Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vinkkejä vihan hallintaan ja apua tuskaan
06.03.2015 |
Minulla on sellainen ongelma että saan järjettömiä vihan purkauksia jolloin muutun myös agressiiviseksi. Yleensä tälläisen raivon jolloin huudan, puren hampaita yhteen ja puristan kädet nyrkkiin saan ärsytys tilassa jolloin lapsi tai koira ei tottele, tietokone ei toimi tai lyön varpaani kynnykseen.
Monesti tuntuu että halkean ja raivo purkautuu lopuksi itkuna.
Joinain päivinä olo on mahtava eikä minua saa hermostumaan mikään, silloin tuntuu että tälläinen minun kuuluisi olla, tältä minun kuuluisi tuntea, kuin olisin toinen ihminen ja rauha on sisälläni.
Olen huomannut että hormonit eli kuukautisia ja ovulaatioo ennen olen herkempi ärsyyntymään.
Mistä apu? Voisiko minulla olla jokin fyysinen syy tunteilleni? Vai voinko oppia jotenkin hallitsemaan sitä järkyttävää raivoa joka tuntuu niin kamalalta että en halua elää.
Onko kenelläkään kokemusta ja apua?
Kommentit (30)
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 12:34"][quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 12:29"]
Mun mielestä ihan normaalia. Sä tunnet voimakkaasti. Epänormaalia olisi, jos kokisit, että kun tunnet noin, sun on hakattava vastaantulijat ja ammuttava aviomies. Siis kirjaimellisesti, että menisit hakemaan sen pyssyn ja vetäisit pataan. Kyllä mäkin tunnen joskus (usein) epäonnistumista omista tunteista, mutta oikeesti ei tarvi. Teoista voi tuntea. Mut se karsea raivokin on vain tunne. Ja ihan tavallista, että olo on ärtyneempi ennen menkkoja ja oviksen aikaan. Myös stressi lisää ärsyyntymiskynnystä. Kuuntele itseäsi, jos alat v-tuuntua liian usein, mieti voitko lisätä päivään jotain kivaa tai poistaa siitä jotain paskamaista.
[/quote]
Minusta taas tuntuu ettei se ole normaalia, itsestä ei tunnu itseltä ja raivossa tekisi mieli antaa lapsille tukkapöllyä ja koirille myös, silloin puren hampaita niin että on jopa lohjennut, ennen lapsia hajotin tavaroita, heitin seinään, ikkunaan, kävin käsiksi mieheen, olen siis päässyt eteenpäin asioissa paljonkin, mutta edelleen tuntuu ettei muilla ole tälläistä. Ap
[/quote]
Kuulostaa siltä, että psykoterapiakin voisi olla vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, onko tästä apua, mutta tutkimusten mukaan raivoa ei ole pakko purkaa. Aggression "säiliöteoria" on vanhentunut. Raivoaminen pikemminkin voimistaa taipumusta raivota lisää myöhemmin. Parempi olisi opetella ihan käyttäytymisen tasolla reagoimaan tunteisiinsa toisin. Eli pakottaa itsensä käyttäytymään rauhallisesti noissa tilanteissa. Vähitellen se muuttuu helpommaksi. Jos tunteet ovat niin voimakkaat, että tähän ei pysty, niin kannattaa hakea ammattiapua.
Onko sinulla hormonaalinen ehkäisy? Se saattaa aiheuttaa hillittömiä raivonpuuskia. Kokemusta on. Kunpa olisin tajunnut itse tuon vuosia aikaisemmin, oli se niin helvetillistä aikaa. Olisin lopettanut pillereiden syönnin paljon aikaisemmin.
25 jatkaa.
Lopetin siis e-pillereiden syönnin ja tunnustin itselleni, että olen masentunut ja ahdistunut. Hakeuduin terapiaan ja sain masennuslääkkeet. Nämä kaikki auttoivat minua. Terapiassa mietittiin yhdessä, miten tunteet vaikuttavat tekoihin. Esimerkiksi tapahtuu jotakin, vaikkapa lapsen maitolasi kaatuu pöydällä. Se herättää tunteita (hätäännystä, hermostumista, suuttumista lapsen kömpelyyteen). > Vaistomainen reaktioni on, että rupean karjumaan, mikä ei tietenkään auta tilaneessa mitenkään. (Turha rutista, kun vahinko on jo käynyt.)
Sitten mietittiin terapeutin kanssa, miksi huudan tilanteessa. Noh, vaikkapa lapsuuden kokemusten vuoksi. Muistan, kuinka isä huusi kuin hinaaja, jos tein jotakin ei-toivottua vahingossa.
Terapeutti käski minun ajatella tilannetta: Mikä ajatus unohtuu tunteen ja (automaattisen) reaktion välillä? Keksin sen heti: Lohdutan lasta: ei se mitään haittaa. Mitään ei mennyt rikki, lasi on ehjä ja maidon voi pyyhkiä pois. Sitäpaitsi lapsi ei tehnyt sitä tahallaan minua ärsyttääkseen vaan vahingossa. Vahinkoja sattuu, eikä minulla ole syytä hermostua tuosta. Sitten haen rätin ja pyyhin pöydän tai jos lapsi on niin iso, että osaa tehdä sen itse, annan rätin hänelle. Sitten siivoamme yhdessä pöydän ja jatkamme ruokailua ihan rauhassa.
Opin aika äkkiä, että ei pidä syytellä ketään. Vahingot ovat vahinkoja, eikä tahallaan tehty minua ärsyttämään. Vahinkoihin voi suhtautua suvaitsevaisesti. Samoin jos joku sanoo minulle ikävästi jostakin (= vittuilee), voin muistaa, että sillä toisella voi olla itsellään jokin menneisyyden taakka, joka on laukaissut ikävän reaktion. Voin sivuuttaa sen ja päättää, että se ei koske minua vaan sitä sanojaa itseään.
Voisitko ap kokeilla jotakin tuontapaista, kun seuraavan kerran tuntuu siltä, että pää räjähtää ja tekee mieli ruveta syyttämään maailmaa epäoikeudenmukaisuudsta. Että miksi pitikin lapsen tehdä vahinko, että miksi tuon kynnyksen pitääkin olla tuossa, niin että potkaisin varpaani muusiksi.
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 13:29"]
Onko sinulla hormonaalinen ehkäisy? Se saattaa aiheuttaa hillittömiä raivonpuuskia. Kokemusta on. Kunpa olisin tajunnut itse tuon vuosia aikaisemmin, oli se niin helvetillistä aikaa. Olisin lopettanut pillereiden syönnin paljon aikaisemmin.
[/quote]
Ei ole enään, silloin kun söin e pillereitä olin todella mielenvikainen ja väkivaltainen tuttavat käskivät lopettaa ja lopetin, onneksi en tehnyt mitään kamalaa ja joutunut vankilaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 13:45"]
25 jatkaa.
Lopetin siis e-pillereiden syönnin ja tunnustin itselleni, että olen masentunut ja ahdistunut. Hakeuduin terapiaan ja sain masennuslääkkeet. Nämä kaikki auttoivat minua. Terapiassa mietittiin yhdessä, miten tunteet vaikuttavat tekoihin. Esimerkiksi tapahtuu jotakin, vaikkapa lapsen maitolasi kaatuu pöydällä. Se herättää tunteita (hätäännystä, hermostumista, suuttumista lapsen kömpelyyteen). > Vaistomainen reaktioni on, että rupean karjumaan, mikä ei tietenkään auta tilaneessa mitenkään. (Turha rutista, kun vahinko on jo käynyt.)
Sitten mietittiin terapeutin kanssa, miksi huudan tilanteessa. Noh, vaikkapa lapsuuden kokemusten vuoksi. Muistan, kuinka isä huusi kuin hinaaja, jos tein jotakin ei-toivottua vahingossa.
Terapeutti käski minun ajatella tilannetta: Mikä ajatus unohtuu tunteen ja (automaattisen) reaktion välillä? Keksin sen heti: Lohdutan lasta: ei se mitään haittaa. Mitään ei mennyt rikki, lasi on ehjä ja maidon voi pyyhkiä pois. Sitäpaitsi lapsi ei tehnyt sitä tahallaan minua ärsyttääkseen vaan vahingossa. Vahinkoja sattuu, eikä minulla ole syytä hermostua tuosta. Sitten haen rätin ja pyyhin pöydän tai jos lapsi on niin iso, että osaa tehdä sen itse, annan rätin hänelle. Sitten siivoamme yhdessä pöydän ja jatkamme ruokailua ihan rauhassa.
Opin aika äkkiä, että ei pidä syytellä ketään. Vahingot ovat vahinkoja, eikä tahallaan tehty minua ärsyttämään. Vahinkoihin voi suhtautua suvaitsevaisesti. Samoin jos joku sanoo minulle ikävästi jostakin (= vittuilee), voin muistaa, että sillä toisella voi olla itsellään jokin menneisyyden taakka, joka on laukaissut ikävän reaktion. Voin sivuuttaa sen ja päättää, että se ei koske minua vaan sitä sanojaa itseään.
Voisitko ap kokeilla jotakin tuontapaista, kun seuraavan kerran tuntuu siltä, että pää räjähtää ja tekee mieli ruveta syyttämään maailmaa epäoikeudenmukaisuudsta. Että miksi pitikin lapsen tehdä vahinko, että miksi tuon kynnyksen pitääkin olla tuossa, niin että potkaisin varpaani muusiksi.
[/quote]
Kyllä täytyy tälläistä yrittää, minä en usein hermostu vahingoista vaan tahallisesta uhmasta, tottelemattomuudesta, kun lapsi katsoo silmiin ja jatkaa kiellettyä toimintaa tai toistaa sitä kiellosta huolimatta. Tai kun koira haukkuu, eikä lopeta. Kun suutun kynnykselle taustalla on jo raivokohtaus aiemmin.
En keksi miten tulisi reagoida näissä tilanteissa, mitä sinä tekisit?
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 14:18"]
kun lapsi katsoo silmiin ja jatkaa kiellettyä toimintaa tai toistaa sitä kiellosta huolimatta. Tai kun koira haukkuu, eikä lopeta.
En keksi miten tulisi reagoida näissä tilanteissa, mitä sinä tekisit?
[/quote]
Muistan, että se koira ei tajua haukkuvansa minua ärsyttääkseen, se tekee sitä koska se on koira ja se kommunikoi haukkumalla. Lapsi taas uhmaa, koska se kuuluu osana kasvuun ja kehitykseen, sillä opitaan vuorovaikutusta ja sääntöjä. Lapsi ei tee sitä ilkeyttään, vaan se on osa luonnollista opettelua kuinka ollaan ihminen ja eletään ihmisten maailmassa, jossa on sääntöjä. Minun tehtävä on opettaa ne säännöt hermostumatta, ja vajoamatta lapsen tasolle kommunikaatiossa. Huutavalta vanhemmalta lapsi oppii huutamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 14:26"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 14:18"]
kun lapsi katsoo silmiin ja jatkaa kiellettyä toimintaa tai toistaa sitä kiellosta huolimatta. Tai kun koira haukkuu, eikä lopeta.
En keksi miten tulisi reagoida näissä tilanteissa, mitä sinä tekisit?
[/quote]
Muistan, että se koira ei tajua haukkuvansa minua ärsyttääkseen, se tekee sitä koska se on koira ja se kommunikoi haukkumalla. Lapsi taas uhmaa, koska se kuuluu osana kasvuun ja kehitykseen, sillä opitaan vuorovaikutusta ja sääntöjä. Lapsi ei tee sitä ilkeyttään, vaan se on osa luonnollista opettelua kuinka ollaan ihminen ja eletään ihmisten maailmassa, jossa on sääntöjä. Minun tehtävä on opettaa ne säännöt hermostumatta, ja vajoamatta lapsen tasolle kommunikaatiossa. Huutavalta vanhemmalta lapsi oppii huutamaan.
[/quote]
Hyvin sanottu. Minulla ei ole tähän lisättävää.
Näinhän se on. Koira on koira ja sillä on koiran luonne. Uhmaikä kuuluu asiaan, ja se on tarpeellinen, koska lapsi opettelee itsenäistymistä. Äitinä lapselle on syytä antaa tilaa sopivasti. Olen joutunut opettelemaan, että aikuisena minun kannattaa valita sotani tarkkaan. Jos lapsi uhmaa, ei minun pidä käydä jääräpäänä häntä vastaan rähisemään vaan puhun lapsen kanssa sitten, kun uhmakohtaus on ohi.
Terveisin 25
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 14:32"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 14:26"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 14:18"]
kun lapsi katsoo silmiin ja jatkaa kiellettyä toimintaa tai toistaa sitä kiellosta huolimatta. Tai kun koira haukkuu, eikä lopeta.
En keksi miten tulisi reagoida näissä tilanteissa, mitä sinä tekisit?
[/quote]
Muistan, että se koira ei tajua haukkuvansa minua ärsyttääkseen, se tekee sitä koska se on koira ja se kommunikoi haukkumalla. Lapsi taas uhmaa, koska se kuuluu osana kasvuun ja kehitykseen, sillä opitaan vuorovaikutusta ja sääntöjä. Lapsi ei tee sitä ilkeyttään, vaan se on osa luonnollista opettelua kuinka ollaan ihminen ja eletään ihmisten maailmassa, jossa on sääntöjä. Minun tehtävä on opettaa ne säännöt hermostumatta, ja vajoamatta lapsen tasolle kommunikaatiossa. Huutavalta vanhemmalta lapsi oppii huutamaan.
[/quote]
Hyvin sanottu. Minulla ei ole tähän lisättävää.
Näinhän se on. Koira on koira ja sillä on koiran luonne. Uhmaikä kuuluu asiaan, ja se on tarpeellinen, koska lapsi opettelee itsenäistymistä. Äitinä lapselle on syytä antaa tilaa sopivasti. Olen joutunut opettelemaan, että aikuisena minun kannattaa valita sotani tarkkaan. Jos lapsi uhmaa, ei minun pidä käydä jääräpäänä häntä vastaan rähisemään vaan puhun lapsen kanssa sitten, kun uhmakohtaus on ohi.
Terveisin 25
[/quote]
Tarkoitin etten tiedä miten saan hillittyä raivon tunteeni näissä tilanteissa, jälkikäteen osaan olla järkevä ja vastaavissa tilanteissa voin sanoa muille että älä hermostu koiran kuuluu haukkua, mutta kun itsellä tilanne on päällä niin hampaat lohkeilee suusta ja pää räjähtää. Itsehillinnässäni on todella suuria puutteita ja tuntuu etten monista yrityksistäni huolimatta muutu. Tuntuu että minulla on jokin persoonallisuushäiriö kun välillä olen itse viileys, empaattinen ja ymmärtäväinen vaikka mitä sattuisi.
Eilen olin normaali ja minulla oli hyvä olla, en hermostunut mistään ja rauhoittelin miestä jos se meinasi hermostua, juttelin mitä kaikkea kivaa lasten kanssa huomenna teen ja kuinka hyvä on olla ja päivittelin että miksi näin ei voi olla aina.
Sitten aamulla heräsin, kaikki oli hyvin, nukuin kyllä todella huonosti ja olin ärtynyt yöllä, jostain syystä alushousuni oli huonosti ja kutitti jokapaikasta, oli myös kuuma ja sitten kylmä. Sitten aamulla alkoi lapsi hyppimään taas silmille ja hermostuin, ja taas ja uudelleen ja kokoajan pahemmin, tiesin jo heti taas tälläinen päivä, yritin tsempata, mutta vasta nyt alan rentoutua ja hermoni viilentyä. Ap
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 12:58"]
[quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 12:57"][quote author="Vierailija" time="06.03.2015 klo 12:54"]Tunnistan itsessäni äitini, hän on myös äkkipikainen, lapsena en kokenut väkivaltaa, mutta äitini oli arvaamaton. Aivan kuten minäkin nyt. Uhkasin juuri purra lastani jos ei mene pois kitisemästä, lapsi ei koskaan tiedä miten kauan kestän ja sitten räjähdän, ärsyttää kuitenkin parhaansa mukaan. Lapsuudenkodissa tunteet purettiin rikkomalla, huutamalla ja uhkailemalla, joten olen kai oppinut samoilla keinoilla purkamaan tunteitani. Miten muut purkavat tunteitaan? Ap [/quote] En ole vielä keksinyt tapaa (räyhäämisen lisäksi) miten purkaa tunteita. Tuntuu että vaikka yritän miten purkaa niitä, silti raivostun. Se tulee välillä ihan tyhjästä, ensin on kivaa ja ihanaa ja sitten kilahdan jostain pienestä jutusta. Haluaisin vain riidan hetkellä osata keskutella rauhallisesti, mutta ei.. :( [/quote] Niin ja tää oli nro 13:sta.
[/quote]
Minulla on kivaa ja ihanaa AINA kokopäivän ja sitten on päiviä jolloin räjähdän kaikesta ärsyttävästä toiminnasta, oikeastaan räjähdän kun minulla ei ole kontrollia muihin kuten lapsiin tai koiriin, jos ne eivät tottele tms. Silloin minusta tuntuu niin eriltä, siis tuntuu kuin olisi kaksi eri persoonaa minä ja hullu minä. Koskaan ei tiedä kumpi huomenna olen. Ap