Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani ei kyllä koskaan osannut valita minulle ja siskolleni oikeita lahjoja
02.12.2021 |
Tai sanotaan, että lahjat oli oikeita, mutta saaja oli väärä. Siskoni sai elektroniikkapelin (80-luvulla) josta ei ollut tippaakaan kiinnostunut. Minä sain nuken jonka hylkäsin lähes samantien. Siskoni tykkäsi nukeista ja itse oli pelin kimpussa. (Molemmat ollaan tyttöjä)
Siskoni sai kauko-ohjattavan auton ja minä barbien. Taas vaihdettiin päittäin. Siskoni sai pienet sähköurut ja minä värityskirjan. Vaihtoon meni. Monta joulua meni näin. Vanhempia ei harmittanut että vaihdettiin keskenämme, mutta nyt aikuisena olen ihmetellyt, että eivätkö he tunteneet meitä ollenkaan.
Kommentit (13)
Vierailija kirjoitti:
Aika erikoinen ilmaus, kun vanhempia on vain yksi. Miksi ap ei sanonut, että äitini tai isäni.
Olen pahoillani jos sulla oli vain toinen, mutta kyllä meillä oli kaksi vanhempaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Loivat vaihtamisesta jouluperinteen?
Meillä tuli aina periaatteessa oikeita, mutta ei ikinä juuri sitä mitä olisi toivonut. Vaan sen yhden hyvän tilalle pari halpista tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä, että lahjoista valitetaan.
Minä olin nuori 1950-luvulla ja silloin oltiin kyllä kiitollisia siitä, mitä saatiin.
Sain joka joulu pyykkikartun. Minua kasvatettiin tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä sillä kartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.
Syntymäpäivänä äiti kuitenkin löi pullapitkolla, joka kuivattiin juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito oli ihana jälkiruoka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
”Sitä kurittaa, jota rakastaa”, sanottiin ennen vanhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja ikä oli?
Olen syntynyt 1938. Äitini oli sellainen vanhan kansan ihminen, syntynyt 1910, kun Suomi oli vielä Suuriruhtinaskunta. Äiti kuoli jo 1988.
En minä sitä äidin kuritusta niin pahaksi ottanut, kova kotikuri oli tapa siihen aikaan. Pullamaitoa me äidin kanssa syötiin pari kertaa vuodessa yhdessä ihan loppuun asti ja hyvä sopu minulla oli hänen kanssaan muutenkin.
Omat lapseni sain vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun piti saada opinnot ensin valmiiksi. Ei siihen aikaan enää lapsia lyöty, eikä se minulle olisi tullut mieleenkään. Tottelivat muutenkin.
1960-luvulla elettiin vielä aikamoisen niukkaa elämää nykypäiviin verrattuna. Ei ollut sellaisia lahjavuoria kuin nykypäivänä lapsenlapsenlapsilla näkee. Mutta jotain aina ostettiin ja aika usein osuttiin oikeaan. Tai sitten lapset olivat vaan tyytyväisempiä kaikkeen silloinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi on varmasti ollut pohjimmiltaan hyvä ja rakastava. Elämä vain oli kovin toisenlaista silloin ja aikuiset sota-ajan kovettamia. Hienoa, että sait kuitenkin noin positiivisen elämänasenteen.
Aika erikoinen ilmaus, kun vanhempia on vain yksi. Miksi ap ei sanonut, että äitini tai isäni.