Lue keskustelun säännöt.
poika syyttää itseään isänsä kuolemasta
27.02.2015 |
mieheni ja lasteni isä kuoli viime syksynä oman käden kautta. poikani etenkin reagoi siihen todella voimakkaasti, oli nimittäin hiukan riitaa ennen isänsä kuolemaa (teini-iän kapinaa). käy tämän johdosta psykologilla 3 kertaa viikossa, koska poika syyyttää itseään. ettei isä muka jaksanut ym vaikka isänsä kuolema ei pojasta johtunutkaan. poika kertonut myös että haluaisi kuolla tämän takia. kuinka tukea poikaa paremmin?
Kommentit (22)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyse on varmaan myös isän kuoleman jälkeisestä masennuksesta, johon tuo syyllisyydentuntokin liittyy. Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen on pahin, sitten pitäisi helpottaa. Toisaalta iän myötä poika oppinee tajuamaan, että ihmiset tekevät omat ratkaisunsa.
Olisi varmaan tärkeää, että pojan annettaisiin halutessaan kapinoida ja riidellä kohtuullisessa määrin jatkossakin, tietysti tietyt rajat asettaen. On tärkeää, että osaa ja uskaltaa ilmaista omat tunteensa rakentavalla tavalla.
Syyttäisi itseään varmasti, vaikka ei olisi ollut riitaa. Silloin syynä olisi ollut se, että olisi ajatellut voivansaa tehdä jotakin, piristää, tukea, pakottaa hakemaan apua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhu poikasi kanssa avoimemmin asiasta. Luo hänelle turvallisuuden tunnetta. Tee kaikkesi, jotta hänen ei tarvitse kärsiä syyllisyyden tunteesta. Jokainen päivä on arvokas. Voimia!
Nyt mua ihmetyttää se että eikä sinulle ole annettu minkäänlaista ohjetta terapeutin taholta että miten toimit pojan kanssa? Kyllä asiantuntevan terapeutin pitäisi ottaa tässä tilanteessa koko perhe huomioon ja antaa sinulle avaimia myös hoitaa poikasi tilannetta äitinä.
Jos tosiaan et ole saanut tähän apuja niin vaadi sitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 18:19"]
Kuulostaa erikoiselta, että syyttää itseään. Surun kyllä ymmärrän ja sen käsittelyssä on elossa olevalla vanhemmalla vastuu, jottei mene itsesyytöksiin. Tai sitten vaan on nniin kauhea pentu, että tosiaan oli hänen syynsä?
[/quote]
Miten niin kuulostaa oudolta?
poika lopetti rakkaan harrastuksensa jääkiekon, muistuttaa liikaa isästä kun isäkin harrasti ja monesti kävivät yhdessä jäällä... itkeskelee nykyään iltaisin ja on muutenkin sulkeutuneempi. terapeuttia en ole koskaan tavannutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 18:20"][quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 18:19"]
Kuulostaa erikoiselta, että syyttää itseään. Surun kyllä ymmärrän ja sen käsittelyssä on elossa olevalla vanhemmalla vastuu, jottei mene itsesyytöksiin. Tai sitten vaan on nniin kauhea pentu, että tosiaan oli hänen syynsä?
[/quote]
Miten niin kuulostaa oudolta?
[/quote]
Minäkin syytän itseäni, yhä, että mun kaveri kuoli leukemiaan 6v sitten. Tiedän, että kuulostaa tyhmälle, mutta uskon hänen kuoleneen sen takia, että unohdin ystävänpäivänä viedä hänelle tekemäni rannekorun. Viikko siitä hän menehtyi.
t. 16v
Ihan tosiaanko olet jäänyt ihan tyhjän päälle asian käsittelyn kanssa? Taitaa olla paremmin niin että olet torjunut avun. Sitten voi av:lla kysellä ja leikkiä tyhmää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihan normaalia että tuntee syyllisyyttä tapahtuneesta. On tärkeää, että sanot hänelle ettei se ollut hänen, sinun, naapurin Penan eikä kenenkään muun vika. Isänsä teki päätöksen lähteä tästä maailmasta, isänsä teki. Ei poika, et sinä eikä naapurin Pena. Voisi varmaan olla hyvä, että kävisitte yhdessä terapeutilla.
miten niin laiminlyönyt? heti seuraavalla viikolla kaikki lapset menivät kuraattorin kautta koulupsykologille... tyttäret käyvät siellä nyt kahdesti viikkoon ja poika kolmesti... olen kovasti koettanut tukea ja selittää että nyt isällä on parempi olla ja syy ei ole lasten, ei kenenkään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsemurhan kautta kuolleen omaisten ja läheisten ihmisten surutyöhön kuuluu aina tuollaiset syyllisyydentunteet:jos olisin tehnyt niin ja niin,hän olisi vielä elossa tai jos en olisi sanonut sitä tai tätä,hän eläisi vielä.Se on normaalia surutyötä.On hyvä,että hän käy psykologilla,ettei häntä jää kalvamaan tämä asia.Emme voi elää täällä koko ajan sen pelossa,että jos tulee riitaa tai nuori kapinoi,vanhempi tai muu läheinen tappaa itsensä.Kyllä syyt on olleet silloin syvemmällä ja jokainen aikuinen ihminen on itse vastuussa omasta hengestään.Pojan kapinoinnin takia isä ei itseään tappanut,poika on syytön.Omaisen tehtävä on sureminen eikä syyllisyys.Poika ei ole syyllinen isänsä kohtaloon.
Siis apua näitä vastauksia! Paljon voimia sulle ap, hae pojalle apua.
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 18:29"]
miten niin laiminlyönyt? heti seuraavalla viikolla kaikki lapset menivät kuraattorin kautta koulupsykologille... tyttäret käyvät siellä nyt kahdesti viikkoon ja poika kolmesti... olen kovasti koettanut tukea ja selittää että nyt isällä on parempi olla ja syy ei ole lasten, ei kenenkään...
[/quote]
Muuten olet varmasti toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta en itse erityisemmin korostaisi, että isällä on "parempi" olla. Se on melkoista kaunistelua ja voi ehkä luoda väärällä tavalla myönteistä suhtautumista itsemurhaan. On parempi todeta, esim. "Isä ei tule enää takaisin. Hän teki itse ratkaisun kuolemastaan ja se ei ollut teidän tai minun syytä. Isää ei enää ole, mutta meillä tulee olemaan aina muistot hänestä. Hän kärsi kovasti eläessään, eikä siksi jaksanut enää."
Kuraattoria ja psykologia. Kaikki perheen ulkopuolisia, jotka eivät perheenjäseniä tunne. Mitäpä jos viettäisitte perheen kesken vaikka kerran viikossa rauhallisen illan, jolloin osoitatte välittävyyttä toisianne kohtaan ja puhuisitte kaikista asioista. Kysy, mitä lapsesi ajattelisivat tuosta.
Jos itse asetut lapsen asemaan, kaipaisitko enemmän psykologin vai äidin tukea ja rakkautta?
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 18:45"]
Kuraattoria ja psykologia. Kaikki perheen ulkopuolisia, jotka eivät perheenjäseniä tunne. Mitäpä jos viettäisitte perheen kesken vaikka kerran viikossa rauhallisen illan, jolloin osoitatte välittävyyttä toisianne kohtaan ja puhuisitte kaikista asioista. Kysy, mitä lapsesi ajattelisivat tuosta.
Jos itse asetut lapsen asemaan, kaipaisitko enemmän psykologin vai äidin tukea ja rakkautta?
[/quote]
Toisaalta ehkä äidilläkin on suruaika? Olisiko sinulla voimia auttaa kovasti lapsiasi miehesi kuoltua?
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 18:47"]
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 18:45"]
Kuraattoria ja psykologia. Kaikki perheen ulkopuolisia, jotka eivät perheenjäseniä tunne. Mitäpä jos viettäisitte perheen kesken vaikka kerran viikossa rauhallisen illan, jolloin osoitatte välittävyyttä toisianne kohtaan ja puhuisitte kaikista asioista. Kysy, mitä lapsesi ajattelisivat tuosta.
Jos itse asetut lapsen asemaan, kaipaisitko enemmän psykologin vai äidin tukea ja rakkautta?
[/quote]
Toisaalta ehkä äidilläkin on suruaika? Olisiko sinulla voimia auttaa kovasti lapsiasi miehesi kuoltua?
[/quote]
Kyllä, voimia on ollut tukea muitakin, antaa rakkautta ja turvallisuutta. Itse sain myös osakseni vastaavaa. Tämä kantoi vaikeimpien vuosien läpi ja lähensi välejä. Koin, että se oli ainoa oikea tapa käsitellä asioita, niiden ihmisten kanssa, jotka tuntevat minut ja hänet. Ulkopuolelta tuli jos jonkinsortin neuvoa ja näkemystä luonnollisten kuolemien pohjalta, se oli raskasta. Tunsin, etteivät he ymmärrä itsemurhakuolemasta tai olivat vain liian kiinnostuneita asiasta. Sitten oli taho, joka ei antanut rakkautta, turvallisuutta eikä tukea. Se oli oma äitini.
Voi, poika-raukka :( Käy niin sääliksi. Mitään järkevää neuvoa en osaa antaa, mutta voimia koko perheellenne.