Lue keskustelun säännöt.
AUTTAKAA MÄ SEKOAN!!! Lapsi rääkyy tuolla!
19.03.2015 |
Mun 7v lapsi on TODELLA rasittava iltaisin. Ei ole ainokainen. Nyt se karjuu tuolla äitiä sängyssä.
Lapsi sanoo että pelkää että mulle tapahtuu jotain ja sitten hänellä ei ole enää ruokaa. Että joku tulee yöllä ja ampuu minut ja sitten lapsi nääntyy nälkään. Olen vakuuttanut että kukaan ei tule meidän taloon eikä kukaan tapa minua eikä tuollaista tapahdu jne. Vaikka miten puhun rauhallisesti, lohdutan, halaan, lapsi huutaa/rääkyy/ulvoo hysteerisesti lähes joka ilta että ei voi nukkua. EN JAKSA!!!!!!!!
Minä tarvitsen iltaisin hermolomaa kun lapset nukkuvat ja nyt joudun kuunnella tätä huutoa. Lapsi haluaa että pysyn siellä huoneessa koko yön. En pysy!!!!!! Minä haluan olla hetken yksin.
Mitä mä teen? Sanoin jo että vien lapsen kohta lääkäriin jos ei ala uskoa että kukaan ei tule yöllä tappamaan äitiä!
Kommentit (79)
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 23:32"]Lapsen pitää päästä aikuisen viereen jos sitä pelottaa. Ei lapsi osaa järkeillä, vaan ne pelot on ihan todellisia ja kauhu ja paniikki vain yltyy, jos niihin vastataan vähättelyllä, ärsyyntymisellä ja torjunnalla. Ei voi olla niin vaikeaa ottaa se pieni syliin, viekkuun, ihoa vasten. Kosketuksen merkitystä ei voi liioitella. Tuntoaisti on ensimmäinen ja viimeinen aistimme, kosketus rauhoittaa niin vauvan kuin dementoituneeen vanhuksen. Lapsi lataa itseensä turvallisuuden tunnetta kosketuksen kautta ja tietäessään, että pääsee viereen aina kun tarvitsee. Älkää ikinä käännyttäkö lasta pois, jos hän haluaa syliin! Ei hän siihen iäksi jää, vaan lähtee iloisena menemään saatuaan turvallisuuskiintiönsä täyteen.
[/quote]
Olisitpa ollut minun äitini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on varmaan ihanne, jos lapsia on yksi tai muut lapset eivät kaipaa huomiota. Kuinkahan mä olisin pystynyt yksin lohduttamaan kaikkia kolmea lasta yhtäaikaa, 7v. 6v ja parin kk:n ikäistä vauvaa, kun mies oli matkatöissä? Harva vanhempi pystyy sitoutumaan yhteen lapseen koko illaksi/yöksi. Enkä tosiaan usko, että tuohon ongelmaan paras ratkaisu on se, että hankkii vain yhden lapsen.
t:olinkohan 57
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 23:32"]
Lapsen pitää päästä aikuisen viereen jos sitä pelottaa. Ei lapsi osaa järkeillä, vaan ne pelot on ihan todellisia ja kauhu ja paniikki vain yltyy, jos niihin vastataan vähättelyllä, ärsyyntymisellä ja torjunnalla. Ei voi olla niin vaikeaa ottaa se pieni syliin, viekkuun, ihoa vasten. Kosketuksen merkitystä ei voi liioitella. Tuntoaisti on ensimmäinen ja viimeinen aistimme, kosketus rauhoittaa niin vauvan kuin dementoituneeen vanhuksen. Lapsi lataa itseensä turvallisuuden tunnetta kosketuksen kautta ja tietäessään, että pääsee viereen aina kun tarvitsee. Älkää ikinä käännyttäkö lasta pois, jos hän haluaa syliin! Ei hän siihen iäksi jää, vaan lähtee iloisena menemään saatuaan turvallisuuskiintiönsä täyteen.
[/quote]
Ehkä olen säälittävä luuseri mutta 18-vuotiaana pahimman masennuskauteni aikana äitini tuli viereeni nukkumaan kun en saanut itkulta ja ahdistukselta unta. Siitä oli suunnattomasti apua. Kunnioitan äitiäni syvästi, sillä hän jaksoi silitellä päätäni vaikka olin jo oikeasti iso lapsi ja ahdistuksen aiheeni olivat täysin järjettömiä. Rakasta lastasi. Pelko menee varmasti ajan myötä ohi
Mun vanhemmat erosivat, kun olin 4-vuotias. Äiti oli yh ja teki paljon töitä. Kipuilin eroa vielä kouluikäisenäkin, koska äidilläni ei riittänyt milloinkaan aikaa mulle, vaan oli aina poissa. Pelkäsin menettäväni isäni lisäksi äitini, koska hän teki aina vain pidempää päivää töissä. En saanut itkeä ikävää, tai hän romahti.
Sisarusteni ollessa kotona turvauduin heihin. Jos siskoni meni vessaan, istuin oven takana odottamassa. Jos hän meni omaan huoneeseensa, istuin vaikka tuntikausia senkin oven takana odottamassa.
Sisarukseni olivat paljon vanhempia ja muuttivat yksi toisensa jälkeen pois, mikä pahensi yksin jäämisen pelkoani. Nyt parikymppisenä pelkään yhä nukahtaa yksin, mieheni on vuorotyössä ja itken toisinaan itseni uneen. Ahdistaa olla näin läheisriippuvainen, koitan edelleen peittää sen mutta en voi peloilleni mitään. Niin kuin ei lapsesikaan, ap. Sä sen sijaan voit sen peloille jotain.
Luin surullisena tätä ketjua. Ota ihan oikeasti, ap, selvää mistä lapsesi pelot johtuvat. Jos et saa sitä koskaan selville, ei se mitään, tärkeintä onkin vaan olla lähellä. Mä nukuin äitini vieressä 8-vuotiaaksi. Sitten sain isäpuolen ja oli pakko muuttaa omaan huoneeseen. Kävin öisin silti varmistelemassa että äiti oli elossa.
Tässä sulle ihan vaan näkökulmaa sieltä lapsen tasolta. Sitä pelottaa, ja se pelko voi hallita sen koko loppuelämää jos et edes yritä jaksaa ymmärtää. 15-vuotiaana se ei enää pyydä sun apua, vaikka mieli tekisikin.
Omasta kokemuksestani suosittelen myös ottamaan lapsen pelot vakavasti.
Itselläni alkoivat ennen kouluikää jo hirveät pelot, jotka vain pahenivat. Ensin pelkäsin krokotiilejä sängyn alla, sitten tulipaloa ja tein selvitymissuunnitelmia, ja lopuksi että meille murtaudutaan, taisin avaruusolentojakin pelätä. Yritin nukkua omassa huoneessa, mutta sain paniikkikohtauksia ja nukuin "salaa" vanhempieni huoneen lattialla, kunnes kerroin asiasta heille ja ottivat heti minut kanssaan nukkumaan. Nukuin vanhempieni kanssa samassa huoneessa lähes yläasteikäiseksi saakka, mutta sen jälkeen en ole koskaan pelännyt. Olen asunut yksin ja nykyisin 2 lapsen ihan järjissään oleva tavismutsi. :) Kiitollinen olen vanhemmilleni, että ymmärsivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai lapsellasi ole skitsofreniaa tai mitään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"On ne lapset niin ihania, sä et vaan voi ymmärtää ku sulla ei oo omia!"
T. ex kaveri joka suuttui kun "en tiedä lastenhoidodta mitään". Hänellähän on tietysti 4 lasta ja kokoajan jaksaa niitä ylistää, kunnes sitä alkaa vituttaa se että sillä on lapsia.
Pelkää jäävänsä yksin... :( ehkä jos menet illalla nukuttamaan ja odotat siinä niin kauan, että nukahtaa. Pitää kädestä vaikka kiinni. Pikkuhiljaa ajan kanssa sitten lähtee toiseen huoneeseen jos lapsi pysyy rauhallisena. Ei kannata jättää ainakaam yksin pelkonsa kanssa kun hätääntyy vielä enempi ja oravanpyörä on valmis. 7-vuotias on vielä aika nuori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitaja ei oo lukenu lapsen kehityspsykologiaa, lapselle tulee tuossa 6 v iän jälkeen vaihe jolloin pelkää vanhempiensa kuolemaa, hylkäämistä ym.
Kaivappa nyt psykologiaa aiheesta ja maalasijärkeä JA MENE SEN LAPSEN VIEREEN, LÄHELLE, ETENKIN KUN SE ON AINOA LAPSI.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 23:14"][quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 23:08"]
Kiitos mä yritän ajatella ajatuksella teidän juttuja. Kiitos teille. Tuo käytös on vain ärsyttäny minua viime viikot mutta nyt yritän ymmärtää.
ap
[/quote]
Tiedän, kun väsyy niin se ärtymys alkaa nousta väkisin pintaan. Mua auttaa kun katson joka yö sitä nukkuvaa lasta ja näen miten hirveän pieni ja avuton se vielä on. Silloin ymmärrän, että ei se reppana vaan vielä pärjää eikä ymmärrä. Se tuntee vain sen pohjattoman hädän ja kauhun, eikä vielä osaa järkeillä sitä pois.
Mulla on yksi lapsista "erityinen", ja hänellä varsinkin on ollut noita erilaisia pelkoja. Mutta hänkin, vaikka on jo 11, on siellä nukkuessaan niin pikkuisen näköinen että sydän pakahtuu. Sen katsominen kantaa seuraavana iltana aina pikkuisen pidemmälle kuin viimeksi jaksoin.
t. 49
[/quote]
Kauniisti sanottu! ♡ :`)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on niin monta tarinaa että ei oikein tiedä onko sillä merkitystä että lisäänkö omaani. Mutta kun ryhdyin muistelemaan, niin minulla oli ihan samanlaista tuntemuksenia about 7-vuotiaana. Sain tässä flashbackin. Kerran minä itkin niin kauan kunnes pääsin vanhempieni viereen. Mutta jätin sen vain yhteen kertaan koska he eivät millään halunneet minua sinne. Ja pelkäsin myös kuolemaa, mutta äitini ei ollenkaan ymmärtänyt hätääni. Hän on just tällainen emotionaalisesti kömpelö vanhempi ja minä herkkä. Kaiken huipuksi sellainen että hankki lapsia vain koska muutkin tekevät niin, joten olen varma että monet muutkin lapset tulevat kärsimään samanlaisista vanhemmista. Ja minulta puuttuu yhäkin näin reilu parikymppisenä perusturvallisuus, joka on johtanut syrjäytymiseen.
Helppo ratkaisu, ota lapsi viereesi nukkumaan. Jos sisarukset tulevat kateelliseksi niin tehkää iso siskonpeti lattialle ja sinne kaikki nukkumaan niin kauan kuin tilanne vaatii.
Meillä lapset ovat aina saaneet kömpiä viereen kun ovat sitä halunneet ja kerran kun perheellä oli tosi kurja tilanne päällä niin tehtiin siskonpeti olkkariin ja nukuttiin siellä ja se toi turvaa ja voimaa meille kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulipa elävästi mieleen omat pelot lapsena, muistin että pelkäsin juurikin sitä että kuka laittaa mulle aamupalan jos äiti ja isä kuolee yöllä. :D Myöhemmin se tuntuu hassulta että panikoin nimenomaan aamupalasta, mutta kai siihen jotenkin kiteytyi se pelko ettei kukaan huolehdi. Olin kuitenkin ekaluokasta lähtien iltapäivät aina yksin jne.
Tuli kyllä nyt huono omatunto kun 3-v:ni eilen illalla huuteli sängyssään että mörkö pelottaa ja sanoin vaan että ei ole hätää ja nuku vain. Olen kyllä aina samassa huoneessa kunnes hän nukahtaa, mutta ehkä voisin antaa nukahtaa viereen.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 22:14"]Mitä jos mies nukuttaisi välillä..?
[/quote]
Siis herrajumala, kuka nukuttaa seitsemänvuotiasta??????????
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 22:48"][quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 22:43"][quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 22:39"]
Höh, tuon ikäisellähän nimenomaan alkaa tulla tietoisuus elämän rajallisuudesta ja kuolemanpelko on ihan yleinen vaihe. Se että pelkää että itselle tai läheisille tapahtuu jotain. Sun tehtävä on lievittää sitä lapsen ahdistusta ja antaa lapselle lohtua. Kertoa ja puhua asiasta eikä komentaa nukkumaan/olemaan yksin. Tuo on ohimenevä vaihe ja sinä itse olet avainasemassa kuinka kauan se kestää!
[/quote]
Tunnistan itseni tuosta aloittajan kertomasta lapsesta. Minäkin "mietin aivan liikaa" ja pelkäsin kuolemaa, omaa pärjäämistäni, läheisten katoamista. Tämä ei jääyt miksikään vaiheeksi. Nyt kolmikymppisenä ajattelen ja pelkään edelleen. Sairastan paniikkihäiriötä, ja työssä käyminen on raskasta. Omakaan äitini ei osannut suhtautua herkkään lapseen, niin kuin aloittaja ei osaa suhtautua omaansa. Valitettavasti herkkyyttä ei voi oppia. Aloittajan lapsi voi joutua kärsimään lopun elämäänsä.
[/quote]
En ole ennen törmännyt toiseen toveriin. T: Se toinen paniikkihäiriöinen ja minäkin kolmenkymmenen.
[/quote] Täällä kanssa kohtalontoveri! Äitini tottakai välitti ja rakasti, muttei ymmärtänyt minua. Pelkäsin kuolemaa ja etenkin nukkumaanmeno oli hirveää, näin myös pahoja painajaisia. En osannut näitä asioita kuvailla äidilleni. Muistan kerran kun itkin äidin makuuhuoneessa yötä vasten, pelkäsin nukkumaanmenoa ja kuolemaa, en osannut sanoa mikä on, ja äitini huutaa että vie minut kohta hullujen huoneelle... En saanut jäädä viereen nukkumaan. Ja joo, minäkin edelleen pelokas ja saan voimakkaita paniikki- ja ahdistuskohtauksia.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 23:35"][quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 23:31"][quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 23:18"]Herkkyys ei ole mielenhäiriö joka pitää hoitaa lastenpsykiatrisella. Jessus. Joidenkin perusturvallisuudentarve on vain suurempi. Antakaa se turva valittamatta, niin lapsista kasvaa terveitä aikuisia. Mitä te teette lapsia jos hermot ei kestä niiden tarpeita? Voi @sdf€%&
[/quote]
Herkkyys ja elämää vaikeuttavat irrationaaliset pelkotilat on hieman eri asioita
[/quote]
Elämää vaikeuttavat irrationaaliset pelkotilat on osa lapsen kasvamista :D lueppa vähän kasvatuspsykologiaa.
[/quote]
Näin juuri. Vähemmästäkin menee puurot ja vellit joskus sekaisin aivojen kasvaessa.
Meidän 5v.:llä on välillä tuollaisia pelkoja, että roistot tulvat meidän kotiin ja rikkovat oven ja äiti ja isi ei pysty heitä pysäyttämään koska he ovat vahvempia ja isompia. Vakuutan että meillä on turvalukko eikä roistoilla ole meidän oven avaimia ja että meillä on koirakin joka puree heitä peppuun jos yrittävät. Tämä yleensä saa lapsen nauramaan, sitten istun hän sänkynsä vieressä kunnes nukahtaa. Kun olen siinä lähellä ja lapsi on väsynyt nukahtaa todella nopeasti. Parempi kuin tunnin huudon kuunteleminen. Tee mitä lapsesi tarvitseee ja tsemppiä!
Minä vein esikoisen lastenpsykologille kun hän alkoi pelätä näkevänsä vammautuneita ihmisiä. Pelko alkoi yhdestä toisesta asiasta, mutta jotenkin hän suuntasi sen yksijalkaisiin ja muihin vammautuneisiin. Kaupassa hän kulki selkäni takana ettei näkisi ketään, ei halunnut lähteä enää uimahalliin eikä mihinkään paitsi kotiin ja kouluun (koska siellä hän tiesi ettei niitä ole) ja elämä meni aika hankalaksi.
Lastenpsykologille varattiin kymmenisen aikaa, mutta niitä ei edes tarvinnut kaikkia käyttää, kun tilanne alkoi parantua. Myös minua ohjeistettiin että minun täytyy tukea lasta, kiertää käsi kauppareissulla suojelevasti hänen ympärilleen.
Häpeäkseni täytyy tunnustaa että lapsen piiloilu yms vähän ärsytti. Käskin olemaan reipas ja käyttäytymään normaalisti. Ja kaikin keinoin yritin saada lähtemään reissuille mukaan, lahjomalla ja uhkailemalla.
Onneksi saivat avattua silmäni siellä psykologilla. Minun piti tehdä niin kuin lapsi kaipasi, olla vain tukena ja turvana eikä yrittää reipastaa toista ja pitää hänen pelkojaan typerinä.
Toisen lapsen herkkyyskausi ei ollut niin paha, mutta nyt tunnistin sen ja osasin suhtautua myötätuntoisesti pelkoihin, uskoin ne ja lohdutin ja olin lähellä.