Miksi lähdit hoitoalalta?

Valmistuin lähäriksi mutta päivääkään en ole ollut töissä. Enkä sille alalle mene, mieluummin vaikka työtön.
Työ haastavaa väärällä tavalla, olen älykkö ja herkkä ei käytännöllinen tyyppi. Työyhteisönä kaakattavat akkalaumat olivat jo harjoitteluaikaan karmaisevia. Lisäksi palkan pitäisi liki tuplaantua.

Olin laboratoriohoitaja ja opiskelin lääkäriksi. 

nosto

Koko ajan etsin muuta. Nyt työuupumus ja sen laukaisema masennus päällä. Saikkua 6vkoa takana ja koko viime vuosi pätkissä saikulla ja töissä. Riittämättömyyden tunne on pahin. Kun mikään ei riitä ja aina on kiire.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 19:14"]

[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 19:12"]

Minne alalle menet tai kouluun?

Vaatekauppaan haluaisin nyt, muttei ole avoimia paikkoja. Mietin jopa media alaa, vaikka heilläkään ei juuri töitä taida olla.

[/quote]

Huvittavaa. Mulla on jo pari työkaveria lähtenyt opiskelemaan lähihoitajiks koska kaupan ala on ihan hanurista. Paska palkka, vuorotyö ja meidän firmassa huonoja pomoja. Työkaverit on kyllä mukavia, aina ollut.  Molemmat tyytyväisiä alanvaihtoon ja työ on kuulemma super kivaa verrattuna vaatekaupassa työskentelyyn.

T. Myyjä

Yksi ikävimmistä puolista alalla on se, että yrität päivästä toiseen tehdä niin hyvin työtä kuin vaan voit, vaikka työnantaja antaa surkeat resurssit. Sitten jos tapahtuu jotain ikävää tai virhe, vastaa työntekijä kuitenkin omalla nimellään seuraamuksista Valviralle ja omaisille. Työnantaja nostaa tässä vaiheessa tassut pystyyn. Alalla vietetyt vuodet riistivät pitkäksi aikaa henkisen ja fyysisen hyvinvointini. Muilla aloilla toimivien ihmisten on vaikeaa ymmärtää tämänkaltaista työuupumusta.

Entisiä hoitoalan työntekijöitä arvostetaan muilla aloilla, eli rohkeasti vaan uutta koulutusta tai työtä hakemaan! 

huonot esimiehet, ikiaikaisen luutuneet organisaatiot, ei tulospalkkausta (pahin lusmu ja raataja saa saman liksan), huono palkka vastuuseen nähden ja verrattaessa palkkoihin miesvaltaisilla, saman koulutustason töissä/muissa länsimaissa, ei juurikaan uralla etenemismahdollisuuksia, väkivaltaiset potilaat/asiakkaat, työn huono arvostus ("hoitajat ovat idiootteja, ja työssään ei vaadita mitään"), alan naisvaltaisuus

Onks nää jutut ihan tosia?tai yleisiä....opiskelen juuri alaa vain koska olis töitä...

Vaihtaisin alaa heti jos vain se olisi taloudellisesti mahdollista ja tietäisin mitä opiskella. Naisvaltainen ala -> paskanpuhumista selän takana ihan järjettömästi. Lisäksi alalla ollaan kaavoihin kangistuneita, mitään ei voida edes kuvitella tehtävän eri tavalla koska "aina on tehty näin". Jatkuvasti saa olla viikonloput töissä, yritäpä siinä jotain sosiaalista elämää ylläpitää. Koskaan et saa kiitosta, haukkuja kyllä senkin edestä. Lisäksi pieni paikkakunta, pienet piirit, ja ulkopuolisena kun tulee niin et koskaan pääse niihin piireihin. Kyllähän näistä alan huonoista puolista saisi vaikka romaanin aikaan...

Lähdin kuuden sh:na vietetyn vuoden jälkeen opiskelemaan tutkintoa tekniikan alalta. Henk.koht taloustilanneteen romahtaminen pelotti, mutta otin riskin.
Väsyin hoitotyössä liikaan vastuuseen suhteessa työnantajan antamiin resursseihin, etenemismahdollisuuksien puutteeseen, työilmapiiriongelmiin, huonoon johtamiseen, palkkauksen epäoikeudenmukaisuuteen ( kaikille sama raha teit mitä teit..), organisaatioiden joustamattomuuteen. Olin töissä julkisella ja yksityisellä.
Päivääkään en ole katunut muutosta! Enää ei tarvitse itkeä lomalla tai rampata työterveydessä epämääräisten stressioireiden takia.
En tiedä onko huonoa tuuria ollut työpaikkojen kanssa, mutta minkään muun alan töissä en ole tavannut niin paljon yhteistyökyvyttömiä ja "vaikeita" ihmisiä kuin sosterv alalla..ja kun kaikki naisia...

Komppaan edellisiä. Työtään ei hoitoalalla pysty tekemään niin kuin se pitäisi tehdä, se vain on mahdotonta. Koulussa kyllä juu opetetaan hoitotyön ihannetta, mutta töissä sitten taistelet kelloa vastaan, ja teet yhtenä ihmisenä neljän työt, ja siihen päälle saat niskaasi jos jonkinlaista. Kotona ei jaksa mitään, ja jatkuva stressi päällä. Ei kiitos, ei enää. olen ollut hoitoalalla 14 vuotta, ja nyt saa riittää. JOS työn saisi tehdä ilman jatkuvaa eettistä painetta, niin ehkä joo, mutta näillä nykyresursseilla; ei. 

kiire, stressi. Työkaverit plussaa ollut. Silti heistä moni ympärillä on palanut loppuun ja tavallaan oottaa ite samaa kohtaloo. Se on hurjaa meininkiä kun näkee että noni nyt taas viedään naista ja vauhti on kova. Kohta ei enää jalka nouse.

Etiikka ja eettisyys. Olen tunnollinen ihminen. Tuntuu vaa nii kamalan pahalle riittämättömyys ja se et työt tehdään tavallaan juosten kusten. Nopeasti vaa pakkohommat ja eteenpäi). Aivan järjetön vastuu. Ihan kaikki. Epäergonominen työskentely jne. Ainut henkireikä itellä on se et työhakemuksiin pois hoitoalalta joita oon tehny ees joku nappais. Se on se millä jaksaa nyt tällähetkellä jotenkuten päivästä toisee.

Työpäivän jälkee saa mitään aikaseks ku kaikki on revitty selkänahasta irti. Kaatuu sänkyyn ja alkaa unille. Perhe-elämä kärsii. Ei tää oo sen arvoista et elämä valuu käsistä pois yhden työn takia.

Kyllästyin huonosti käyttäytyviin idoottiasiakkaisiin (päivystys/ensiapu).

Eettinen kuormitus on liikaa. Hoitoalalla pärjää vain sellaiset, jotka osaa kovettaa itsensä. Moni ei kestä sitä, että joka päivä teet työsi huonosti ja tiedät että se potilas siinä on ihminen joka kärsii siitä ettei sinulla ole aikaa enempään. Joka päivä teet kymmenittäin jollet satoja päätöksiä, joista riippuu toisen ihmisen hyvinvointi ja elämä. Aikaa tähän päätöksentekoon on aina noin puoli sekuntia.

Teet miten vaan, se on jonkun mielestä väärin. Annetaan resurssit ja raamit joiden puitteissa pitää toimia. Ylhäältä annetaan ylevät tavoitteet mutta ei mitään mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Ja vaikka kuinka yrität kaikkesi, olet silti tuottanut kaikille pettymyksen. Potilas ei ole saanut ansaitsemaansa hoitoa, haavanhoitotarvikkeita on silti kulutettu liikaa ja vielä tulee joku ergonomiakouluttaja sanomaan miten teit tuonkin noston väärin kun et "viitsinyt" hakea talon ainoaa nosturia toiselta osastolta. Omaiset on vihaisia kun mummu makaa aina sängyssä laitojen takana. Johto ilmoittaa että uutena käytäntönä ei saa enää teljetä laitojen taakse. Mummo kaatuu, hoitajan syy. Olisi pitänyt vahtia. Samalla kun vahdit niitä kolmeakymmentä muuta ja yrität tehdä sitä itse hoitotyötä samalla kun joku yrittää hakata ja toinen haistattelee, ja kolmas on maalannut seinät paskalla (sinähän ne siinä samalla siivoat).

Aina menee jonkun mielestä väärin, ja aina se on hoitajan syy.

Harkitsen parhaillaan alan vaihtoa. Aina viikonloput töissä, kun mies bilettää. Huono palkka siihen verrattuna, kun kannan harteillani ihmisten kipua, suruja, yksinäisyyttä ja tuhansia ongelmia. Joka päivä minun pitäisi korvata jollekulle ne kymmenet yksinäiset vuodet. Olen liian tunnollinen eikä aika milloinkaan riitä. Hiki on aina. Selkään sattuu. Työkaverit moittivat kun en tajunnut vaihtoehtoisen lääkkeen toista nimeä - ja se löytyikin jääkaapista eikä lääkekaapista. Lääkärit vaihtuvat, en luota siihen että asiat heidän kauttaan hoituvat. Itse yritän hoitaa. Mummo sylkee ruuat päälle ja hänen tyttärensä suuttuu minulle, kun äiti ei syö. Kun annan antibioottia CVK:n kautta potilaalle, kahden huoneen hoitajakutsu soi, puhelin taskussa soi. Kun en pysty vastaamaan, minut tullaan haukkumaan kun en vastannut puhelimeen. Yritän seuraavan kerran vastata, mutta ensin hieron käsiini 30 sekunnin ajan käsihuuhdetta jotta olisi hyvä käsihygienia - puhelun lakkaa soimasta ja taas ihmetellään miksi hoitaja ei vastaa. Puhun puhelimessa ja otan uusia potilaita vastaan täydelle osastolle. Sekaisin oleva potilas huutaa: miksi tämä on tällaista kidutusta Suomessa, sattuu! Annan kipulääkettä, potilas ei ole tyytyväinen kipulääkkeen antomuotoon. Annan lisää kipulääkettä eri muodossa, sillä aikaa toinen potilas, jolta minun olisi tunti sitten pitänyt ottaa verenpaineet, onkin jo lähes tajuton. Kutsun MET-ryhmän ja keskustelen stressaantuneen nuoren lääkärin kanssa potilaan kotikuntoisuudesta. Seuraavat antibiootit myöhästyvät puolella tunnilla. Sitten onkin jo aamukierto ja raportin aika. En ole kirjannut mitään. Menen kotiin ja itken, nukun neljä tuntia ja alan valmistautua seuraavaan työvuoroon.

Minut kiusattiin pois ylihoitajien taholta. Eläkkeellä on mukava hoitaa vain itseään. En suosittele alaa kenellekään. 

Mutta mihin vaihtaa? Laadukkaista työnhakijoista ei olisi pulaa, jos joku perustaisi entisten sairaanhoitajien yrityksen. Ehkä minä vielä keksin sen.

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 21:41"]Harkitsen parhaillaan alan vaihtoa. Aina viikonloput töissä, kun mies bilettää. Huono palkka siihen verrattuna, kun kannan harteillani ihmisten kipua, suruja, yksinäisyyttä ja tuhansia ongelmia. Joka päivä minun pitäisi korvata jollekulle ne kymmenet yksinäiset vuodet. Olen liian tunnollinen eikä aika milloinkaan riitä. Hiki on aina. Selkään sattuu. Työkaverit moittivat kun en tajunnut vaihtoehtoisen lääkkeen toista nimeä - ja se löytyikin jääkaapista eikä lääkekaapista. Lääkärit vaihtuvat, en luota siihen että asiat heidän kauttaan hoituvat. Itse yritän hoitaa. Mummo sylkee ruuat päälle ja hänen tyttärensä suuttuu minulle, kun äiti ei syö. Kun annan antibioottia CVK:n kautta potilaalle, kahden huoneen hoitajakutsu soi, puhelin taskussa soi. Kun en pysty vastaamaan, minut tullaan haukkumaan kun en vastannut puhelimeen. Yritän seuraavan kerran vastata, mutta ensin hieron käsiini 30 sekunnin ajan käsihuuhdetta jotta olisi hyvä käsihygienia - puhelun lakkaa soimasta ja taas ihmetellään miksi hoitaja ei vastaa. Puhun puhelimessa ja otan uusia potilaita vastaan täydelle osastolle. Sekaisin oleva potilas huutaa: miksi tämä on tällaista kidutusta Suomessa, sattuu! Annan kipulääkettä, potilas ei ole tyytyväinen kipulääkkeen antomuotoon. Annan lisää kipulääkettä eri muodossa, sillä aikaa toinen potilas, jolta minun olisi tunti sitten pitänyt ottaa verenpaineet, onkin jo lähes tajuton. Kutsun MET-ryhmän ja keskustelen stressaantuneen nuoren lääkärin kanssa potilaan kotikuntoisuudesta. Seuraavat antibiootit myöhästyvät puolella tunnilla. Sitten onkin jo aamukierto ja raportin aika. En ole kirjannut mitään. Menen kotiin ja itken, nukun neljä tuntia ja alan valmistautua seuraavaan työvuoroon.
[/quote]
Voisin vielä lisätä muutaman asian tuohon työpäivään. Sitä käsihuuhdetta hierotaan jatkuvasti se puoli minuuttia ennen joka ikistä potilaskontaktia, työtehtävää ja aina kaiken jälkeen. Sitä ei unohdeta vaikka vieressä toinen potilas huutaa apua ja kellot soivat kuin viimeistä päivää. Potilaat kiroavat päin naamaa vaikka yritän kaikin luvallisia keinoin helpottaa heidän oloaan. Potilas kieltäytyy johdonmukaisesti kääntymästä kyljelleen ja saan omaisilta sekä työkavereilta syytöksiä ihon painumista, vaikka yritän kaikin mahdollisin keinoin ehkäistä makuuhaavoja. Suihkutan eristyspotilasta kun lääkäri vihdoin ilmaantuu kierrolle. Hän haukkuu sinut, koska potilashuoneessa ei ole hänelle L-koon hanskoja. Laitoshuoltaja ei ole ehtinyt vielä tuoda niitä. Potilas kertoo heti lääkärille että hoitajat panttaavat kipulääkettä. Olen jo antanut potilaalle suurimmat luvalliset annokset ja aikonut pyytää kierrolla lääkäriltä annoksen nostoa, mutta potilas ehti ensin. Olin soittanut asiasta aiemmin päivystävälle, joka ei voinut vastata puhelimeen. Toisessa huoneessa potilas oksentaa. Huonekaveri soittaa hoitajakutsua koska tarvitsee tyynyn kohentamista. Ohjaan potilasta omatoimisuuteen lääkitessäni ja pestessäni oksentavaa. Saan kuulla olevani tyly, ja seuraavassa vuorossa oleva työkaverini raportoi että potilas oli pettynyt aamuvuoron ilkeään hoitajaan. Huoneessa 2 oleva mummo on rauhallinen ja hiljainen, joten hoidan ensin akuutit asiat ja vastailen jatkuvasti soittelevan mielialahäiriöisen soittoihin, ennen hänen luokseen menemistäni. Selviää että mummolla on kakat vaipassa ja iho ehtinyt jo hetken hautua. Pyydän työkaveria kääntöavuksi, ei pääse koska hänen potilaallaan on äkillinen sydämen- ja hengenahdistus jota selvitellään. Huomaan että on raportin aika ja ilahdun koska iltavuorolainen voisi ehkä tulla auttamaan minua. Iltavuorolainen on odottanut kyllästyneenä raporttia jo kymmenen minuuttia ja tuhahtaa pyyntööni: eikö kukaan muu ehdi? No ei. Lopulta annan raportin ja yritän muistella mitä olikaan tapahtunut - mitään kun en ole ehtinyt kirjata saati koota ajatuksiani. En pitänyt taaskaan ruokataukoa ja verensokerini on matalalla. Unohdan mainita kotiutuneen potilaan pöydältä löytyneistä tekohampaista, joista myöhemmin tulee aikamoinen show. Lähden kotiin ja soitan vielä jälkeeni että muistinhan kirjata erään potilaan virtsamäärän taulukkoon.

Itkettää! T:sh

Nämä kaikki tarinat on niin surullisen totta. Työskenten psykiatsisella osastolla sairaanhoitajana. Työpaikkakiusaaminen on jo ylimmä johdon taholta jatkunut vuosia. Kerännyt hovin ympärillensä ja ne jotka joskus ovat uskaltaneet jotain vastaansanoa, on huutanut ja kiusannut loppuun, niin että ovat vaihtanett työtä tai eläkelöityneet ennenaikaisesti. 

Ylihoitaja ja osastonhoitaja ovat parhaita ystäviä. Vuoronperään käyvät haukkumassa ja irvailemassa meitä hoitajia. Jatkuvassa pelon ilmapiirissä eletään, koskaan ei tiedä mitä taas seuraavaksi keksivät. Osaavat myös taitavasti "hajoita ja hallitse" tekniikan, jolloin aina joku on esimiestason lemmikki, eikä näe ongelmia työyhteisössä. Kaikki työsuojelulliset toimenpiteet on jo tehty, mutta aina saatu asiat johdon tasolta näyttämään siltä, että mitä parhain esimiestyö on osastolla. Mitään ei enää ole parempaa odotettavissa. Kuolen kohta tähän ahdistukseen

Ai niin ja potilaat, no niiden kanssa ei olisi mitään kummempaa ongelmaa, jos vaan joskus olisi mahdollista hoitaa. Näin psykiatrisella.