Miten eroon katkeruudesta?

Elämä ei ole tarjonnut minulle likikään sileintä polkua elämäni ensimmäiseen 25 vuoteen. Olen täältä av:lta kuitenkin ymmärtänyt, etten ole likikään huono-osaisimpien joukossa. Huomattavasti karumpaakin olen täältä lukenut. Periksiantamattomuudella ja jollain ylpeydellä olen saanut itselleni säällisen koulutuksen ja työelämässä olen varmaan ylittänyt koulutusta vastaavat odotukset. Eli minulla on periaatteessa kaikki nyt hyvin, mutta tunnen katkeruutta siitä että olen joutunut ponnistelemaan tämän kaiken yksin enkä voi näitä tuntemuksia kellekkään jakaa. Joo, tavallaan olen saavutuksistani ylpeä, mutta se vähäinen ilo hautautuu katkeruuden alle. Toisaalta saavutukseni ovat keskivertoja, riippuu mistä katsoo. Mietin aina, mitä ja missä olisinkaan, jos taustani olisi keskiluokkainen vakaa perhe. Olen jo liki 50-vuotias, joten olisi todella jo aika osata irrottaa näistä ajatuksista, mutta en nähtävästi osaa. Työympäristössäni kaikki tuntuvat olevan likipitäen ns. kunnon taustoista, joten tunnen olevani tässä seurassa ikäänkuin "keittiön kautta" tulleena erehdyksenä. Edelleen tänä päivänäkin joudun kantamaan häpeää vanhemmistani, jotka ovat jo eläkeiässä (muttei edes varaa eläköityä!!) Miten voi olla, ettei vanhempani yllä missään vaiheessa elämään, jotta minun ei tarvitse kantaa heistä huolta ja häpeää?! Miten voi olla, että vanhempani eivät kykene edes elämään, jolloin voi jäädä eläkkeelle?! Häpeän näitä ajatuksiani. Miten tästä katkeruudesta eroon. Kivittäkää vaikka, mutta antaa tulla, jos se edes auttaisi.