Miten olette jaksaneet vastaeronneen, vastarakastuneen 30-40v kaverinne

Itse toppuuttelen jos joku alkaa höyryämään. Kysyn tietenkin ammatin, varallisuuden, onko monessa liitossa ollut, asuuko omistus vai vuokra-asunnossa. Saatan sanoa sitten että saat paremmankin.

Jaksaisin paremmin, jos se ystävä jaksaisi edes hieman olla kiinnostunut minun asioistani. Mutta kun kaikki yhteydenpito on yksipuolista hehkutusta vailla mitään kiinnostusta toisen asioihin, niin ei, en jaksa.

Ne ylettömät ihqu-jututhan on sitä, että kaverin korvia ja aikaa käytetään 100÷:sesti omaan hehkutukseen. En jaksanut niitä teininäkään. Mulla on parempaakin tekemistä.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2015 klo 13:48"]

[quote author="Vierailija" time="21.02.2015 klo 13:34"]

juttuja?

Mä olen varmaan tosi paska ystävä, kun mä en vaan jaksa sitä hiherrystä ja kiherrystä, ja " kato, ny se toi mulle tällaisen suklaarasian!", vaikka periaatteessa onnellinen hänen puolestaan olenkin. Ja kun kaikki meidän menot pitää nyt järkätä sen uuden siipan mukaan. Siis mä ymmärrän  oikein hyvin ton vaiheen, en vaan itse jaksa olla siinä messissä, varsinkin kun kyseessä on kaveri, jolla kaikki menee vähän överiksi.

[/quote]

En mitenkään. Erosin 31-vuotiaana, enkä ole vieläkään käynyt treffeillä, vaikka erosta on jo 9 vuotta. Mun on lähes mahdotonta ymmärtää, tai sietää ystäviäni, jotka on eronneet ja siirtyneet lennosta seuraavaan suhteeseen. Olen laittanut heihin käytännössä välit poikki, etenkin sellaisiin, joilla on lapsia. Lasten tulisi mennä kaiken edelle, eikä sen "uuden onnen". Itse olen päättänyt kasvattaa ensin lapset aikuiseksi ja sitten alkaa deittailla. Ehtii sitä vielä 'vanhanakin'.

[/quote]

Hui kamala. Kuulostat juuri sellaiselta katkeralta eronneelta naiselta jonka elämä ohi ja jollaiseksi päätin että en ainakaan ikinä tule. Lapsetkin on onnellisempia kun saavat mallin että elämä jatkuu kriisien jälkeenkin. Omat lapseni eivät ole olleet mitenkään pahoillaan uudesta miehestäni, joka on tuonut myös heidän elämäänsä uutta ja myös tukea ja turvaa. Myös konkreettisia asioita, mm mieheni on huoltanut/korjannut/rakentanut lapsilleni pyörät, auttanut remontoimaan kotia kun ei vielä edes asuttu yhdessä, antanut henkistä tukea tytölle jota kiusattiin koulussa. Lapsille on ollut hyväksi nähdä ettei äiti ole eron jälkeen yksin, onneton eikä lapset koe näin tarvetta ryhtyä tukipilariksi ja ole huolissaan äidin mielialasta. Vaan näkevät että äidillä on toinen aikuinen joka rakastaa. Näkevät myös miten elämä ei lopu vaan aina voi nousta ylös ja rakentaa tilanteesta jotain parempaa. Se vaikuttaa aikuisenakin kun lapsille tulee omia kriisejä. 

Ihan laitoit välit poikki ystäviin jotka eivät katkeroituneet kuten sinä? En kadehdi kyllä sinua ja ystävillesikin varmaan parempi ettei noin negatiivinen ihminen ole enää heidän elämäänsä synkistämässä. Sinulle kyllä suosittelisin ettet anna exällesi niin suurta valtaa että määrää loppuelämäsi kulusta sillä juuri niinhän sinä nyt teet.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2015 klo 13:34"]juttuja?

Mä olen varmaan tosi paska ystävä, kun mä en vaan jaksa sitä hiherrystä ja kiherrystä, ja " kato, ny se toi mulle tällaisen suklaarasian!", vaikka periaatteessa onnellinen hänen puolestaan olenkin. Ja kun kaikki meidän menot pitää nyt järkätä sen uuden siipan mukaan. Siis mä ymmärrän  oikein hyvin ton vaiheen, en vaan itse jaksa olla siinä messissä, varsinkin kun kyseessä on kaveri, jolla kaikki menee vähän överiksi.
[/quote]

Ero saattaa tulla tulevaisuudessa sinullekin. Muista sitten että hänkään ei välttämättä jaksa silloin sinun puheitasi....?

Mikähän siinä on että miehet eivät tämmöistä draamaa kykene saamaan aikaan.