Miten lopetan liian selittelyn ja turhan puhumisen?

Syylliset selittelee! Aikuisen ihmisen ei kuulu selitellä tekemisiään/menemisiään. Mieti kiinnostaako sinua muiden selitykset? Ei varmaankaan, joten voit lopettaa itsekin.

Mulla on sama juttu. Olen ujo, vaikka olen välillä puhelias...Saattaa johtua itselläni välillä siitäkin. Vinkkejä otetaan vastaan...

Itse olen sellainen tyhmänrehellinen vaikka olen koittanut harjaantua tuonkin asian suhteen. Turhasta selittelystä olen mielestäni päässyt pois. Ei sitä paljoa ole ollutkaan, mutta joskus nuorempana huomasin joissakin tilanteissa/joskus sortuvani liialliseen selittämiseen, mikä ärsytti itseäni. Olen luonteeltani/olen kehittynyt tällaiseksi, että olen aika kivasti sinut itseni, tekemisteni ja osaamiseni kanssa ja olen itselleni rehellinen. Minusta sellaisesta lähtökohdasta on hyvä ponnistaa. Tietää itse sisimmässään mitä tietää ja mitä mieltä on, ja elää sen mukaan.

Olen huomannut että monesti sellaiset, jotka koittavat peitellä asioitaan ja niiden todellista tolaa, selittelevät. Ethän halua olla sellainen? ;)

t. mies kolmenkympin puolivälistä

Mulla on samantyyppistä ollut joskus, olen yrittänyt vaan purra kieltä, kun olen lavertelemaisillani. Sitten koitan ajatella myös niin, että se mitä olen tehnyt on ok sekä itselleni että muille eikä kaipaa selityksiä tai muiden hyväksyntää.

Liikaa puhumiseen ylipäätään minua on helpottanut, että olen oppinut ajattelemaan itseäni itsenäisenä ja erillisenä muista. Koska joskus harmittaa jälkikäteen, että on sanonut jotain vaikkapa itsestään, mitä ei ole halunnut, niin tuo omien rajojen pitäminen on siinä avuksi. Sitten myös voi ajatella sitä onnistumisen tunnetta, mikä tulee, kun ei ole puhunut liikaa (ja on säilyttänyt sekä itsekunnioituksen että muiden arvostuksen) niin sekin mielikuva auttaa olemaan lörpöttelemättä.

Tsemppiä kaikille meille jotka kärsimme tästä!

Äitini on syyllistänyt minua kaikesta. Joudun yhä edelleen selittelemään hänelle asioita ja perustelemaan, miksi ei tarkoittaa ei ja miksi en halua tehdä, kuten hän haluaa.

Olen huomannut, että tätä selittelyä muidenkin kanssa vuorovaikutuksessa ja on todella rasittavaa sanoa jotakin ääneen. Nyt kun olen yrittäny elää omaa elämääni.

Minulla on jatkuva hyväksynnän tarve, varmaan juuri siksi, koska tuntui, ettei äiti koskaan hyväksynyt minua ja valintojani. Ap

En ole aiemmin edes tajunnut, mutta teen tätä itsekin. Enkä ole tajunnut, että se on outoa. Mutta tuo on hyvin sanottu, että syylliset selittelee- mulla on koko ajan syyllinen olo lähestulkoon kaikesta mitä olen ikinä tehnyt, ja nykyinen elämäntilannekin hävettää, joten todellakin tuntuu että pitää perustella ja selittää kaikille muille kaikki tekemisensä, jotta ne esim. ymmärtäisivät, että tajuan itsekin vaikkapa nyt elämäntilanteeni erikoisuuden. Jotkut ihmisethän on lähes joka tilanteessa reippaan itsevarmoja vaikka olisivat jotain mokanneetkin, en tiedä pystynkö itse olemaan ikinä sellainen. Mulla siis johtuu itsensä häpeämisestä ja syyllistämisestä ja minutkin on suorastaan kasvatettu häpeämään ja tuntemaan syyllisyyttä vanhempienkin tekemisten puolesta. Oon siis itse yrittänyt päästä näistä eroon kiinnittämättä varsinaisesti huomiota siihen, minkä vaikutelman annan muille ihmisille itsestäni, en siis halua lopettaa selittelyä ja muita omituisuuksiani vain siksi, etten vaikuttaisi muista omituiselta, ja että säilyttäisin itsekunnioituksen suhteessa muihin ihmisiin, vaan haluaisin ihan aidosti kunnioittaa itseäni. Ajattelen että sitten se liika selittely ja muut outoudet ja vaikeudet ihmissuhteissakin omalla kohdalla  vähenee kun syyt niihin hoidetaan.

Ai onko se liika selittely outoa? :D Mä aina selittelen kaikkea miksi teen mitäkin tai oon tekemättä. Apua... Vai minkälaisia asioita tarkoitatte? Mulla kyllä on aina syyllinen olo vaikken ikinä mitään pahaa teekään. Johtuu myös lapsuudestani. Taisi tästäkin viestistä tulla selittelyä...

[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 16:06"]

Ai onko se liika selittely outoa? :D Mä aina selittelen kaikkea miksi teen mitäkin tai oon tekemättä. Apua... Vai minkälaisia asioita tarkoitatte? Mulla kyllä on aina syyllinen olo vaikken ikinä mitään pahaa teekään. Johtuu myös lapsuudestani. Taisi tästäkin viestistä tulla selittelyä...

[/quote]

Ainakaan mä, nro 7, en tosiaan itse ole ajatellut siitä mitään erikoista, mutta oon kyllä huomannut että monesti en vain tajua mikä on sellaista ns. aikuista, kypsää ja mieleltään tasapainoista käytöstä. Tämä selittely kuulunee siihen kategoriaan. Ja kun omalla kohdalla miettii niin se ei ole "vain" semmoista jotain hassua turhanpäiväistä höpötystä vaan kätkee alleen isomman ongelman..myös sen että on koko ajan ahdistunut kun olevinaan on niin huono ihminen. Itsestä ainakin tuntuu kuin olisi koko ajan jonkun suurennuslasin alla ja on vain yksi tietty tapa toimia joka asiassa ja minä valitsen tietenkin aina sen väärän. Ja sitten selittelee muille että vaikuttaisi siltä niin kuin olisi toiminut oikein. Mutta varmasti on myös ihan normaaliakin selittelyä olemassa, jotkut miettii ja puhuu enemmän kuin toiset, ja välillähän sitä selittää saadakseen vahvistuksen että on toiminut oikein, ja varmaan kaikki tekee sitä joskus. Mä taas tarvitsen ulkopuolista hyväksyntää lähestulkoon kaikkeen mitä teen.

Seiska, ilmaisit asian todella hyvin. Tunnistan nuo tuntemukset itsessäni. Nimenomaan tuo huonommuuden tunne, ahdistus ja hyväksynnän hakeminen. Johtavat pitkälti epävarmuuteen.

Tässä vain on se, että hyväksyn itseni, mutta pelkään, etteivät muut hyväksy. Samalla myös se, etteivät muut ole hyväksyneet aiemminkaan, on vain lisännyt tuota käytöstä. Olen aina ollut porukan ulkopuolella. Ap

Kuulostaa ihan kauhean tutulta. Jos on aina selitellyt niin ihmiset odottaakin sellaiselta niitä selityksiä. Pitää vaan oppia sanomaan lyhyesti asiansa ja antaa ihmisten olla rauhassa mit mieltä haluaa. Ei kenelläkään ole velvollisuutta selitellä asioita jokaiselle.

Oikeasti kun miettii ihmisiä ympärillään niin kuka muu selittää ja tilittää joka asiansa. Aika moni vaan tekee itsevarmasti niinkuin parhaaksi näkee eikä selittele toisille.

Oletko kenties itäsuomesta? Siellä suunnalla ihmisten kommunikointiin kuuluu sellainen höpöttelevä selittely, kun taas pohjoisessa ja etelässä se olisi outo. länsisuomea en tunne.

Toi selittelyhän on vähän sellaista "anteeksi kun olen olemasa"- tyyppistä mentaliteettia, mikä myös liittyy siihen itsensä häpeämiseen. Että olen niin surkea kaikin puolin että joudun nyt teille perustelemaan tekoseni jottette tuomitsisi minua. Ja yleensä sitä sitten vielä häpeää sitäkin että häpeää itseään, tai siis tuomitsee sen että kehtaa hävetä itseään. Vaikka olisi rakentavampaa varmaan hyväksyä että näin on tällä hetkellä. Se on vain niin jännä että jos sattuu omistamaan vaikkapa hullut vanhemmat, jotka käyttävät omia lapsiaan lähinnä omieni traumojensa purkamiseen ja sitä kautta itsetuntonsa pönkittämiseen, niin kun tätä aivopesua jatkuu 18 vuotta niin ei enää edes tajua että mitä on tapahtunut vaan syyttää siitäkin itseään, että on oppinut syyttämään itseään. Eihän sitä aikuisena muista jokaista yksittäistä vittuilua ja loukkausta minkä on kuullut, tai muuten vain sairasta ja manipuloivaa käytöstä, mullakin lapsuus on lähinnä pimeä möhkäle jota ei halua ajatella. Koulukiusaaminenhan ajaa toki saman asian. On siis tullut ohjelmoiduksi uskomaan itsestään asioita jotka eivät pidä paikkaansa, ja koska aikuisena sitten käyttäytyy oudosti, niin ne uskomukset vain vahvistuu, koska useimmilla ihmisillä on ollut ihan hyvät lähtökohdat elämälle eikä he näe muuta kuin että "mitäs tuo omituinen selittelijä tuossa selittelee, onpa naurettavaa, miksei se ole niin kuin minä".

En nyt usko että muut siitä mitään kauheesti ajattelis? Tai en mä tiedä! Tosin selittelen vaan lähimmille ihmisille ja muuten olen aika tuppisuu. Mulla just lapsuus tuntuu niinkuin 13 kuvasit, pimeänä möhkäleenä mitä en vaan pysty käsitellä. On ollut henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Joskus kyllä tuntuu, että kun haluan selittää niin rehellisesti asiat, ettei musta sais väärää käsitystä, menee semmoseksi hirveen pitkäksi lauseeksi (kuten nyt :D), jota ei kukaan oikeen jaksais kuunnella. Tai en mä tiedä jaksaako vai ei. Mulla on myös paha ahdistuneisuushäiriö, en tiedä liittyykö tähän samaan asiaan. Toi että tuntee olevansa suurennuslasin alla liittyy mulla ainakin siihen varmaan. t. 7

Sama ongelma täällä, helpottavaa kuulla että on muitakin. Minulle selittelyä aiheuttaa jos joudun sanomaan ei, on ihan hirveän vaikeaa kieltäytyä jostain mitä ei halua tehdä. Olen myös todella helposti käännytettävissä, koska tuntuu jotenkin maailmanlopulta joutua loukkaamaan toista (ihan kuin kaikki edes loukkantuisi tuollaisesta), yritän selitellä kieltäytymisen paremmaksi ja lieventää sitä. Joskus on käynyt jopa niin että toinen ei lopulta edes tajunnut minun kieltäytyneen, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa :D Myös joidenkin valintojen tekeminen on vaikeaa kun en tiedä mitä minun "odotetaan" tekevän. Tämä on lähtöisin kotoani jossa isä piti meitä muita jatkuvasti varpaillaan, koska tahansa sattoi alkaa raivota mistä tahansa (jos töissä oli mennyt huonosti tms mutta purki sen aina meihin). Sitä aina kuvitteli tehneensä jotain väärää eikä koskaan tiennyt mitä se oli joten alkoi pelkäämään kaikkia vaihtoehtoja. Lisäksi isällä oli kaikenlaisia "sanattomia" sääntöjä minkä mukaan meidän oletettiin käyttäytyvän mutta ne paljastui aina vasta raivareiden yhteydessä miten ei sitten oltu luettu niitä ajatuksia.. Isäni kanssa en ole enää missään tekemisissä mutta huomaan vielä nykyäänkin että selittelen monia asioita jo valmiiksi, vaikkei mitään olisi tapahtunut. Suorastaan vituttaa huomata mitä kaikkea meidät (äiti ja veli myös) on pistetty kärsimään ja pahinta lienee se että epäkohtia ei edes huomannut vaan niitä piti ihan normaalina elämänä. Kuinka paljon meiltä on mennyt vuosia haaskuuseen! Haluan tämän minuun istutetun vääristyneen itseä väheksyvän ajattelutavan pois! ..pitäisi varmaan mennä terapiaan

tämä meni vähän off topiciksi, mutta niinhän selittelijöillä aina :D miten voisi vain suoraselkäisesti todeta "olen tätä mieltä asiasta x" ja vielä uskoa siihen että on oikeutettu omaan mielipiteeseensä, oli se mikä tahansa. Ajatus siitä että muiden pitäisi kunnioittaa mielipidettäni, on jotenkin vieras.

olen kyllä muutaman kerran ilmoittanut mielipiteeni/valintani lyhyesti perustelematta eikä perusteluja ole kysytty kuin ehkä kerran. Ei kaikkia tosiaan kiinnosta miksi päädyin tulokseen x, tai yritä käännyttää minua. Oli todella helpottunut ja keveä olo joten noin pitäisi ehdottomasti toimia useammin, mutta en tiedä miksi se on silti niin vaikeaa

Joo, mullakin on tota että koitan kierrellen kieltäytyä ja useimmiten en edes tiedä haluanko kieltäytyä jostain vai en ja alan miettiä mitä mun Pitäisi tehdä, eikä mitä haluaisin tehdä. Ja valintoja en osaa itse tehdä melkein laisinkaan, kyselen tyyliin jokaiselta ystävältäni ja vanhemmiltani mitä pitäisi valita/tehdä. Munkin vanhemmat raivosi aina, varsinkin äiti. Ja yleensä jostain sanallisesta kahakasta hänen kanssaan, se raivo meni hänellä ihan yli ja useimmiten löi mua. Jotain omassakin luonteessa on varmaan häikkää kun aina riitannuin sen kanssa. Tosin se suuttuu aina jos sitä ei mielistele ja ole samaa mieltä. Sanattomia sääntöjä silläkin oli, se meinas et oon asperger kun en hänen sanattomia sääntöjään aina ymmärtänyt (en ymmärrä kyllä vieläkään). Mä tajusin vasta joskus 15v.nä että väkivalta perheessämme esim oli väärin. Tuntui niin pahalta myöntää itselleen ja herätti ristiriitaisia tunteita. 

Musta taas tuntuu että varsinkin äitini yrittää aina käännyttää mut tekemään just toisella tavalla kuin itse olin ajatellut :/ Ja nykyinen miehenikin vähän... Siksi en oikein uskallakaan ajatella itse kun musta tuntuu että lähipiirini on aina eri mieltä. Ja koska noi kaks on sitä mieltä niin usein ajattelen että olin sitten väärässä. t. 8 taas. Ja kirjoitin muuten tohon yhteen viestiin vahingossa "t. 7", anteeksi.

Paitsi että liika selittely on alistumisele, se on myös masennusoire. Itse muutuin rankassa elämänvaiheessa sellaiseksi bussipysäkkihäiriköksi, että juttelin ummet ja lammet tuntemattomille ihmiselle jos vaikka odottelimme bussia yhdessä. Eihän se normaalia ollut, mut mulla vain oli kova tarve tehdä niin. Se olikin sitten masennusta, ja paradoksaalisesti sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Jännitin niin, etten enää osannut tehdä eroa niihin tilanteisiin, joissa on ok olla hiljaa, ja niihin, joissa pitää ottaa kontaktia.

En tiennytkään et se on alistumiselekin :o Voi kauhee miten mun kommunikaatiotyyli on varmaan omituista :D Useimmiten paniikissa selittelen vielä päin honkia niin että vaikutan vielä hirveemmältä kuin se oikea syy olisi ollut :D Ja mullakin on myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja masennusta. Mitäköhän tälle vois tehdä. T. 8 taas.... jolla on ilmeisen paha selittelyongelma :D

ala meditoida. 

Vierailija kirjoitti:

ala meditoida. 

No sehän auttaakin moneen

Liikaa selittäminen juontuu aiemmista traumoista. Haluat tulla hyväksytyksi. Olet ehkä kokenut lapsuudessa kelpaamattomuutta. Aika vaikeaahan se on tsempata siitä pois, mutta jos nyt vaikka ajattelet niin, että nykyajan ihmiset on niin paskapäitä että ainoa mitä ne ansaitsee on nyrkillä silmien väliin. Älä selitä, ghostaa, katsot vain lasittuneesti. Ei sinun tarvitse miellyttää ketään. Jos jollain menee hermoon niin naura sille. Kyllä se siitä.