Mitä kadut elämässäsi eniten?

perheleikkeihin ryhtymistä.

Kun en aikoinaan lukion jälkeen hakenut mihinkään opiskelemaan vaan menin töihin ja aloin railakkaan sinkkuelämän omassa kodissa, poissa vanhempien nurkista. No se oli kivaa, mutta nyt viiskymppisenä se opiskelemattomuus kaduttaa tosi paljon. Mielenkiintoinen ammatti + parempi palkka kelpais kyllä... erityisesti se, että sais tehdä työtä josta tykkää.

Sitä etten aikoinani panostanut kunnolla opiskeluun ja valitsin lukion sijasta amiksen. Tein lapsen lapsena. Sillä aikaa kun muut bailasivat, näkivät ja kokivat maailmaa, minä leikin kotia.

Nyt, pian nelikymppisenä huomaan asustavani yhä tässä pienessä paskapitäjässä ilman minkäänlaista kokemusta muusta maailmasta. Samaa ympyrää pyörin, koira, lapset ja asuntolaina :/.

Jos nyt saisin elää tuon uudelleen, menisin lukioon ja tekisin lapset vasta kolmekymppisenä jos silloinkaan...

Puolison valinta. Olin nuori ja naiivi ja huono itsetuntokin vielä. Hän osoittautui olevan ankara ja juoppo. Vielä kadun että tein lapsia hänen kanssa. Äitiyttä en kadu, lapset on elämäni paras asia, mutta isän olisi voinut valita viisaammin.

Lainan ottamista ja pankin orjaksi jäämistä.

Kadun neljän vuoden suhdettani, jonka takia jätin paljon kokematta ja tavallaan elän sitä villiä aikaa nyt kolmekymppisenä... Jos olisin matkustellut, säätänyt ja bilettänyt nuo neljä vuotta, niin ehkä olisin nyt valmis suhteeseen ja perheeseen. Mutta ei. Ja lisäksi olen pilalla, minusta tuskin on enää olemaan kenenkään kanssa kun olen niin kyyninen ja epäluuloinen.

- Muutamaa valintaa työpaikkojen suhteen (jätin ottamatta vastaan)

- Ostettiin omakotitalo, jossa on paljon rempattavaa

- Joihinkin kavereihin katkaisemiani suhteita

- Sivuainevalinnat yliopistossa (paremminkin olisi voinut valita)

Onneksi on ihana puoliso, ihana lapsi ja ihana lemmikki, joiden kanssa on hyvä olla. Jaksan hyvin myös nykyistä työtäni ja työkavereitani, palkka vaan saisi olla parempi, niin jäisi rahaa ulkomaanmatkoihin.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2015 klo 10:56"]

Sitä etten aikoinani panostanut kunnolla opiskeluun ja valitsin lukion sijasta amiksen. Tein lapsen lapsena. Sillä aikaa kun muut bailasivat, näkivät ja kokivat maailmaa, minä leikin kotia.

Nyt, pian nelikymppisenä huomaan asustavani yhä tässä pienessä paskapitäjässä ilman minkäänlaista kokemusta muusta maailmasta. Samaa ympyrää pyörin, koira, lapset ja asuntolaina :/.

Jos nyt saisin elää tuon uudelleen, menisin lukioon ja tekisin lapset vasta kolmekymppisenä jos silloinkaan...

[/quote]

Älä huoli. Sulla sentään on perhe ja varmaan jo vanhat lapset, asuntolainankin saat varmaan hyvissä ajoin maksettua jos asut pikkupaikkakunnalla. Ajattele, että moni akateeminen ihminen on kolmikymppisinä vasta valmistunut, opintoveloissa, määräaikaisissa työpaikoissa ja hankkivat vielä asunnon ja auton velaksi ja lapset vielä kaupan päälle. Yliopistossa olisit kitunut monta vuotta pienillä tuloilla ja odottanut, koska pääset töihin että voit syödä muutakin kuin makaronia. Sitten kun työelämä aukeaa, sinua kokeneempia, fiksumpia ja filmaattisempia on joka työpaikan ovella pitkä jono.

Ole tyytyväinen, varsinkin, jos olet saanut tehdä töitä perhe-elämän ohessa. Sinulla on varmasti hyvä keski-ikä ja leppoisa eläkeikä tiedossa.

Sitä, että aikanaan vaatinut itselleni apua. Uskoin, kuten minulle oli monessa paikassa kerrottu, että minusta ei ole yhtään mihinkään. En hakenut kouluun, en minnekään. Nyt kahdentoista vuoden päästä, masennuksesta vihdoin toipuvana, kaduttaa.

Olisin ansainnut saada apua ja tukea. 

Minusta olisi voinut tulla vaikka mitä.

Sitä etten säästänyt rahaa silloin ku oisin pystynyt...

Etten tehnytkään aborttia.

En pitänyt itseäni kauniina.

Annoin kohdella itseäni kuin paskaläjää.

en mennyt malliksi tai teatteriin tai aloittanut tanssitreenejä

En luottanut vaistooni ihmissuhteissa.

Jälkimäisen opin katkerasti.

Olin koulukiusaamisen ja ahdistavien kotiolojen jäljiltä niin arka ja huonoitsetuntoinen, että parikymppisenä eristäydyin aika pitkälti kavereistani ja olin hirveän yksinäinen. En vaan uskonut, että kukaan haluaisi olla kanssani. Onneksi tapasin pian nykyisen mieheni, mutta kaduttaa, että elin pelkojeni takia yksinäisenä nuo tärkeät vuodet.

Väärän alan valitsemista ja itsepäisesti omilleen muuttamista 19-vuotiaana. Nyt 24-vuotiaana on opinnot edelleen pahasti kesken ja ahdistaa, kun tuli valittua niin typerä ala, joka ei ole enää pariin vuoteen kiinnostanut yhtään. Olisinpa edes silloin pari vuotta sitten vaihtanut, mutta ei... itsepäisesti olen sinnitellyt. Ala ei edes ole työllistävä, eikä varsinkaan, jos ei se kiinnosta tai ei ole siinä erityisen hyvä.

En tiedä kadunko suorastaan, mutta olen usein miettinyt, että minun olisi pitänyt uskaltaa tehdä rohkempia valintoja ja ratkaisuja aikanaan. Nyt on jo myöhäistä. Katuminen on aika hedelmätöntä eikä vie asiaa yhtään eteenpäin. On vain jätettävä huonot ratkaisut taakseen ja yritettävä seuraavalla kerralla paremmin, jos sellainen kerta tarjoutuu.

Kadun tupakoinnin aloittamista, sillä nyt siitä on vaikeaa päästä eroon. Kadun kahteen mieheen tutustumista, sillä he olivat oksettavia valehtelijoita ja minä tuolloin liian naiivi ja hyväsydäminen. Kadun tämän palstan löytämistä.

MItään ei ole tarvinnut katua niin paljon kuin sitä, että aloin seurustella huonon ihmisen kanssa, vaikka hänessä heti alkuvaiheessa oli nähtävissä terveen itsekritiikin puute ja kelpaamattomuus ihmissuhteisiin. Henkinen väkivaltaisuus ei näkynyt heti; jos olisi, varmaan en olisikaan ryhtynyt mihinkään.

Sitä että edes synnyin

Olen pilannut elämässäni paljon, polttanut siltoja ja sulkenut ovia ihan täysin omaa typeryyttäni. Silti ainoa asia jota kadun, on se etten puuttunut silloisen ystäväni lapsen kaltoinkohteluun.

Muutaman pizzan, karkkipussin ja suklaalevyn olis voinut jättää syömättä.

Kadun myös nuoruuden yhdenyön suhteita, jotka tapahtuivat vain koska ajattelin sen olevan "cool". Vähän kaduttaa myös se, etten akoinani panostanut enempää ylioppilaskirjoituksiin.