Mitä kadut elämässäsi eniten?

Luovuin lapsestani

Vierailija kirjoitti:

Muutin lapsuudenkodista 18v suoraan poikaystävän kanssa yhteen,hän oli myös eka poikaystävä. Sitä oli olevinaan aikuinen vaikka näin jälkikäteen ajateltuna ihan kakara. Lapsetkin tuli sitten tehtyä parikymppisenä kun niin kuului tehdä. Ei sitä osannut yhtään kyseenalaistaa omaa pientä ajatusmaailmaa. Joo,on sanomattakin selvää että tekisin asiat toisin jos nyt saisin uuden mahdollisuuden. Lapsiani rakastan mutta isän olisi voinut valita paremmin ja myöhemmin. Siinä oli kaksi äidin essun alta muuttanutta leikkimässä kotista.

Mä niiiiin samaistun näihin tuntemuksiin. 30v tulikin sitten se itsenäistymisvaihe ja paniikki että oliko kaikki nyt tässä?!? Avioero ja rilluttelu vaihe. Kaikenlaista tuli siinä kriisissä kokeiltua ja nähtyä ja näin jälkikäteen hävettää muutamakin säätö. Olen tismalleen samaa mieltä: Ei liian nuorina yhteen ja varsinkaan sen ekan kundin kera. Nämä itsensä etsimisvaiheet ja elämätön nuoruus on niin pyllystä lasten jälkeen ja ei todellakaan sama asia kuin jos olisi nuorena sinkkuillut.

Kaikkia parisuhteitani, niistä ei ole jäänyt mitään hyödyllistä minulle. Vain pelkkää helvettiä, negatiivista kasvamista ja kehitymistä nuoresta aikuiseksi, sen lisäksi myös pirstaloitunut mieli.

Eniten kaduttaa että valitsin nuorena väärän miehen. En ymmärtänyt aidosta rakkaudesta silloin mitään. Olin vain immarreltu kun eräs suosittu mies halusi olla kanssani. Olin rakastunut siihen tunteeseen, kun ajattelin hänen rakastavan minua. Oltiin yhdessä vaikkei meillä oikeastaan ollut mitään yhteistä.

Ero siitä lopulta seurasi, kun molemmat kaipasi eri asioita. Paras suhde syntyy ihmisen kanssa jota rakastaa myös ystävänä. Elämä on sen verran pitkä, että siinä kaipaa rinnalleen ihmistä, jolla on samat kiinnostuksen kohteet kuin itsellä.