Puhuivatko teille veteraanit sodasta?

Asun itärajalla. Täällä näkee punkkereita, juoksuhautoja ja panssariesteitä vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Asun itärajalla. Täällä näkee punkkereita, juoksuhautoja ja panssariesteitä vieläkin.

Hyvä, että ovat sitten valmiina kun seuraava sekoilu alkaa! 

Onhan tuo vähän hassua katsoa panssariesteitä pellonlaidassa.

Vieläköhän noita osataan tehdä?

Onko kivimiehiä?

Puhuivat. Kouluun tulivat puhumaan Suomen täyttäessä 80 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo vähän hassua katsoa panssariesteitä pellonlaidassa.

Vieläköhän noita osataan tehdä?

Onko kivimiehiä?

Ei taida olla hyötyä kun maahanlaskujoukot katkoo takalinjan huoltotiet ja pistää mottiin. Ja dronet ohjaa tulta näkymättömistä.

Vierailija kirjoitti:

Joskus lapsena näin kun papalle tuli sotakavereita kylään. Ne muisteli vain hyviä juttuja, nauroivat ja joivat paukkuja.

Tuohon kuului nortin haju. Mummo oli vihainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo vähän hassua katsoa panssariesteitä pellonlaidassa.

Vieläköhän noita osataan tehdä?

Onko kivimiehiä?

Ei taida olla hyötyä kun maahanlaskujoukot katkoo takalinjan huoltotiet ja pistää mottiin. Ja dronet ohjaa tulta näkymättömistä.

Panssarit on vanhaa sotataktiikkaa. Kaikki tietää, mikä on panssarimiehen elinikä taistelutilanteessa. Panssarit on helppo tuhota ilmasta.

Toinen isoisä ehti kuolla ennen syntymääni, mutta toinen kertoi sotakokemuksistaan isälleni eli vävylleen pikku maistissa. Minulle ei, lähinnä mummot muistelivat, minkälaista oli lähteä evakkoon ja toimia pikkulottana. Sota-aika oli kovaa aikaa.

Mummo sanoikin, että sodan päätyttyä kukaan ei halunnut muistella niitä asoita, kaikilla oli kova halu elää elämää eteenpäin, tehdä työtä ja rakentaa taloja ja perheitä. Hän mietti, että oikeastaan se hiljaisuus niistä asioista oli jopa kummallista, koska niin iso juttu se sota kuitenkin oli. Miehet näitä kokemuksiaan ja traumojaan sitten keskenään pui ja paikkaili viinan voimalla.

Meilläkin isoisä näki vanhoilla päivillään painajaisia ja huusi unissaan. Mummo siihen aina totesi, että:”Olitkos sinä taas sotimassa?”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asun itärajalla. Täällä näkee punkkereita, juoksuhautoja ja panssariesteitä vieläkin.

Hyvä, että ovat sitten valmiina kun seuraava sekoilu alkaa! 

Älä sinä siinä trollaa. Kukaan ei ole hyökkäämässä tänne, rauhanomaiseen maahan.

Isäni oli nuori(19v)sodassa.

Ei koskaan puhunut sodasta.

Näkivät sotaveteraanien kanssa ja siellä kyllä puhuivat.

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemmat oli lapsia sodan aikaan, rintamatarinoita ei paljoa ole kuulunut. Ja heidän vanhempansa olivat taas sen verran vanhoja, että eivät rintamalla olleet (kyllä, perheytyivät nelikymppisinä kaikki!). Lapsesta asti tuntunut, että meidän suvusta puuttuu jotain, koska suorassa polvessa ei olla oltu rintamalla... Kuin olisin itsekin jotenkin huonompi, kun ainoa uhraus oli pari hevosta ja kärryt... Olivat he kotirintamalla omissa puolustustehtävissä ja sen lisäksi viljelivät, leipää, munia, lihaa ja maitoa meni valtiolle valtavat määrät.

Kyllä sotaan osallistui koko Suomen kansa. Myös kotirintama oli tärkeä. Huollon ja tehtaiden piti toimia - koko yhteiskunnan.

t. Hissanope

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Mummo muisteli paljonkin sota-aikaa Oulun ja Haukiputaan seudulla. Oli paljon saksalaisia ja muisteli venäläisiä sotavankeja, jotka olivat aivan jäässä.

Noita sotavankeja oli maatiloilla töissä. Kun talon pojat tuli lomille, söivät saman pirttipöydän ääressä. Joillekin teki vähän vaikeaa,

Nuo sotavangit jotka oli maataloustöissä oli kuulemma mukavaa ja rauhallista porukkaa. Kaipa niitä oli valikoitukin niin, että ei muodostunut riskiä. Tämä myös vaikutti kyläyhteisöön jännästi, kun moni tajusi että se venäläinen on samanlainen tunteva ja ajatteleva ihminen kuin suomalainenkin. Ei heitä kuulemma vihattu. Tekivät kovasti töitä siellä maatiloilla ja olivat vähän niin kuin palkattoman rengin asemassa. Monelle oli paha paikka kun sota loppui ja piti palata kotiin. Se tiesi vankileirikomennusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät puhuneet. Kovin vähissä olivat hauskat sattumuksen rintamalla.

Vaari oli tarkka-ampuja ja ampui puuhun kiivenneen venäläisen. Venäläinen kiepsahti oksalta kuin koppelo ja maahan pudottua muut venäläissotilaat vaan nauroivat. Nauru paljasti joukkueen olinpaikan ja sinne keskitettiin nopeasti kranaattituli. Kyllä vaaria nauratti kertoessaan tätä tarinaa 😄

Oma vaari oli vartiossa kaverinsa kanssa, tämä oli mennyt pällistelemään liian korkealle ja PING - kypärä oli lentänyt kaaressa penkalle ja aivot perässä kun venäläinen oli napsauttanut keskelle otsaa. Vaaria tämä kohtaus mietitytti vaan ei naurattanut. Sitten uusi vartiomies ja ukki jatkoi vartiovuoronsa loppuun kaverinsa aivomassa jaloissaan.

Babuska kertoi, miten Leningradin piirityksessä oli hirveä nälkä, kun ruoka loppui kaupungista. He keittivät tapeteista keittoa ja söivät sitä. Myöhemmin syötiin perheen koira. Jopa nälkään kuolleiden ruumiita hyödynnettiin ruokana. Naapurit olivat syöneet oman 3-vuotiaan lapsensa! Ihan hirveä tilanne.

Sota ei ole kivaa, aivan epäinhimillistä. Toivottavasti hullujen johtajien typeryyksiä ei kukaan suostu toteuttamaan eikä sotia enää ikinä tulisi. Hullut johtajat saisi ottaa keskenään painiottelun ja asia ratkottaisiin sillä.

Toinen isoisäni kuoli minun ollessa yläasteella. Isältä olen kuullut jotain tuon isoisän kertomista myöhemmin. Toinen isoisä kuoli vasta, kun olin 25-vuotias ja hänen kanssaan juteltiin monesti sodasta. Olin ehtinyt jo kiinnostua kuulemaan. Enemmän minä varmaan tuon toisen isoisän jutuista tiedän kuin äitini isänsä touhuista.

Jälkimmäinen (onka kanssa siis itse juttelin) sanoi monesti, ettei semmoiseen pitäisi nuoren pojan joutua. Oli joutunut rintamalle jatkosotaan melkein heti täytettyään 18 ja oli jo 20,5-vuotiaana sotaveteraani ja hieman invalidikin, joka nyt ei estänyt työntekoa. Kyynärpäässä oli sirpaleita. Kertoi siitä, että halusi sotaan, kun oli niin kova tahto olla isäinmaan asialla. Oli yrittänyt talvisotaan jo 15-vuotiaana lähetiksi, mutta isänsä ei päästänyt. Sanoi olleensa hiukan sotahullu jopa. Mutta kertoi myös kranaattikauhusta, ihmisten sekoamisesta yms. Toisaalta kertoi myös hassuja juttuja. En kokenut, ettei halunnut puhua. Kertoi ihan mielelläänkin ainakin vanhoilla päivillään. Olin ainoa lapsenlapsi, joka ihan erikseen meni kylään ja katseltiin karttoja yms. Serkut on myöhemmin heränneet ja kyselleet minulta. Isoisä kuoli aika yllättäin sitten, joten olin ainoa meistä, joka oli ehtinyt herätä kuulemaan muistoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Mummo muisteli paljonkin sota-aikaa Oulun ja Haukiputaan seudulla. Oli paljon saksalaisia ja muisteli venäläisiä sotavankeja, jotka olivat aivan jäässä.

Noita sotavankeja oli maatiloilla töissä. Kun talon pojat tuli lomille, söivät saman pirttipöydän ääressä. Joillekin teki vähän vaikeaa,

Naapuritilalla oli 2 venäläistä sotavankia töissä. Olivat itkeneet, kun kuulivat, että pitää lähteä takaisin, kun sota loppui. Eivät olisi halunneet Neukkulaan, kun täällä oli paremmat oltavat ja tiesivät että leirille päätyvät vankeuteen tai ammuttaviksi.

Jotkut puhu ja toiset taas ei sama Juttu oli Lotta Svärdeillä, Pikku Lotalla , Sotalapsella , sotaorvolla, mutta Karjalan evakot joita tunsin He kyllä muisteli Kuolemaansa saakka evakko matkaa miurn pitänyt heittää kotinsa.

Vierailija kirjoitti:

Lottana ollut isoäiti kertoi kerran, mutta sekin oli tilanne, että halusi jakaa tarinan, koska huomasi lopun olevan lähellä. Rintamalla ollut isoisä oli saanut erittäin pahat henkiset vauriot, jotka tulivat esiin ajoittain. Ei puhunut. Se on minusta hirveän surullista, kyseessä suorastaan kollektiivinen heitteillejättö.

Tämä tuntuukin pahalta, kun tietää, miten nykyisin tämmöistä kokeneet pistettäisiin psykiatrisen keskusteluavun piiriin. Esim. USA:ssa posttraumaattisia stressireaktioita on monella Afganistanin veteraanilla ja heitä pyritään kuntouttamaan, etteivät olisi vaaraksi muille ja itselleen.

Meillä koko kansa oli kokenut kamalia eikä apuja saatu, piti kestää vaan ja tehdä työtä. Työnteko oli terapiaa, sanoi mummo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Mummo muisteli paljonkin sota-aikaa Oulun ja Haukiputaan seudulla. Oli paljon saksalaisia ja muisteli venäläisiä sotavankeja, jotka olivat aivan jäässä.

Noita sotavankeja oli maatiloilla töissä. Kun talon pojat tuli lomille, söivät saman pirttipöydän ääressä. Joillekin teki vähän vaikeaa,

Naapuritilalla oli 2 venäläistä sotavankia töissä. Olivat itkeneet, kun kuulivat, että pitää lähteä takaisin, kun sota loppui. Eivät olisi halunneet Neukkulaan, kun täällä oli paremmat oltavat ja tiesivät että leirille päätyvät vankeuteen tai ammuttaviksi.

Samaa muisteli mun toinen isoisä. Maatilalla oli sotavankeja töissä. Kauhuissaan olivat kun kotiinpaluun päivä lähestyi. Urheeta naamaa yrittivät näyttää silloin teini-ikäiselle isoisälle, mutta itku kurkussa hyvästelivät viimeisenä työpäivänä talonväen.

Puhui niin kauan kunnes vastasin että "Mitäs läksitte"

Isäni oli molempien sotien veteraani, eikä kertonut niistä, koska oli antanut vaitiololupauksen kuten kaikki muutkin sotilaat. - Viimeisinä elinvuosinaan hän kertoi veljelleni tapahtumista. Sodan kauhut jäivät ikuisesti mieleen ja isä näki loppuaikoinaan pahoja painajaisunia, jolloin saattoi huitoa nyrkeillä vieressä nukkuvaa äitiäni.