Mulle tulee välillä äiti mieleen ja tekisi mieli soittaa..

Kamalaa ;( paljon kaikkea hyvää sinulle ja teidän elämään.

Isäni meni reilu vuosi sitten, ei ollut yllätys ja ehkä siksikin surettaa toisinaan. Ikänsä puolesta olisi voinut vielä elää.

Äitini on elossa, mutta koska lapset on isoja, en tunne enää niinkään ns.tarvitsevani häntä.Tämän olen huomannut parina viime vuotena. Saattaa kuulostaa ilkeältä, mutta voisin olla jo itse isoäiti.Näin luonto toimii, kun perinneolosuhteissa hän voisi olla jo historiaa.

Lisäksi hänellä on yhtä ja toista ihmissuhdettamme hinkkaavaa juttua. En tiedä miltä tuntuisi, jos hän nyt menehtyisi. Ehkä katkeruuutta välttääkseni pitäisin hänestä virheistä riisutun positiivisen muiston.

Menetin äitini 4kk sitten ja tää ikävä ja ahdistus olo on kamala. Ikävä äidin ääntä ja ohjeita elämässä. Äitini oli vasta 53-vuotias. Mulla niin surettaa kun hän ei näe lapsenlapsien kasvua. :,(

Mun kaveri sanoi ihan samaa. Vaikka sen äidin kuolemasta on neljä vuotta aikaa, melkein joka päivä tulee mieleen soittaa äidille, tai jotain vastaavaa. Mutta enää ei ahdista eikä itketä, pahimmasta on päässyt yli. Mä luulen että tälläinen arkinen äidin miettiminen jatkuu vielä vuosia. Ehkä joskus, jos itsestä tulee mummo, muuttuu ajatukset toiseen suuntaan sukua.

Ehkä näette sitten taivaassa.

-Mies 29v-

Oman äitini kuolemasta on vasta reilu vuosi ja lähes päivittäin välähtää mielessä, että pitääkin soittaa äidille ,kun ei olla vähään aikaan nähty. En tiedä kauanko tätä kestää. Muutenkin olen alkanut miettimään omaa kuolevaisuuttani , varsinkin kun synnytin juuri esikoiseni. Kun oma vanhempi kuolee, tuntuu että on seuraavana jonossa lähtemässä. Tähän asti olen ollut jonossa vanhempieni ja isovanhempieni takana.

Surullista, että kaipaat äitiäsi kovin, läheisen kuolema on aina surullista. Itse toivoisin, että minulle ns olisi äiti, hän elää, ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa (sikäli kun nyt sellaisia on kellään/hänellä ollut ikinä....) mutta en kyllä voi sanoa kaipaavani häntä eikä ole asiaa, jossa tulisi mieleen soittaa hänelle tai kysyä neuvoa tms. Lapsuudessani hän oli varmaankin ihan hyvä vanhempi, mitä nyt alkoholia kului mutta eiköhän se ollut silloin 80-luvulla taiteilijapiireissä enemmän sääntö kuin poikkeus, oli lapsia tai ei..... Sain oman esikoiseni vain vähän päälle 2kymppisenä ja ilmeisesti tämä oli "liikaa" itsekin nuorena äidiksi tulleelle äidilleni (ei ollut vielä viittäkymmentä silloin) eikä hän osannut tai halunnut tukea minua oikein mitenkään tuoreessa äitiydessäni. lapsellisuuksissani olin tietysti kuvitellut muuta (en ollut kuitenkaan teiniäiti, olin naimisissa etc.), että suhteemme olisi voinut jopa tulla läheisemmäksi ja että hän olisi halunnut auttaakin, jaksamisen mukaan mutta tämä ei oikein toteutunut. Seuraavan lapsen kohdalla tiesin jo ettei kannata edes yrittää. Oma äitiyteni on saanut hänen taholtaan osakseen vain arvostelua ja tunnen jatkuvaa huonoutta ollessani äitini seurassa, hän arvostelee minua ja tapojani monin tavoin ja jatkuvasti, myös lasten (jotka ovat jo yli kymmenvuotiaita) edessä. En tiedä syytä. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani että lapseni voisivat silti olla hyvissä väleissä hänen ja myöskin isäni kanssa ja käsittääkseni tässä onnistunutkin, nyt kun tytöt ovat jo isompia, ottavat mummi ja vaari heitä luokseen kesällä ja joskus koulujen loma-aikaan eikä se ole heille (enää) ongelma. Itse kuitenkin koen, että äitisuhteeni "kuoli" joskus kun olin 25-26-vuotias ja sen jälkeen tätä ihmissuhdetta on pitänyt elossa vain velvollisuudentunto ja tietoisuus kuulumisesta sukupolvien suureen jatkumoon, jota en lapsiltani halua katkaista. 

Suruja on niin monenlaisia. Toivon voimia aloittajalle ja kaikille omien murheidensa kanssa kipuileville yhtä lailla. 

Voi ap, tuli itku sun tekstiä lukiessa. Jaksamista!!! ♡

Minun äitini kuoli 50-vuotiaana neljä vuotta sitten ja yhä edelleen ajattelen että soitan hänelle tai kerron hänelle jotain tai vien kaupasta tuliaisia. Sitten muistan taas. Tuntuu raskaalta joutua aina uudestaan tajuamaan, ettei äitiä ole vaikka pitäisi olla.

Jos joskus saan lapsia, niin ei ole kuin hauta ja valokuvat sekä tavarat.

Minulla Äiti menehtyi syöpään neljä vuotta sitten 54 vuotiaana ja edelleenkin mietin päivittäin kuinka mukavaa olisi kertoa päivän tapahtumista hänelle kuten elossa ollessaan.
Varsinkin jos tapahtuu jotain 'erikoista' niin innoissani aina mietin, joskus olen ääneenkin sanonut, että täytyypä soittaa ja kertoa äidille... :(

Tuntuu itseasiassa että menetyksen tuska on minulla syvimmillään vasta nyt.

Ystäväni on myös menettänyt nuorena äitinsä eikä vielä 15 vuoden jälkeenkään ole täysin toipunut, kertoi että suru vain vuosien saatossa muuttaa muotoaan.

Me olimme äidin kanssa parhaat ystävykset, olimme todella läheisiä ja toistemme tukena niin hyvässä kuin pahassa, melkeinpä päivittäin.
Itsestä tuntuu ettei suru tule helpottamaan koskaan.

Voimia ja aurinkoisia ajatuksia Sinulle!

Minä olen saanut vielä pitää äitini vaikka olen jo itse 54vuotias. Mutta kun luin näitä juttujanne niin kyllä tuli kyynel silmään. Oma äitini on minulle todella rakas ja tärkeä niinkui myös isäni. Minulla on ollut paljon vaikeuksia ja olen saanut voimaa siitä että voin soittaa kotiin ja pyytää heitä rukoilemaan puolestani, tiedän että he tekevät sen koko sydämestään. 

Minulla on syöpä jota yritetään hoitaa mutta... pelkään että kuolen pian. Lapseni jäisivät rvoiksi ja vaikka nuorempoikin on jo 18v nii kyllä se olisi heile kova paikka. Kumpa Jumala antaisi vielä armostaan minulle lisävuosia lasteni tähden.

Teille kaikille jotka olette vanhempanne menetäneet niin otan osaa suruunne!!!