Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys tekee hulluksi
26.11.2021 |
En tapaa kuin kerran viikossa ihmisen, juttelen pitempään. Käyn kyllä kaupassa ja töissä päivittäin. Töissä en tapaa ketään, on yksinäinen työ. Tunnen itseni munkiksi. Rupee päässä heittämään. Saan raivareita itsekseni ja itkukohtauksia.
Kommentit (58)
Siis mitä sä kaipaat elämään, jos mikään täällä ehdotettu ei kelpaa? Missä lasten äiti on? Onko lapset välillä hänelle, jotta sinullakin on omaa aikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen tavallaan jo kokenut sen hulluksi tulemisen yksinäisyyden takia. Lataamokin on jo nähty. Oikeastaan nyt kun olen ihan virallisesti hullu, on jotenkin helpompi olla. Nauraa hekotan yksikseni sille mikä vitsi ihmisen koko olemassaolo on. Lapsia minulla ei onneksi ole, joten voin juopotellakin ihan vapaasti.
Rupesin miettimään just että on varmaan aika yksinäistä jos on yksineläjä, ainut lapsi ja vanhemmat kuolleet ja työtön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty iltaisin lähtemään mihinkään, koska lapset. Muuten voisinkin harrastaa ja ehkä tutustua ihmisiin iltaisin.
Lapset ei ole ihmisiä?
Onhan ne. Mun pitää vain tehdä kaikki niiden kanssa. Kaipaisin joskus omaa aikaa iltaisin. Että voisi lähteä vaikka ulos lenkille tai jotain muuta. Elän elmääni niiden ehdoilla. Olen ikäänkuin palvelija ja niiden hyvän elämän mahdollistaja.
Sitä vanhemmuus on. Nyt ei ole enää kyse vain sinusta. Missä lasten isä on?
Solitude is best u can get.
No idiots around.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja tämä pimeys. Olen vuosikausia ollut ylireipas ja esitän iloista ja pirteää. Oikeasti tekisi mieli vain huutaa jotain vittua kaiket päivät.
Suosittelen, että rupeat toteuttamaan tuota toivettasi. Se auttaa jonkin verran omaan mielenterveyteen.
Liikun päivittäin ihmisten ilmoilla eri paikoissa kierrellen. Tapaan töissä hyviä työkavereita arkipäivisin. Elän vuoroviikot lasteni kanssa. Voin koska tahansa käydä vierailemassa lapsuuden perheeni luona. Tapaan silloin tällöin sisarukseni perhettä. Tapaan erittäin läheistä ystääväni lähes viikottain (enempää en juuri jaksaisikaan). Olen introvertti ja väsyn ihmisten kanssa ja tarvitsen paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta. Miksi siis olen toisinaan aivan h*lvetin yksinäinen?
Vastaan itse:
Ihminen on luotu elämään kumppanin kanssa ja sitä en voi saada ennen lasten lähtöä maailmalle, koska en halua uutta naista heidän elämäänsä. Aina sanotaan, että on paljon naisia joille sopisi suhde jossa lapsia ei esiteltäisi toiselle ja olisi omat elämät, mutta aina ne suhdeviritelmät kaatuu juuri siihen, kun minulla on se omakin elämä ja tarvitsen myös muuten sitä omaa rauhaa. Seurauksena naisen ihastus viilenee. Ja useimmiten siinä vaiheessa kun nainen ihastuu, hän haluaa kuitenkin ottaa lapsetkin kuvioihin ja kun en siihen lämpene, niin jälleen naisen tunteet viilenee. Tämä oravanpyörä tekee minut entistäkin yksinäisemmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma sosiaalinen iäkäs vanhempani on joutunut olemaan kotivankilassa kohta kaksi vuotta. Riskillä tapaan häntä, että on edes joku ihmiskontakti (ffp2-maski, turvaväli). On aivan kauheaa katsoa vierestä kuinka yksinäisyys musertaa häntä. En olisi toivonut hänen viimeiset vuotensa olevan tällaista. Jos ei olisi koronaa, hän kävisi uimassa, kahviloissa, kaupoissa jne. Nyt ei ole muuta kuin kodin seinät ja kävelylenkit.
Yksinäisyys on äärimmäisen vakava asia. Sen olen oppinut.
Oma valinta jäädä yksin kotiin tuhoamaan mielenterveys.
Kyllä tuolla ulkona voi tehdä asioita koronasta huolimatta, itse asiassa riski saada koronan paha versio on todella pieni verrattuna siihren, että omma mielenterveys hajoaa.
Valinta on sinun.
Vierailija kirjoitti:
Liikun päivittäin ihmisten ilmoilla eri paikoissa kierrellen. Tapaan töissä hyviä työkavereita arkipäivisin. Elän vuoroviikot lasteni kanssa. Voin koska tahansa käydä vierailemassa lapsuuden perheeni luona. Tapaan silloin tällöin sisarukseni perhettä. Tapaan erittäin läheistä ystääväni lähes viikottain (enempää en juuri jaksaisikaan). Olen introvertti ja väsyn ihmisten kanssa ja tarvitsen paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta. Miksi siis olen toisinaan aivan h*lvetin yksinäinen?
Vastaan itse:
Ihminen on luotu elämään kumppanin kanssa ja sitä en voi saada ennen lasten lähtöä maailmalle, koska en halua uutta naista heidän elämäänsä. Aina sanotaan, että on paljon naisia joille sopisi suhde jossa lapsia ei esiteltäisi toiselle ja olisi omat elämät, mutta aina ne suhdeviritelmät kaatuu juuri siihen, kun minulla on se omakin elämä ja tarvitsen myös muuten sitä omaa rauhaa. Seurauksena naisen ihastus viilenee. Ja useimmiten siinä vaiheessa kun nainen ihastuu, hän haluaa kuitenkin ottaa lapsetkin kuvioihin ja kun en siihen lämpene, niin jälleen naisen tunteet viilenee. Tämä oravanpyörä tekee minut entistäkin yksinäisemmäksi.
Tämä ei siis ap eikä kukaan muukaan aiempi kommentoija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty iltaisin lähtemään mihinkään, koska lapset. Muuten voisinkin harrastaa ja ehkä tutustua ihmisiin iltaisin.
Lapset ei ole ihmisiä?
Onhan ne. Mun pitää vain tehdä kaikki niiden kanssa. Kaipaisin joskus omaa aikaa iltaisin. Että voisi lähteä vaikka ulos lenkille tai jotain muuta. Elän elmääni niiden ehdoilla. Olen ikäänkuin palvelija ja niiden hyvän elämän mahdollistaja.
Sitä vanhemmuus on. Nyt ei ole enää kyse vain sinusta. Missä lasten isä on?
Tapaa tosi harvoin. Käytännössä olen ihan yksin lapsien kanssa. Isovanhemmat asuvat kaukana.
Sam juttu täälä. Yksinäiset vloput. Kavereita ei ole eikä saa naista.
T. Allu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämä pimeys. Olen vuosikausia ollut ylireipas ja esitän iloista ja pirteää. Oikeasti tekisi mieli vain huutaa jotain vittua kaiket päivät.
Suosittelen, että rupeat toteuttamaan tuota toivettasi. Se auttaa jonkin verran omaan mielenterveyteen.
Välillä pelästyin itsekin sitä adrenaliiniryöppyä, joka tulee minusta esille esim. liikenteessä. Saatan huoletta näyttää keskaria jollekin ärsyttävälle autoilijalle ja voisin avata ikkunan ja kiroilla ihmisen maanrakoon. Painan torvea tosi herkästi ja pitkään. Kai tuo on jotain piiloagressiota. Seuraava askel olisi, että olisin nyrkit pystyssä jossain.
Töitä on mutta kaipaisi naista tosi kovasti elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tämä pimeys. Olen vuosikausia ollut ylireipas ja esitän iloista ja pirteää. Oikeasti tekisi mieli vain huutaa jotain vittua kaiket päivät.
Suosittelen, että rupeat toteuttamaan tuota toivettasi. Se auttaa jonkin verran omaan mielenterveyteen.
Välillä pelästyin itsekin sitä adrenaliiniryöppyä, joka tulee minusta esille esim. liikenteessä. Saatan huoletta näyttää keskaria jollekin ärsyttävälle autoilijalle ja voisin avata ikkunan ja kiroilla ihmisen maanrakoon. Painan torvea tosi herkästi ja pitkään. Kai tuo on jotain piiloagressiota. Seuraava askel olisi, että olisin nyrkit pystyssä jossain.
Pari päivää sitten olisin voinut mennä hakkaamaan yhtä kusipäistä autoilijaa, jonka kanssa meinas tulla törmäys. Ja ei, en ole ylpeä itsestäni. Jotenkin sitä on aina muita varten ja koittaa olla tyyni ja kohtelias. Sitten saattaa yhtäkkiä keittää yli.
Tyhjäpäät tulevat hulluksi itsensä kanssa, koska tyhjyys on kaikki mitä kokee.
Itsekseen on hienoa, kun kuulee omat ajatukset, näkee mitä haluaa nähdä, on vain minä ja todellisuus.
Ei siis sitä jatkuvaa älömölön virtaa, johon lopulta hukkuu ja unohtaa itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Tyhjäpäät tulevat hulluksi itsensä kanssa, koska tyhjyys on kaikki mitä kokee.
Itsekseen on hienoa, kun kuulee omat ajatukset, näkee mitä haluaa nähdä, on vain minä ja todellisuus.
Ei siis sitä jatkuvaa älömölön virtaa, johon lopulta hukkuu ja unohtaa itsensä.
Usein kaipaan toiseutta juuri sen takia, että olen niin paljon yksikseni. Oli se mitä tahansa.
Mä olen varsin tottunut yksinäisyyteen. Työttömänä sinkkumiehenä poistun asunnostani noin kaksi kertaa viikossa käydäkseni lähikaupassa. Tällöin saatan tervehtiä myyjää. Muutoin poistun asunnostani ehkä kerran kuussa käydäkseni kirjastossa. Mulla saattaa mennä helposti kuukausi ilman että puhun KENELLEKÄÄN lukuun ottamatta tervehtiessäni kaupan myyjää.
Roikun netissä noin 16 tuntia vuorokaudessa. En oikeastaan tee mitään muuta kuin surffailen ja välillä nukun.
Mä NIIIN ymmärrän sua. Olin itse aikoinani totaali-yh ja samassa liemessä.
Hankin sitten lapsille ulkopuolista seuraa, kun ajattelin, että nekin masentuvat, jos ovat vain minun kanssani.
Itselleni en saanut edes tukihenkilöä, vaikka minulla oli diagnoosi vaikeasta masennuksesta. Oli se kauheaa aikaa. Elin päivä kerrallaan kuin unessa, murmelina.
En kestänyt ajatella, että muutos tulee vasta, kun lapset muuttavat pois kotoa.
Rehellisesti voin sanoa, että olen traumatisoitunut yksinäisestä yksinhuoltajuudesta.
En jaksa katsella lapsenlastakaan kuin pari tuntia kerrallaan.