja olla tarkempi sanoissani. Mutta mitä vastata silloin, kun vastausta ei olekaan, vaikka pitäisi olla?