Lue keskustelun säännöt.
Pitkä parisuhde tuhoon tuomittu elämisenmalli?
12.03.2015 |
Onkohan ihan utopistista ajatellakin, että vuosien, jopa vuosikymmenten pituinen parisuhde olisi mikään kovin onnistunut tapa elää? Meillä on tämä yksi elämä ja vietämme siitä ison osan jo ajat sitten nuutuneessa parisuhteessa saman ihmisen kanssa. Miksi?
Eikö parempi malli olisi olla aina muutama vuosi kerrallaan yhden ihmisen kanssa. Ei mitään talojen rakentamisia ja omaisuuden kokoamisia, vaan vuokralla asumista, taloudellisesti helppoja eroja. Palkka käytetään elämiseen tässä ja nyt ja ylimääräinen kuluttaen, matkustellen jne. Parisuhteessa ollaan vain just niin kauan kuin huvittaa ja jos ei huvita ja vieras alkaa kiinnostaa, se on moi! Kumpikin lähtee omaan suuntaansa jatkamaan elämää, tätä lyhyttä aikaamme täällä maan päällä, ilman sen ihmeempää draamaa.
Miltä kuulostaa?
Kommentit (35)
Säälin ihmisiä, joilla on ilmeisesti perusturva järkkynyt lapsuudessa, ovat sukupuolielimiensä vietävissä, eivät kykene rakastamaan tai muuta vastaavaa ja siksi joutuvat hypellä suhteesta toiseen täyttääkseen tyhjiötä, joka ei koskaan tule täytetyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut sitoutuvat puolisoonsa, jotkut elämäntapaan. Minusta on yhtä puuduttavaa vaihtaa kumppania 2-3 vuoden välein kuin elää saman ihmisen kanssa vaikka 60 vuotta.
Tunnen muutaman ap:n kaltaisen, jotka ovat noin 60v iässä eli eläkeiän kynnyksellä huomanneet, että heillä on takanaan monta lyhyttä ihmissuhdetta, mutta uutta ihastusta ei enää löydykään. Yhtäkkiä sitä on yksinäinen ja näkee, miten niillä tylsillä ja sitoutuneilla on lapsia, lapsenlapsia, harrastuksia, ystäviä. Heillä on ollut niitä palavia tunteita ja täydellisiä liittoja, joista ei ole jäänyt kuin muistot.
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 19:10"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 18:56"]
Puhumattomuus on pahinta. Kysäisin kerran anopilta, käyvätkö he koskaan missään kahdestaan, vaikka ravintolassa syömässä tai kävelyllä tai miksei vaikka viikonloppumatkalla jossain Euroopan kaupungissa. Hän katsoi minuun aidon hämmästyneenä ja vastasi: "Mitä me siellä kahdestaan tehtäis?"
[/quote]
Olen mieheni kanssa jo nyt suuren osan vapaa-ajasta, joten miksi ihmeessä lähtisimme viikonloppumatkalle Eurooppaan? Palkasta säästyvät rahat tarvitaan lastenlasten haalareihin, urheiluvälineisiin ja huvipuistoreissuihin.
[/quote]
Tämä oli hyvä kirjoitus. Ihmisillä on edelleen oikeus elää sellaisessa parisuhteessa, mikä tuntuu molemmista mukavalta. Ei ole pakko harrastaa yhteisiä viikonloppumatkoja, shamppanja-aamiaisia vuoteessa ja rallatella käsi kädessä auringonlaskuun, vaikka jokainen naistenlehti tähän kannustaa. Jos on onnellinen yhteisessä kodissa kotikalsareissa toisen katsellessa telkkaria ja toisen tehdessä ristikoita, saa olla. Parisuhteestaan kukaan ei ole tilivelvollinen kenellekään, eikä sitä tarvitse muiden mieliksi suorittaa.
30 vuotta saman miehen kanssa yhdessä jo, ei ole nuupahtanutta tai kituuttamista. Kummallisesti täällä aina niin kuvitellaan pitkistä parisuhteista. Siinähän vaihtelette puolisoita, minä en milloinkaan rakasta ukkeliani :)
Aina silloin tällöin mietin, onko tässä 10 vuoden suhteessa järkeä. Rakkautta kyllä on ja onnellinenkin olen, mutta aina kun koen pikaisenkin ihastuksen uuteen ihmiseen, olen lähestulkoon valmis heittämään tämän kaiken pois. Onneksi pysyn järjissäni enkä lähde ihastusten perään - rakkaus pysyy mutta ihastukset yleensä haihtuvat muutamassa kuukaudessa. Puoliso on elämässäni tärkeintä, enkä hänestä luovu yhdentekevien ja ohimenevien hullaannusten takia.
Mutta kuten sanottu, silloin tällöin pohdin itsekin tämän monogamian järjellisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tämä nykyinen, monessa suomalaisperheessä toteutuva malli jossa lapset ovat ensin pääosin äidin kanssa ja kasvaessaan ehkä joskus muutaman tunnin illassa isän hoidossa, että äiti pääsee jumppaan, ei ole välttämättä lapsillekaan se paras. Pitäisin parempana isompaa yhteisöä. Minusta lasten kasvattamisen ja aikuisten sukupuoliset suhteet voisi pitää vaikka kokonaan erillään toisistaan. Tietysti tässä tulee biologiakin jollain tavalla vastaan (taipumus hylkiä muita kuin omia jälkeläisiä), mutta ei se mahdoton malli olisi, onhan ihmiskunta sellaisessakin elänyt.
Oma parisuhde on kestänyt jo yli 30 vuotta eikä se ole vielä nuutunut. Kyllä meillä juteltavaa riittää, mutta voimme olla pitkäänkin puhumatta mitään, siis tunteja kerrallaan. Kun toisen seurassa on hyvä olla, ei siitä tule vaivaantunut olo.
Muuten olen sitä mieltä, että pitkä parisuhde ei ole mikään itseisarvo. Jos on onneton, eroa kannattaa harkita, jos mikään muu ei ole auttanut. Omilla vanhemmilla on ollut pitkä, riitaisa ja onneton avioliitto. Uskon, että he olisivat olleet onnellisempia erillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini eli tuon aloittajan tyyliin. "Iskä" vaihteli tiheään. Suhteen aloitus ja sitten lopetusriidat. Ei koskaan tasaista normaalia elämää. Kesken lukion nuorisopskiatriselle. Nyt 31-vuotiaana alan olla sen verran kasassa, että voin suunnitella opiskelua, samassa tilanteessa kuin normiperheessä eläneet 16-vuotiaat. En ikinä tee lapsia ettei heidän tarvitse kokea samaa kuin minun.
Kirjoittaja nro 30 taisit käsittää ap:n viestin väärin. Hänhän kirjoitti että eroja ilman suurempaa draamaa. Jos ihminen on henkisesti epävakaa, niin hän ei varmaan osaa olla turvallinen vanhempi olipa pitkässä parisuhteessa, useissa lyhyissä parisuhteissa tai sinkkuna. Jos ihminen on taipuvainen elämään itsekkäästi ja kehittämään draamaa, hän tekee sitä varmastikin joka tapauksessa. Nythän meillä on tämä yksi totuus että joko ollaan hyviä ja kunnollisia kansalaisia ja pysytään yhdessä suhteessa tai vastakohtana sille ollaan kukasta kukkaan lenteleviä vastuuttomia horatsuja. Ap käsittääkseni haki uutta, noista poikkeavaa tapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 19:18"]
Minusta tämä nykyinen, monessa suomalaisperheessä toteutuva malli jossa lapset ovat ensin pääosin äidin kanssa ja kasvaessaan ehkä joskus muutaman tunnin illassa isän hoidossa, että äiti pääsee jumppaan, ei ole välttämättä lapsillekaan se paras. Pitäisin parempana isompaa yhteisöä. Minusta lasten kasvattamisen ja aikuisten sukupuoliset suhteet voisi pitää vaikka kokonaan erillään toisistaan. Tietysti tässä tulee biologiakin jollain tavalla vastaan (taipumus hylkiä muita kuin omia jälkeläisiä), mutta ei se mahdoton malli olisi, onhan ihmiskunta sellaisessakin elänyt.
[/quote]
Iso osa lapsista on päivällä hoidossa, joten niillä on jo se yhteisö, jossa kasvaa ilman vanhempia. Voitaisiin tehdä päiväkodeista kokovuorokautisia, äidit voisi käydä katsomassa lapsia pari tuntia päivässä ja muun ajatn käyttää työhön ja sukupuolisuhteisiin.
Plaah, en tarkoittanut mitään ilman vanhempia kasvamista. Työelämää olisi kyllä hyvä muuttaa joustavampaan suuntaan pienten lasten vanhempien kohdalla niin että vanhemmat voisivat sekä tehdä töitä että hoitaa lapsia niin että hoitopäivästä ei tulisi liian pitkää. Tarkoitin sellaista koko kylä kasvattaa -hommaa, ettei yhteisössä ole väliä sillä kuka on lapsen biologinen vanhempi. Tällaisessa ympäristössä voisi myös tuo ap:n utopia toteutua helpostikin. Miksi sitoutuminen ymmärretään vain sitoutumisena vastakkaista sukupuolta olevaan ihmiseen, jonka kanssa on sitten oltava parisuhteessa loppuelämä? Eikö voi sitoutua vaikka yleisiin inhimillisiin arvoihin ja omaan pienyhteisöön? (nro 28)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 18:59"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 18:45"]
Kuulostaa lyhytjänteiseltä touhulta. Mihinkään ei haluta elämässä sitoutua. Ei kiitos
[/quote]
Miksi olisi pakko sitoutua? Minkä takia sitoutuminen nähdään automaattisesti hyveenä? Sitoutuminen on näköjään yksi näitä asioita joita ihmiset sokeasti tukevat ilman mitään järjellisiä perusteita. "En minä nyt tiedä miksi niin on, mutta sitoutua pitää koske se nyt vaan on niin..."
[/quote]
Parisuhteen pitäisi antaa molemmille osapuolille enemmän mitä se ottaa. Usein kuitenkin parisuhteissa tyydytään aika huonoonkin elämään. Se on perusteltua oikeastaan vain kun kyseessä on pariskunta, jolla on pieniä/alaikäisiä lapsia. Muuten huonoon suhteeseen ei kannattaisi jäädä. Joillakin esteeksi erolle tulee se, että yksin on vaikea pärjätä taloudellisestikin. Vanhemmalla iällä eroava joutuu myös puntaroimaan sitä, onko edessä yksinäinen vanhuus. Ihmisen elämä on niin täynnä vaikeita valintoja. Mutta sinällään tosiaan miksi sitoutuminen olisi hyvästä, jollei se tuo onnea. Ihmiset vaan hokevat asioita ajattelematta mitä oikeastaan on taustalla.
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 19:09"]
Miksi tosiaan sitoutumista arvostetaan sokeasti yli kaiken?
[/quote]
Minä en ainakaan arvosta sitoutumista "sokeasti", vaan siksi että se todella on arvokasta. Ehkä sen arvoa auttaa hahmottamaan ajatusleikki, jossa kuvittelet että vaihtaisit kaikki ystäväsi ja sukulaisesi/perheesikin muutaman vuoden välein uusiin. Kuulostaako hyvältä? Itsestäni tuo kuulostaa aivan kammottavalta.
Onnistun elämässäni paljon paremmin, kun tukenani on ihmisiä jotka ovat tunteneet minut pitkään ja katsoneet ulkoapäin, objektiivisesti, elämääni. Näkökulmasta, johon en itse koskaan kykene. Arvostan tuota näkökulmaa ja ihmisiä, jotka sen kykenevät minulle tarjoamaan, äärimmäisen paljon ja lähes musertuisin jos menettäisin sen kokonaan.
Erityisen hyvin minut tuntee oma mieheni, jolle olen kertonut itsestäni aivan kaiken - myös ne häpeällisimmät salaisuudet. Hän tietää miksi reagoin missäkin tilanteessa niin kuin reagoin, ja osaa mm. rakentaa siltaa minun ja vanhempieni välille silloin kun suhteemme ongelmakohdat tulevat esiin. Hän tietää, milloin tarvitsen kannustusta tai rohkaisua, ja miksi tietyt saavutukset elämässä tuntuvat minusta niin suurilta, koska hän on ollut mukana elämässä niin monia elämäni aikaisempia vaiheita, jotka ovat johtaneet tähän missä olemme nyt. Hänen kanssaan saan onnistumisen ilostakin huiman paljon enemmän irti, koska hän todella tietää ja ymmärtää syvällisesti, mistä on kysymys.
Mitä pidemmän kaaren saa rakennettua saman ihmisen kanssa, sitä syvemmiksi nämä yhteiset kokemukset muodostuvat. Mutta toki vain sillä edellytyksellä, että osaa ja uskaltaa todella jakaa elämäänsä sen toisen kanssa. Jos ei sitä tee, on tietenkin aivan sama kuinka pitkä suhde on takana tai kuka siinä vieressä nököttää, koska siinä tapauksessa kumppani on olennaisessa mielessä edelleen tavallaan vieras ihminen. Mutta sellaisella suhteella en itse kyllä tee mitään ja olisin mieluummin sinkku kuin ns. yksinäisenä parisuhteessa.
Se suhteen alkuihastus on ihan kivaa toki, mutta merkityksellisyydessään se häviää 100-0 sille kaikelle, mitä on mahdollista saada rakennettua toisen ihmisen kanssa pitkällä aikavälillä. Olen ihastunut suhteemme aikana myös suhteen ulkopuoliseen tahoon, mutta koska se, mitä minulla ja miehelläni on, on niin paljon hienompaa ja kokonaisvaltaisesti koskettavampaa kuin intensiivisinkään mahdollinen alkuhuuma, minulle ei tullut minkäänlaista houkutusta pettää tai jättää miestäni uuden ihastuksen vuoksi. Ihastuksia tulee ja menee mutta suuri rakkaus on sitten jotain ihan muuta ja se pysyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 19:13"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 19:10"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 18:56"]
Puhumattomuus on pahinta. Kysäisin kerran anopilta, käyvätkö he koskaan missään kahdestaan, vaikka ravintolassa syömässä tai kävelyllä tai miksei vaikka viikonloppumatkalla jossain Euroopan kaupungissa. Hän katsoi minuun aidon hämmästyneenä ja vastasi: "Mitä me siellä kahdestaan tehtäis?"
[/quote]
Olen mieheni kanssa jo nyt suuren osan vapaa-ajasta, joten miksi ihmeessä lähtisimme viikonloppumatkalle Eurooppaan? Palkasta säästyvät rahat tarvitaan lastenlasten haalareihin, urheiluvälineisiin ja huvipuistoreissuihin.
[/quote]
Tämä oli hyvä kirjoitus. Ihmisillä on edelleen oikeus elää sellaisessa parisuhteessa, mikä tuntuu molemmista mukavalta. Ei ole pakko harrastaa yhteisiä viikonloppumatkoja, shamppanja-aamiaisia vuoteessa ja rallatella käsi kädessä auringonlaskuun, vaikka jokainen naistenlehti tähän kannustaa. Jos on onnellinen yhteisessä kodissa kotikalsareissa toisen katsellessa telkkaria ja toisen tehdessä ristikoita, saa olla. Parisuhteestaan kukaan ei ole tilivelvollinen kenellekään, eikä sitä tarvitse muiden mieliksi suorittaa.
[/quote] Samat sanat, ja todellakin minun ja mieheni parisuhdeasiat ovat meidän omiamme, eikä ulkopuolisten, sivullisten ihmisten. Saamme viettää yhteistä aikaamme kuten haluamme. Meidän suhteemme ei ole myöskään nuukahtanut, ja jokaisena päivänä nautin, kun saamme olla yhdessä toimien ja tehden, mitä milloinkin. Matkoillakin on ihanaa, kun on vierellä se tuttu ja turvallinen ihminen.
30 vuotta yhteistä taivalta rakastaen ja kunnioittaen toinen toistamme. Lapsemmekin ovat yhteisiä.
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 19:05"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 19:03"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 18:59"]
[quote author="Vierailija" time="12.03.2015 klo 18:45"]
Kuulostaa lyhytjänteiseltä touhulta. Mihinkään ei haluta elämässä sitoutua. Ei kiitos
[/quote]
Miksi olisi pakko sitoutua? Minkä takia sitoutuminen nähdään automaattisesti hyveenä? Sitoutuminen on näköjään yksi näitä asioita joita ihmiset sokeasti tukevat ilman mitään järjellisiä perusteita. "En minä nyt tiedä miksi niin on, mutta sitoutua pitää koske se nyt vaan on niin..."
[/quote]
Sitoutuminen edustaa luotettavuutta, ennustettavuutta. Kykyä muuhunkin kuin mennä tuuliviirinä paikasta toiseen. Kykyä sietää arkielämää ja sen väistämätön harmautta, jota esim. työelämässä pitää osata sietää. Aikuismaisuutta, pienet lapset poukkoilevat paikasta toiseen mielihalujensa mukaan.
[/quote]
No yhtä hyvin ollaan sitten samassa työpaikassakin jonne mentiin heti valmistumisen jälkeen ja pysytään eläkeikään saakka. Eikä poukkoilla missään muualla!
[/quote]
Sillä tyylillä rakennettiin mm. Saksa ja Japani maailmansodan jälkeen. Nyt kun poliittiset broilerit ja kiipijät ovat päässeet päättämään, koko maailma on syvässä lamassa.
Itsellä on muuten kolme työsuhdetta viimeiseltä 25 vuodelta.