Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä, kun aikuiset välttelevät lastani?
26.02.2015 |
Meillä on kolme lasta, joista keskimmäisellä on neurologinen sairaus. Sairaus näkyy vain sosiaalisessa kanssakäymisessä, lapsi ei ole millään tavalla poikkeavan näköinen. Sosiaalisten tilanteiden lukeminen on hankalaa ja lapsen täytyy opetella erilaisten sosiaalisten tilanteiden normeja ihan eri tavalla kuin meidän muiden.
Lapsi on perusiloinen, hyväkäytöksinen ja hiljainen. Lapseen on välillä vaikea saada kontaktia, koska normaali jutustelu on työn takana. "Mitä sulle kuuluu?" -kysymykseen ei saa suoraa vastausta, koska lapsi alkaa miettiä, mitä siihen pitäisi vastata. Mitä kuulen nyt vai kerronko, mitä tein eilen koulussa, millä mielellä olen jne.
Minä ja mieheni olemme huomanneet, että aikuiset ihmiset välttelevät lasta. Synttärikutsuille ei tulla, ei pyydetä serkkulauman mukaan, vaan otetaan nuorempi tai vanhempi sisar mukaan, isovanhemmat eivät huomioi samalla tavalla kuin kahta muuta lasta. Koulussa olen huomannut, että opettajat eivät "jaksa" lasta. Lapsella menee koulussa todella hyvin, saa 8-10 arvosanoja. Koulunkäyntiavustaja auttaa tarvittaessa, lapsi saa koulunkäyntiin tukea.
Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta lapsella on todella vähän ihmisiä ympärillään, jotka aidosti välittävät hänestä. Me vanhemmat tottakai ja sisarukset. Lapsi on meille oma itsensä, persoona, emmekä näe häntä minkään diagnoosin läpi. Kummit eivät pidä yhteyttä, minun tai mieheni sisarukset eivät koskaan tee mitään lapsen kanssa (muiden kanssa hyvin paljon), isovanhemmat eivät lähde tämän yhden kanssa yksistään mihinkään (kahden muun kanssa viettävät hemmottelupäiviä) jne.
Joskus mietin, että jos lapsi olisi enemmän vammainen, myötätuntoa ja kiinnostusta löytyisi enemmän. Nyt tällainen vähän poikkeava lapsi on tylsä, jonka kanssa ei viitsitä olla, hänestä ei olla kiinnostuneita, ei välitetä. Surettaa lapsen tulevaisuuden puolesta. Millaisen kuvan lapsi saa maailmasta?
Tämä on ollut jo pitkään mielessä, mutta eilen tajusin, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Keskustelimme nuorten kielikursseista ja kysyin, haluaisiko lapsi joskus lähteä sellaiselle. Lapsi sanoi, ettei varmaan voi, koska mikään perhe ei haluaisi häntä. Ihmettelin, miksi ihmeessä, johon lapsi sanoi, ettei ole tarpeeksi kiinnostava ihminen.
Mitä tässä tilanteessa voimme tehdä? Ei aikuisia ihmisiä voi pakottaa olemaan lapsen kanssa, ei voi pakottaa rakastamaan. Me vanhemmat teemme lapsen kanssa todella paljon kaikenlaista, olemme koko perhe yhdessä, sisarukset ovat äärimmäisen tärkeitä lapselle. Riittääkö tämä? Pystymmekö me korvaamaan kaikki muut sosiaaliset kontaktit, kun ketään muuta ei kiinnosta?
Kommentit (22)
[quote author="Vierailija" time="26.02.2015 klo 09:19"]
Mites olisi toisenlainen lähestymistapa: Käytte lapsen kanssa läpi erilaisia kommunikointitilanteita ja antaisitte selvät ohjeet ja suuntaviivat niissä toimimiseen.
Teidän lapsenne on kuitenkin elettävä oma elämä muiden ihmisten keskellä. Työelämään olisi hyvä päästä ja parisuhdekin olisi kiva. Kaikkiin näihin tarvitaan sosiaalisia taitoja, joita pitää opetella ihan samalla tavalla kuin vaikkapa matematiikkaa.
[/quote]
Luitko aloitukseni? Tietenkin opettelemme näitä sosiaalisia tilanteita. Joka päivä, monissa eri tilanteissa. Lapsen koko elämä on ollut näiden tilanteiden läpikäymistä, ei sitä nyt vasta ole aloitettu. Täysin ulkopuolinen ihminen ei edes näe, että lapsessa olisi mitään erilaista. Ehkä vastaa sekunnin tai pari myöhemmin, kuin muut. Nopea jutustelu ja kuulumisten vaihto on vaikeinta, koska small talk vaatii nopeaa reagointia ja salamannopeiden tilannemuutosten hallintaa.
Kyse onkin siitä, että ne läheiset, jotka todellakin tietävät lapsen diagnoosista, välttelevät lasta. Lapsi ei ole heille tärkeä, eivät vietä aikaa hänen kanssaan, eivät jaksa kiinnostua. Siis lapsen isovanhemmat, kummit, tädit, enot, sedät, aikuiset serkut jne.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tuota on harjoiteltu, miksi lapsen pitää arpoa vastausta "mitä sinulle kuuluu?" kysymykseen?
[quote author="Vierailija" time="26.02.2015 klo 09:26"]
Jos tuota on harjoiteltu, miksi lapsen pitää arpoa vastausta "mitä sinulle kuuluu?" kysymykseen?
[/quote]
Lapsi tietää, että tuohon nimenomaiseen 'Mitä sinulle kuuluu?' -kysymykseen vastataan 'Hyvää'. Mutta jos kysyjä kysyykin jollain toisenlaisella tavalla, esimerkiksi 'Mitäs tyttö/poika tietää?' tai 'Mites hurisee?' tai 'Mites maailma makaa?' (vähän kaukaa haettuja esimerkkejä, myönnän), niin lapsi takertuu siihen kysymykseen ja mietiin, mitä ihmettä siihen pitäisi vastata. Kysymys on sama, mutta tuollaisella tavalla sanottuna tulee niin harvoin eteen, että menee vähän lukkoon. Jos ei ymmärrä kysymystä, ei sano sitä heti, vaan miettii ensin, mitä se tarkoittaa ja miettii sitten, pitäisikö kysyä, mitä se tarkoittaa vai pitäisikö vastata se 'Hyvää' (jota ei voi vastata esimerkiksi tuohon 'Mites maailma makaa' -kysymykseen).
En odota täysin tuntemattomien ihmisten mitenkään erityisesti kiinnostuvat lapsesta, koska eivät ole lapsen jokapäiväisessä elämässä mukana. Olen surullinen siitä, ettei laajasta lähipiiristämme löydy lapselle ainuttakaan aikuista, joka olisi aidosti kiinnostunut lapsesta tai hänen kanssaan olemisesta minun ja mieheni lisäksi.
Viime vuonna lapsen synttäreille oli kutsuttu sukulaisia, aikuisia, serkkuja, isovanhemmat. Yli puolella oli joku syy, miksei tullut. Oli zumbaa ja autonhuoltoa. Synttäreistä oli tiedetty kuitenkin jo pitkään, sillä lapsi oli itse lähettänyt itsetehdyt kutsut ajoissa. Ymmärrän, että on vaikea olla kiinnostunut lapsesta, johon ei saa samalla tavalla kontaktia kuin tavallisiin lapsiin. Lapsi kuitenkin ymmärtää tämän välinpitämättömyyden ja kärsii siitä.
ap
Oletteko kokeilleet tehdä asperger lapsellenne vaikkapa mind mappeja siitä, mitkä kaikki kysymykset vastaavat "mitä kuuluu?" kysymystä? Lähtisitte tekemään seinälle lapsen kanssa ikään kuin karttaa, johon aina lisäätte uudeet vastaan tulleet jutut. Kuulostaa kaavamaiselta, mutta asperger hyötyy tämän tyyppisestä lähestymistavasta.
Ymmärtääkö lapsenne sen, miten suuressa roolissa kommunikointi on "nenttien" keskuudessa?
Mä ainakin keskustelisin isovanhempien kanssa ja muiden läheisten. Ottaisin asian rauhallisesti esille, en syyllistävästi. Kysyisin, että kokevatko he vaikeaksi olla lapsen kanssa ja mikä on heille se suurin kynnys ettei pysty olemaan samanlailla kuin muiden lasten kanssa. Kertoisin heille enemmän lapsen tavoista toimia ja mistä lapsi tykkää. Ehdottaisin yhteistä toimintaa ja kertoisin toiveesta, että lasta huomattaisiin enemmän.
Isovanhemmatkin voisivat vaikka viedä elokuviin, teatteriin yms. Missä ei tarvitsisi olla jatkuvasti kyselemässä tai puhumassa. Lapsi kuitenkin huomaisi, että isovanhemmat haluaa viettää hänen kanssaa yhteistä aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia teidän perheelle ap! Jos vaan mitenkään voisin olla läsnä lapsesi elämässä niin olisin, olen aivan rakastunut erityislapsiin, olivat he sitten erityisiä millä tavalla tahasa. Varmasti minunlaisianikin löytyy, yrittäkää etsiä lapselle esim vanhempi leikkikaveri, joka voisi viedä joskus vaikka jäätelölle, huvipuistoon tai tulla kotiin leikkimään. Itse tahtoisin olla tällaisessa toiminnassa mukana, mutta en tiedä onko vastaavaa virallisesti olemassa, joten yhteyshenkilöitä vaikeampi löytää..
Toivon todella, että saatte lapsellenne paremman olon, kaikki myötätuntoni teille. Uskon että löydätte vielä vaikka tällaisen ulkpuolisen henkilön, joka haluaa todella olla lapsenne elämässä mukana!
Saako lapsi jo sosiaalista kuntoutusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää vielä jatkaa: Kommunikaatio-ongelmat voivat johtaa kaikenlaisiin ongelmiin, joten kuntouttaminen kannattaa. Esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa Helsinkin yliopiston iskua suunnitelleet aspergerit, jotka valittivat tulleensa kiusatuksi, eikä kavereita löytynyt opiskelijoiden joukosta. Todellisuudessa he eivät edes juurikaan käyneet yliopistolla eivätkä puhuneet siellä kenenkään kanssa. Miten he olisivat pystyneet ystävystymään kenenkään kanssa? Heille oli jäänyt täysin epäselväksi miten kavereita hankitaan.
Juttelisin läheisten kanssa. Jos vaikka joku soittaa ja kysyy että lähtisikö Piia/ Kiia mukaan uimaan (vanhin tai nuorin lapsi) niin sanoisin että Tiia (tämä keskimmäinen lapsi) voisi tulla tällä kertaa kun Piia/Kiia ovat olleet niin usein eikä Tiia pitkään aikaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että tunnen myötätuntoa.
Voisiko millään lähipiiristä tai ihan lähipiirin ulkopuoleltakin löytyä ihminen, jolla olisi suuri sydän ja mieli, ja haluaisi lähentyä lapsen kanssa. Mieti, mieti... Itsestäni tuli vastikään kummi 9-vuotiaalle pojalle, koska kummit eivät pitäneet lapseen yhteyttä. Siksi mieleeni tulikin, että jos löytyisi yksi ihminen, joka haluaisi liittyä pojan elämään, häntä voisi pyytää lapsen uudeksi kummiksi.
Silloin poika voisi saada "uuden sukulaisen", jolta lapsi saisi myös kahdenkeskistä aikaa, ja tuntisi olevansa hyväksytty.
Tämä nyt saattoi olla ihan idealistinen tai pöhkö ajatus, mutta tuli mieleen.
Tukihenkilöä minäkin ajattelisin. jotain aikuista joka tekisi jotain juuri hänen kanssaan, vaikka edes kerran kuussa elokuviin tms..
Ihan ensimmäisenä kuitenkin pitäisin puhuttelun sukulaisille. Kummeille, isovanhemmille, serkkujen vanhemmille. Koittaisin saada heidät avaamaan silmänsä toiminnalleen, näkemään asian lapsen kannalta. Voihan olla että kun tähän haastavaan lapseen tutustuu kahdenkesken ilman paineita, voisi olla kivaakin. Kun ei vaadi tai odota että hän käyttäytyy kuten muut. Oletteko tarpeeksi selittäneet lapsen käytöstä heille?
Esimerkiksi meidän yksi lapsistamme on tosi ujo, olemme aina antaneet saatesanoiksi että älkää vaatiko vastausta. tyttö saattaa olla vaikka tuntitolkulla hiljaa, harrastuksissa oman nimen sanominen voi tapahtua vasta kolmannella kerralla jne.. mutta kun nämä on tiedossa, ihmiset osaavat suhtautua ilman että vaativat ns. normaaleja käytössääntöjä.
Lisäksi joku harrastus voisi olla todella kullanarvoinen, jos ei sellaista ole, hankkikaa sellainen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
OT, miksi te annatte muiden lastenne lähteä isovanhempien mukaan joihinkin hemmottelupäiviin??? Ruokitte tuota välinpitämättömyytta, surullista.
Minkä ikäinen lapsi on? Missäpäin asutte? Jos sattuisitte olemaan lähiseudulta niin minä ainakin tutustuisin tähän erityiseen lapseen todella mielelläni ja voisin viettää aikaa hänen kanssaan :) Minä olen itsekin vähän sellainen asperger-tyyppi, en mikään hypersosiaalinen, mutta osaan kyllä ottaa muut ihmiset huomioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.02.2015 klo 10:46"]
OT, miksi te annatte muiden lastenne lähteä isovanhempien mukaan joihinkin hemmottelupäiviin??? Ruokitte tuota välinpitämättömyytta, surullista.
[/quote]
Toisaalta asia on näinkin, mutta eihän muilta lapsilta voi kieltää sukulaisia. Ennemmin niinpäin, että kertoo sukulaisille miten tämä yksi lapsi kärsii tilanteesta, ja esittää toivomuksen siitä, että seuraavalla kerralla on vuoro ottaa huomioon tämä lapsi.
Ompa kurja tilanne. Mutta toisten ihmisten rakkautta ja välittämistä lapselle ei voi vaatia, silloin vain tekee tilanteesta kiusallisen kaikille. Jos lapsen kanssa jo nyt harjoitellaan sosiaalisia taitoja päivittäin, ja silti tilanne on noin vaikea, niin tuskinpa se tulevaisuudessa tulee merkittävästi paranemaan. Vanhemmat ja sisarukset eivät korvaa perheen ulkopuolisia kontakteja, mutta tilanne kannattaa kuitenkin opetella hyväksymään.
Kannattaa ainakin sopeuttaa ja opettaa lasta olemaan itsekseen. Esim. etsiä sellaisia mieleisiä harrastuksia, joita voi tehdä yksinään. Ehkä jonkun järjestön kautta löytyisi tukihenkilö.
Minun mielestäni tästä asiasta voisit ihan hyvin puhua myös lapsen isovanhempien ja omien sisaruksiesi kanssa. Ei tietenkään syyttävästi "miksi te ette tee sitä ja tätä" vaan siitä, miltä lapsestanne tuntuu. Ihan suoraan vaikka tuo kielikurssi kävisi esimerkiksi. Sukulaisten kanssa olisi helpointa lähteä rakentamaan lapselle vahvempaa uskoa omiin kykyihinsä, koska heille ei tarvitse erikseen selittää, että lapsellenne tietyt tilanteet ovat haastavia.
Isovanhemmat perheessänne ovat typeriä sekä sisaruksenne, ei muuta.
Oletteko kertoneet perheenne ulkopuolisille selkeästi ja avoimesti lapsen sairaudesta ja siitä, miten se ilmenee ja miten näissä vaikealta tuntuvissa tilanteissa on hänen kannaltaan parasta toimia? Joskus välttely voi johtua tietämättömyydestä - pelätään, ettei osata toimia oikein ja ei ehkä edes oikein tiedetä, mistä tässä on kyse.
Voiko kommunikointi lapsen kanssa olla niin haastavaa, että esim. isovanhemmat aidosti ajattelevat, että he eivät pärjää lapsen kanssa tai eivät saa häntä ymmärtämään jossain tilanteessa, mitä tulee tehdä tai mitä ei tule tehdä?
Mites olisi toisenlainen lähestymistapa: Käytte lapsen kanssa läpi erilaisia kommunikointitilanteita ja antaisitte selvät ohjeet ja suuntaviivat niissä toimimiseen.
Teidän lapsenne on kuitenkin elettävä oma elämä muiden ihmisten keskellä. Työelämään olisi hyvä päästä ja parisuhdekin olisi kiva. Kaikkiin näihin tarvitaan sosiaalisia taitoja, joita pitää opetella ihan samalla tavalla kuin vaikkapa matematiikkaa.