Lue keskustelun säännöt.
Ero ei tunnu missään vaan olen yhtä hymyä. Saako jo tuulettaa?
09.12.2021 |
Hieman alitajuisesti pelkään, että mitä jos murrun vielä tulevaisuudessa. Turha pelko todennäköisesti mutta käsiteltävää olisi.
Ero oli erittäin oikea ratkaisu. Minulle vain riitti viimeisen kerran eräänä iltana miehen keskustelunaiheet, junttimainen käytös ja uhoaminen. Ahdisti myös katsella sitä alkoholin lipittämistä illat pitkät töistä pääsyään.
Olimme yhdessä kolme vuotta. Liian kauan siis.
Sinä päivänä kun lähdin en ole surrut ollenkaan. Ei tule mieleen ajatustakaan siitä, että olisin tehnyt virheen. Joitakin muistoja tietenkin pulpahtelee pintaan mutta nekin tuntuvat kaukaisilta ja mietin niitä vain haikeudella hieman hymyillen hyviä muistoja ja ehkä muutama kyynel valuu. Surusta ei ole kysymys kuitenkaan eikä muistelu lannista vaan on ohimenevä hetki.
Tuntuu kuin erosta olisi jo pitkä aika vaikka puhutaan muutamasta viikosta. Olen uudessa elämässäni kiinni ja tavallaan innolla odotan mitä elämä antaa nyt kun tuo hirvittävän kuluttava vaihe elämästäni on takana, sai olla melkein jatkuvasti varpaillaan millon mistäkin syystä ettei mies hermostu.
Kaikenlaista rumaa tapahtui suhteessa ja lähinnä vain harmittaa miten paljon sitä antoi itsensä sietää. Hauskaa miten sitä tuleekin yhtäkkiä järkiinsä vaikka tuntui usein epätoivoiselta kun pelot tulivat esteeksi tai tekosyyksi eroprosessin työstämisessä.
Kommentit (44)
Itselläni ei ainakaan yksikään ero, jossa olen itse halunnut erota, ole tuntunut missään. Tai on tuntunut positiivisina tuntemuksina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erosin 6 vuotta sitten ahdistavasta suhteesta paljon alkoholia käyttävästä negatiivisesti ihan kaikkeen suhtautuvansa miehestä. Olin suhteessa aina se paska jonka syytä kaikki oli. Olin itsekäs ja kamala. Ja sain kuullakin tätä lähes päivittäin. Tein eroa mielessäni pitkään, varmasti vuosia ja kun päätös syntyi ero tapahtui nopeasti. Päätöksen myötä tuli helpotus ja kun vihdoin muutimme erillemme niin suuri helpotuksen tunne valtasi mielen. En ole katunut eroa päivääkään. Enkä surrut sitä. Yhtään kyyneltä en ole vuodattanut tai kaivannut kertaakaan takaisin liittoon. Mutta pintaan on noussut vihaa ja kiukkua siitä mitä kaikkea kestin. Kysymyksiä miksi annoin kohdella itseäni niin huonosti? Miksi hyväksyin kaiken? Varsinkin vuosi kaksi eron jälkeen kävin paljon näitä kysymyksiä läpi ja olin vihainen itselleni ja exälleni. Nyt jo asian kanssa täysin ok. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta ehkä en enää koskaan alistu samaan.
Tällä haluan vain sano, että on täysin normaalia olla onnellinen ja helpottunut eron jälkeen. Ja ln myös aivan ok tuntea kaikkia muita tunteita. Tärkeää on hyväksyä ne tunteet ja mennä eteenpäin.
Kiitos kertomastasi.
Täytyy kyllä yrittää olla itselleen ystävä näiden tunteiden vallatessa vaikka kaikkea "hyväksymäänsä" ei voi aina käsittää. Jostain syystä juuri ongelmalliset, väkivaltaan taipuvaiset suhteet ovat hankalimpia päästää irti. Siinä kai antaa itsestään niin paljon ja ymmärtää loputtomiin, niin, että todellisuudentaju katoaa.
Itsellä sellainen tunne, että pahin tulee olemaan edessä itsensä kanssa, siis hyväksyminen, että tosiaan sekin piti kokea. Samalla yritän olla mahdollisimman neutraali tunteitani kohtaan. Keinun nyt ns. riippukeinussa hetken aikaa, annan vain olla. Tuli mitä tuli, tunnen mitä tunnen. Päivä kerrallaan menen kohti sitä minua joka olin ennen suhdetta mutta toivottavasti olen jatkossa viisaampi ja harkintakykyisempi kun olen sujut itseni ja tapahtuneiden kanssa täysin.
Paljon hyvää sinulle.
-ap
Erosin 6 vuotta sitten ahdistavasta suhteesta paljon alkoholia käyttävästä negatiivisesti ihan kaikkeen suhtautuvansa miehestä. Olin suhteessa aina se paska jonka syytä kaikki oli. Olin itsekäs ja kamala. Ja sain kuullakin tätä lähes päivittäin. Tein eroa mielessäni pitkään, varmasti vuosia ja kun päätös syntyi ero tapahtui nopeasti. Päätöksen myötä tuli helpotus ja kun vihdoin muutimme erillemme niin suuri helpotuksen tunne valtasi mielen. En ole katunut eroa päivääkään. Enkä surrut sitä. Yhtään kyyneltä en ole vuodattanut tai kaivannut kertaakaan takaisin liittoon. Mutta pintaan on noussut vihaa ja kiukkua siitä mitä kaikkea kestin. Kysymyksiä miksi annoin kohdella itseäni niin huonosti? Miksi hyväksyin kaiken? Varsinkin vuosi kaksi eron jälkeen kävin paljon näitä kysymyksiä läpi ja olin vihainen itselleni ja exälleni. Nyt jo asian kanssa täysin ok. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta ehkä en enää koskaan alistu samaan.
Tällä haluan vain sano, että on täysin normaalia olla onnellinen ja helpottunut eron jälkeen. Ja ln myös aivan ok tuntea kaikkia muita tunteita. Tärkeää on hyväksyä ne tunteet ja mennä eteenpäin.