Olitko yksinäinen lapsena? Ja jatkokysymyksiä...

varsinkin kun kotona on pikkuveli... kyllä se on vasta 7-8 vuotiaat alkavat kaipaamaan iltaisin omia kavereita. Usko pois

Olen ollut päivähoidossa äidin kesä/talvi/joululomia lukuunottamatta noin 9-10h/pvä aina 3kk lähtien.



Asuimme alueella, jossa vähän lapsia. Meidän talossamme ei ainuttakaan tyttöä, ennenkuin olin 6v. Me ystävystyimme kylläkin, mutta saimme viettää aikaa keskenämme aika harvoin, lähinnä viikonloppuisin ja kesällä.



Olin perhepäivähoidossa, mutta ei meistä ystäviä pph:n omien kanssa koskaan tullut. He vetivät yleensä yhtä köyttä ja sulkivat mut leikeistä pois. Olin tosi surullinen ja ahdistunut lapsi.



Kun tultiin kotiin, isä katsoi telkkaria ja äiti teki kotihommia tai opiskeli. Ei hän koskaan leikkinyt mun kanssa. Isä taas aina huusi ja arvosteli, koska olin kuulemma ihan " paska" kaikessa.

Toisaalta viihdyinkin yksin. Meiltä oli aika pitkät matkat naapureihin eikä siellä ollut samanikäisiä. Tapasin kavereita vain koulussa. Vanhempani eivät olleet kiinnostuneita meistä lapsista eikä heillä ollut meille aikaa - maatila ja eläimet veivät heidät kokonaan. Sisaruksista oli pelkkää riesaa. Koska meidät jätettiin pitkiksi ajoiksi keskenämme, meillä vallitsi raaka viidakon laki. Ikäerot olivat pienet. Halusin elää rauhassa, mikä oli meillä mahdotonta, ja samalla kaipasin samanhenkistä seuraa. Kotona sitä ei todellakaan ollut.

Olen ainoa lapsi ja luonteeltani ollut aika ujo ja syrjäänvetäytyvä. Kavereita on aina kuitenkin ollut, päiväkerhossa, koulussa ja tuttavaperheissä. Mutta kotona olen tuntenut itseni tosi yksinäiseksi ja vieläkin joskus ahdistaa kun ajattelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Vanhempani eivät paljon puuhailleet kanssani, vaikka olivatkin vapaa-aikansa kotona (eivät siis erityisesti harrastaneet mitään eivätkä olleet " uraihmisiä" ).

Siksi olikin ihana lukea viestistäsi että kotona panostatte aikaanne lapsiin ja perheen yhdessäoloon, sehän se on joka antaa turvallisen pohjan tulevaisuuteen ja positiivisen minäkuvan. Kavereita kertyy kyllä varmasti pojallesikin, ja niissä laatu korvaa määrän: yksi tosi hyvä ystävä on arvokkaampi kuin tusina hyvänpäivän tuttua...

t. kokenut

Mulla oli uravanhemmat ja yksi huomattavasti vanhempi veli. Suhteet oli kyllä ihan hyvät, silloin kun he nyt sattuivat olemaan paikalla. Siis en osaa heitä mistään oikein moittiakaan. Olin tottunut olemaan yksin ja muistan, että lapsena ajattelin kavereitani miettiessä, että olisipas kamalaa, jos äiti olisi aina kotona, kun ei saisi tehdä mitään koskaan rauhassa... Sen sijaan mulla oli oikein läheiset kolme mielikuvitussiskoa, jotka oli paljon mukavempia.



Olin aamut ja koulun jälkeen siis yksin kotona aina tuntikausia, oikein klassinen avainkaulalapsi. Osasin laittaa omat ruokani ja keittää itselleni kahvit peruskoulun alusta saakka. Meillä oli videot ja paljon lasten elokuvia nauhalla. Mulla oli paljon kirjoja ja sain mennä itsekseni kirjastoon. Osasinkin lukea tosi nuoresta saakka. Leluja ja taidetarvikkeitakin riitti. Mulla oli siis aina jotain omaa puuhaa. Sain myös tuoda kotiin ketä tahansa huvittikin seurakseni, ja usein suostuttelinkin luokkakavereita seurakseni, vaikka eivät niin läheisiä olisi olleetkaan.

mulla siis oli sellaisia " kavereita" , jotka tuli meille usein katsomaan vaikka leffoja, joita omat vanhemmat eivät antaneet katsoa, tms. Sitten kuitenkin toisessa seurassa esim. välitunnilla saattoivat haukkua (mua haukuttiin siitä, että perheeni oli varakkaampi kuin luokkakavereitten), ja mitään oikeita ystäviä ei juuri ollut.